Paratiisin kuutamoita,
autuaitten vainioita,
valoenkeleitä taivaan
et sä nää, vaan vaivut vaivaan.
Tämä laulu kuului eräänä syyskuun päivänä metsästä Skansenin tullin
luota vinkuvan tuulen ja roikuvan sateen keskestä.
Laulua kuunteli muuan hauska vanhus, joka hiljaa asteli tuuheiden
kuusien välissä, puettuna paksuun karvanuttuun ja leveälieriseen
hattuun, jaloissaan jykevät rasvanahkasaappaat.
Hän oli sama »hauska vanhus», jonka nyt jälleen tapaamme yhdentoista
vuoden kuluttua. Hänen huulillaan oli yhä vieläkin entinen hymy,
huolimatta monista uusista, vuosien varrella suun ympärille syntyneistä
rypyistä.
»Hauska vanhus» meni sinnepäin, mistä laulu kuului. Viimein hän pysähtyi
pienelle aukeamalle keskellä metsää, sillä hän oli huomannut erään
naisolennon, joka lakkaamatta kiersi vähäistä, tuoreiden sammalien
peittämää multakasaa, mutta sellaisin askelin, kuin hän olisi kävellyt
hehkuvilla hiilillä.
Tuo pieni kumpu ei ollut »hauskalle vanhukselle» mikään uutuus. Hän oli
huomannut sen muutamia päiviä Odeliuksen mestaamisen jälkeen. Ensi
vuoden aikana hän oli usein nähnyt tullipuomin eteen pysähtyvän
vuokravaunut, joista hyvin kaunis nainen, joka myöskään ei ollut hänelle
outo, oli astunut maahan ja lähtenyt metsään. »Hauska vanhus», joka
salaa oli hiipinyt hänen jälkeensä, oli silloin katsellut, kuinka nainen
polvistui kummulle, sekä kuullut hänen sopottavan käsittämättömiä
sanoja.
Mutta nainen, jonka hän näki tänään, oli puettu mustaan sateen ja mullan
likaamaan pumpulipukuun, ja hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä. Hänen
pikimustat hiuksensa olivat leikatut lyhyiksi kuin miehellä, ja kasvot
olivat vahankeltaiset, poskikuopissa punaisia pilkkuja, ja vihreät
renkaat silmien ympärillä.
Laulettuaan laulun loppuun nainen virkkoi:
-- Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes
maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
Senjälkeen hän alkoi laulaa samaa laulua, jatkaen kiertämistään kummun
ympäri.
-- Kuka se niin rauhaton sielu onkaan? -- kysyi »hauska vanhus»,
lähestyen tyynenä kuten aina.
-- Älä tule tänne! Älä tule tänne! -- huusi nainen. Sinä vaivut haudan
ympärillä avautuvaan mereen!... Oletko ennen nähnyt niin raivokkaita
aaltoja?... Juuri niiden vuoksi hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa
maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
-- Nepä vasta merkillisiä aaltoja, -- huomautti »hauska vanhus».
-- Niin, ne ovat merkillisiä!... Jokainen aalto on äidin rinta, johon on
kytketty käärme... Olen repinyt ruumiistani oman sydämeni ja se on nyt
tässä minun kädessäni.
-- Olisi hauska katsoa sitä kalua hieman lähempää, -- virkkoi »hauska
vanhus», ojentaen kätensä tarttuakseen pallon muotoon rypistettyyn
paperiin.
-- Katso, katso vaan! Mutta varo, ettei käärme pääse matelemaan pois...
Ei sentään vaaraa, vedinhän sen ympärille taikarenkaan.
»Hauska vanhus» avasi rypistetyn paperin, joka ei ollut mikään muu kuin
edellisen päivän sanomalehti.
-- Minä tiesin hänen jäävän, -- sanoi nainen, tuijottaen vuoroin
paperiin, vuoroin ukon jalkoihin maahan. -- Äidin rinta on liian hyvä
hyljättäväksi ... on, on, on!
»Hauska vanhus» huomasi pian lehden ensimmäisellä palstalla neljä
punaista, leveätä viivaa, jotka suorakulmaisesti yhtyivät toisiinsa ja
joiden sisäpuolelle oli hienoilla kirjasimilla ladottu ja painettu
seuraavat rivit:
»Vihittyjä maaseudulla:
Pehtoori Albert Kron ja neiti Julia Palm elokuun 24 pnä Älfdalin
pappilassa Taalainmaassa.»
»Hauska vanhus» ei käsittänyt, mitä varten juuri nämä rivit ansaitsivat
enemmän huomiota kuin muutkaan; mutta koska hänellä ei ollut tapana
koskaan olla huolissaan siitä, mitä hän ei ymmärtänyt, antoi hän
sanomalehden takaisin, pyytämättä lähempää selitystä.
-- Oletko nähnyt kauniimpaa käärmettä? -- kysyi nainen. -- Sen pää on
kultaa, silmät tulta, suu aamun punerrusta ja hampaat kuun valoa...
Mutta sen pistoa seuraa helvetin tuska... Voi!
Nainen heittäytyi maahan kiemurrellen ja kauheasti voihkien. Sitten hän
taas hypähti pystyyn, päästi hirveän naurun ja alkoi uudelleen kiertää
multakumpua, rypistäen jälleen paperin palloksi.
-- Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes
maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
»Hauska vanhus» katseli mielipuolta käsivarret ristissä.
-- Tuo on jo saanut kyllikseen, eikä enää tarvitse minun
piilukirvestäni, -- jupisi hän itsekseen, sillä sen asian hän käsitti.
Mutta lukemattomat rypyt hänen suunsa ympärillä näyttivät nyt tyhjiltä
ja synkiltä, sillä se omituinen hymy, joka niissä tavallisesti väreili,
oli kadonnut.