Oli maaliskuu vuonna 1829, yksi vuoden kauneimpia päiviä.
Lumi oli äskettäin sulanut, katukivet olivat kuivat, ilma lenseä, ja
leivot lauloivat korkeudessa.
Erään portin luona kaukana Södermalmin syrjässä pysähtyivät vaunut,
joista astui maahan nuori, hienosti puettu nainen, joka harvinaisen
kauniine ja jaloine kasvonpiirteineen oli hyvin ihastuttava ja
miellyttävä, siitä huolimatta, että hän näytti kalpealta ja syvästi
surevalta.
Hän seisahtui hetkeksi portin ulkopuolelle, missä oli rautainen
vaivaistukki, jonka yli oli kiinnitetty riippumaan seuraavalla
kirjoituksella varustettu puutaulu:
Vaeltaja
Täällä
Näet
Kuvan maailmasta
Missä
Vähäisin Hullu on viisas.
Jos
Kaikkia mielettömiä
Kohdeltaisiin
Samalla tavalla
Muodostuisi usein
Oppineen lukuhuoneesta
Hekumoitsijan salista
Kaunottaren kammiosta
Rikkaan aarreaitasta
Hulluinhuone.
Kurja ahneus
Onneton rakkaus
Ovat kasvattaneet nämä asukkaat.
Lukija, tunne itsesi!
Tämä taulu kirjoituksineen riippui Danvikin mielisairaalan portilla --
ollen siinä vielä tänä päivänä.
Vieras tarttui kellonvetimeen ja soitti, jonka jälkeen portti avattiin.
Sen aukeamaan ilmestyi kyttyräselkäinen ruma kääpiö, ojentaen kätensä
tulijalle.
-- Onneton olento tuokin, -- virkkoi nainen hiljaa itsekseen, rientäen
eteenpäin kimmoisin askelin.
-- Olipa hän kumman näköinen! -- jupisi kääpiö puolestaan. -- Ja miten
hullunkurisesti hän harppoo!
Ruma ihminen ei koskaan ihaile kauneutta eikä raajarikko ole siron
käytöksen ystävä. Melkein samaan tapaan arvostelee köyhä rikasta. Toinen
ei saanut mitään senvuoksi, että toinen sai kaikki. Alituista vääryyttä,
alituista sortoa toisen kustannuksella.
-- Ja kuitenkin, -- jatkoi nuori nainen itsekseen -- on hänellä ehkä
äiti, jota hän rakastaa, ja joka rakastaa häntä.
Rampa olisikin todella voinut kertoa niin olevan, sekä saada siitä
runsaasti lohduttavaa korvausta, jos hän olisi tiennyt, mitä vieraan
mielessä liikkui. Kuitenkin hän hymyili tyytyväisesti auringonsäteelle,
joka samassa erään rikkoutuneen pilven raosta paistoi hänen päähänsä.
Auringonsäde kosketti myöskin kaunista naista. Mutta hän ei hymyillyt,
sillä tällä hetkellä oli suru hänen sydämessään taivaan sädettä
voimakkaampi.
Vieras oli jo ehtinyt mielisairaalan kynnyksen sisäpuolelle, ihmisyyden
syvimmän kurjuuden kotiin.
Tätä kynnystä koskettaa usein yhdeksännentoista vuosisadan jalka, mutta
jälkiä yhdeksännentoista vuosisadan ihmisyydestä saa sieltä hakea
turhaan. Se näyttää kokonaan eksyneen vankilan muurien sisäpuolelle,
rikosten pakolliseen asuntoon, niinkuin ei säälivällä ihmisrakkaudella
olisi arvokkaampaa hoideltavaa kuin rikoksen mustasta lähteestä
pulppuava kärsimys.
On tosin kaunista koettaa tehdä lain rankaisemasta rikollisesta hyvää ja
hyödyllistä yhteiskunnan jäsentä, mutta ihmisystävää ei halventaisi
sekään, jos hän muistaisi ajatella tai häneltä riittäisi tunnetta
sellaisiakin olentoja kohtaan, jotka turhaan painavat kuumeisia otsiaan
mielisairaalan kammion kylmää seinää vasten sekä hyödyttömästi huutavat
polttavia tuskiaan vankkojen muurien sisäpuolella. Monta heistä
voitaisiin lempeämmän ja huolellisemman käsittelyn avulla parantaa ja
antaa takaisin sille yhteiskunnalle, josta heidät on karkoittanut
useammin onnettomuus kuin oma syy.
Mutta tätä tarkoitusta varten ei vielä ole perustettu yhtään
»suojelusyhdistystä», eikä Tukholman kaupunki, sivistyksen ja
inhimillisyyden keskus, häpeä pitää vierellään niin huonosti
järjestettyä turvapaikkaa syyttömästi kurjuuteen joutuneille kuin
Danvikin mielisairaalan täydellä syyllä katsotaan olevan.
Yksityiskohtien valaiseminen ei voi tulla tässä kysymykseen, sitäkin
vähemmän, koska yleinen mielipide jo kauan sitten on pääpiirteissään
lausunut tuomionsa tästä asiasta. Mutta oikeuden nimessä täytyy
tunnustaa, että syy on vähemmän niissä, joiden huoleksi on uskottu
sairaiden erityinen valvominen, kuin itse laitoksen järjestyksessä sekä
siinä, että sille myönnetty määräraha on liian vähäinen. Tämän vuoksi
sellaisia sairaita, joilla ei ole läheisiä sukulaisia tai ystäviä heidän
hoitoaan avustamassa, voidaan useimmiten pitää turmioon joutuneina ja
menetettyinä.[1]
[1] Tarvinnee tuskin huomauttaa, että edellämainitut rivit, jotka on
kirjoitettu enemmän kuin puoli vuosisataa sitten, ollen silloin täysin
oikeutetut, eivät onneksi nyt enää pidä paikkaansa.
Vieras nainen tapasi jo eteisessä johtajattaren, ja he tervehtivät
toisiaan siten kuin on tapana kahdella henkilöllä, jotka katsovat
olevansa jossain tekemisissä keskenään.
-- Olipa hyvä, että rouva tuli! -- huudahti johtajatar. -- Hän huutaa
alinomaa rouvaa, ja hänen hetkensä ovat luetut.
-- On siis totta, mitä kirjoititte? -- virkkoi vieras kiihkeästi. -- Hän
on huutanut minun nimeäni, hän tahtoo puhua kanssani!
-- Niin ... sitä mukaa kuin hänen ruumiinvoimansa ovat heikentyneet, on
myöskin hänen raivokkuutensa vähentynyt... Viime viikkojen aikana on hän
tavattomasti riutunut, mutta sen sijaan hänellä on ollut taajemmin
selviä ja valoisia hetkiä... Kirkkoherra on käynyt usein hänen luonaan,
ja luulen hänen nytkin parhaillaan olevan sisällä hänen huoneessaan.
-- Viekää minut sinne! Missä on hänen huoneensa? -- virkkoi nuori
nainen, tarttuen johtajattaren käsivarteen.
He menivät kerrosta ylemmäs.
-- Lääkäri käy häntä katsomassa monta kertaa päivässä -- sanoi
johtajatar. -- Tohtori Hjort on tavattoman herttainen ja osaaottava
lääkäri.
-- Jumala häntä siunatkoon!
-- Miten toisenlaista onkaan nyt kuin silloin, kun herrasväki kävi
täällä viime vuonna. -- Herra pehtoori ei taidakaan nyt olla mukana?
-- Hänelle sattui esteitä... Minun täytyi matkustaa Tukholmaan
yksinäni... Tämän pimeän käytävän varrellahan hänen huoneensa on?
-- Ei, meidän täytyy mennä vieläkin kerrosta ylemmäs... Täällä hän asui
ollessaan pahimmillaan... Se raukka on kärsinyt kauheasti... Sydämeni on
oikein haljeta sitä ajatellessani... Kas tässä, hyvä rouva!
Naiset olivat nyt tulleet toiseen käytävään, joka oli valoisampi kuin
alempana oleva.
Heistä hieman loitompana aukeni ovi, ja eräästä huoneesta tuli ulos
vanhahko pappi.
-- No, herra kirkkoherra? -- kysyi johtajatar.
-- Hän puhui kauan ja järkevästi, -- vastasi pappi, -- mutta se rasitti
tavattomasti hänen viimeisiä heikkoja voimiaan ... hänen kärsimyksensä
eivät enää kestä kauan... Hän on suuri syntinen, mutta ... katuvaisempaa
tunnustusta minulle ei ole koskaan tehty.
Nuori rouva syöksyi käytävää pitkin siihen huoneeseen, josta kirkkoherra
oli tullut.
Johtajatar seurasi häntä.
Kammio, johon he astuivat sisään, oli mahdollisimman valoisa ja siisti.
Perällä oli vuode, jonka pieluksella näkyivät riutuneet kasvot. Niiden
koko yläosa oli valkoisen siteen peitossa silmäripsiin saakka.
Nuori rouva osoitti sidettä, katsoen kysyvästi johtajattareen.
-- Viime jouluna, -- kertoi tämä, -- hän repi jokaisen hiuskarvan
päästään, ja siitä pitäen on hänen niskansa ollut yhtenä ainoana
haavana. Mutta tohtori arvelee sen vaikuttavan edullisesti hänen
sielunkykyihinsä... Haava on tuottanut hänelle kuvaamattomia tuskia.
Vieras kumartui kuolevan puoleen, joka makasi silmät ummessa.
-- Minä olen Julia, -- virkkoi hän puoliääneen aivan sairaan korvaan. --
Julia, Julia!
Kuoleva aukaisi hitaasti silmänsä, mutta ne tuijottivat lasimaisina ja
elottomina häntä lähellä oleviin kasvoihin.
Nuoren naisen silmästä putosi kyynel toiseen näistä kivettyneistä
silmistä. Se kyynel oli raskas, sillä siinä oli kätkettynä kärsivän
lapsen sydän. Kuolon kalvo ei voinut vastustaa tätä painoa, vaan se
heltyi hetkiseksi, niin että pakeneva elämä pysäytti kulkunsa. Ja
kuolemanenkeli, joka jo oli valmiina kääntämään soihdun, tunsi
ihmeekseen käsivarttaan pidätettävän, ja hän kohotti valoliekkiä,
ikäänkuin tahtoen päästä selville tästä odottamattomasta vastustuksesta.
Silloin alkoivat sammuvat silmät saada jälleen hohdetta, painuneet
kasvonpiirteet elostua, kylmenevä povi kohoilla, ja kaksi aaveellisen
läpikuultavaa kättä kohousi tavoittamaan kahta muuta kättä, jotka heti
kiirehtivät vastaan.
Kylmät kädet tarttuivat lämpimiin käsiin, nostaen ne jäähtyneille
huulilleen, joissa suutelemisen mielihalu värähteli kuin revontulen
loimu.
-- Äiti, äiti, -- kuiskasi Julia, painaen silmänsä niin lähelle kuolevan
silmiä, ettei hiekanjyvänenkään olisi mahtunut näiden kahden silmäparin
väliin. -- Albert antaa sinulle anteeksi ja rukoilee puolestasi!
Silloin Julia tunsi silmäluomellaan kosketuksen, joka ensin poltti,
mutta siinä samassa tuntui kylmältä ja jäiseltä. Hän käänsi kasvonsa
hieman syrjään ja koetti sormellaan toista luomea. Hän tunsi ylemmän
silmäkannen ripsissä helmen, jähmettyneen kyyneleen, joka oli kuolevan
viimeinen merkki elämälle. Sillä samassa käänsi kuolonenkeli soihtunsa,
ja tämä nainen, jolla oli yksi ainoa hyve, mutta monta rikosta, ei enää
hengittänyt...
Polvistuen kuolinvuoteen viereen Julia katseli kauan kuolleen kasvoja,
huomaten, että jota enemmän kylmät kasvonpiirteet kutistuivat kokoon,
sitä valoisammiksi ja lempeämmiksi ne muuttuivat. Äkkiä kuului hänen
huuliltaan kuvaamaton riemun huudahdus, ja ristien kätensä hän rukoili:
-- Minä kiitän sinua, ikuinen armahtaja! Tämä oli ensimmäinen hymy,
jonka olen nähnyt äitini kasvoilla!