Oltiin elokuun loppupuolella; oli kulunut noin neljä viikkoa äsken
kertomistamme hetkistä Gunilholmassa. Aurinko tavoitteli lännessä
metsäisten vaarojen lakea. Se näytti laskeutuvan hyvin vastenmielisesti,
sillä se säteili pohjolan köyhimmälle, mutta voimakkaimmalle väelle,
Ruotsin vapauttajien jälkeläisille, jotka kulkivat valkoisissa
sarkanutuissa ja taskussaan musta pettuleipä, se paistoi ihanan
Taalainmaan yli.
Apulaispappi ja nimismies ovat hengellisen ja maallisen mahdin
alhaisimmat temppelinkaitsijat. Heillä on eniten työtä, mutta pienimmät
tulot. Senvuoksi he myös tavallisesti ovat hyviä ystäviä, sillä kaikki
puutetta kärsivät ovat ystäviä keskenään.
-- Jumalan rauha, veli! -- tervehti apulainen nimismiestä.
-- Samoin, veli! -- vastasi nimismies.
Kaksi laihaa kättä tarttui toisiinsa rakkaasti kuin lempivä
hämähäkkipari.
-- Tiedätkö, että meillä pappilassa on tänään ylhäisiä vieraita!
-- Ylhäisiä vieraita?... Mitä veli puhuukaan! -- huudahti nimismies
kummastuneesti, ja syystä kylläkin, sillä Taalainmaassa on puute
»ylhäisestä väestä», joskin siellä on yllin kyllin ylpeähenkisiä
ihmisiä.
-- Ei enempää eikä vähempää kuin muuan kreivitär, veliseni.
-- Älä peijakas!
-- Niinpä niin. Siellä hänen armonsa istuu pappilassa silkissään,
kullassaan ja jalokivissään, jotka vastaavat arvoltaan kokonaista
pitäjää.
-- Oikein tottako?
-- Ihan varmaan.
-- Hän on siis Tukholmasta?
-- Ei, Gunilholmasta.
-- Vai niin, vai hänen armonsa Gunilholmasta!... Sitten siellä kai myös
on kreivikin?
-- Ei, hän lienee nykyisin jossain ulkomailla.
-- Soo, vai on hän ulkomailla!... Mutta kuulehan, hyvä veli, enköhän
silti voi päästä rovastin puheille?
-- Et ainakaan tuntiin, sillä kas, meillä on vielä jotain muutakin.
-- Mitä muuta?
-- Onpahan häät, veliseni.
-- Häät?... En minä huomannut tänne ajaessani veräjillä mitään
lehväköynnöksiä.
-- Katsohan, eivät ne olekaan tavalliset talonpoikaishäät.
-- Mutta onhan täällä tapana sitoa köynnöksiä, ovat häät millaiset
tahansa... Enkä minä myöskään ole nähnyt ketään häävieraita... Minusta
täällä on vaiti ja hiljaista kuin arkipäivinä kirkossa.
-- Niin on ... mutta...
-- Entä missä on katsojaväki?... Minä en näe missään edes kissan koipea.
-- Päätettiin vasta päivällä, että häät vietetään tänään.
-- Onko kuultu mokomaa!
-- Näillä häillä on oma erikoinen historiansa, -- virkkoi apulainen,
salaperäisesti räpäyttäen silmiään.
Salaperäiset silmänräpäytykset kuuluvat juuri nimismiehen ammattiin.
-- Mitä tarkoitat? -- kysyi nimismies tavattoman uteliaana ja räpäyttäen
silmiään takaisin.
-- Lähtekäämme hieman kävelemään tuonne alaspäin, -- ehdotti apulainen.
Hengellinen ja maallinen mahti tarttui toisensa käsivarteen, lähtien
astumaan eteisen rappusilta poispäin.
-- Oma erikoinen historiansa, sanoit!... Anna kuulua!
-- Eräänä maanantaina noin neljä viikkoa sitten, -- aloitti apulainen,
-- ajoivat suuret herrasvaunut pappilan pihaan.
-- No?
-- Vaunuissa istui nuori nainen, joka oli ihana kuin itse neitsyt
Maaria.
-- Hänellä oli varmaan kyyhkynen sylissään, ja kirvesmies Josef istui
vaunujen takapukilla.
-- Veli, älä leiki Jumalan sanalla!... Hänellä oli suosituskirje
rovastille Gunilholman kreivittäreltä.
-- Entä sitten?
-- Ymmärtänet, mikä kauhea hyörinä siitä syntyi... Vieraalle naiselle
järjestettiin heti kuntoon parhaat huoneet, ja siitä päivästä saakka on
pappilassa pidetty yhtämittasia pitoja aamuin ja illoin.
-- Ja sinä olet kuitenkin yhtä laiha ja kalpea kuin ennenkin... Tässä
maassa ei apulaispapeilla ole mitään siunausta.
-- Ajattele, veli, kaksi juotettua vasikkaa ja neljä lammasta,
lukuunottamatta kaikkia kanoja ja kananpoikia!...
-- So so! Älä ärsytä onnetonta ihmistä!... En ole maistanut palaakaan
sitten aamun.
-- Et voi kuvitella mitään ihanampaa ja suloisempaa, -- saneli apulainen
todella hurmaantuneena.
-- Ihminen, oletko hullu!... Etkö kuullut, että olen nälkäinen kuin
susi!
-- Mitään nerokkaampaa, -- jatkoi apulainen, katse luotuna
ilta-aurinkoon päin.
-- Mitä sinä höpiset?... Tiedän kyllä, että vasikat, lampaat ja kanat
ovat ihania ja suloisia, joskin minun kokemukseni siinä suhteessa on
varsin vähäinen; mutta niiden nerokkuus ei milloinkaan ole herättänyt
huomiotani.
-- Oh, minä puhun siitä vieraasta naisesta, -- huomautti apulainen
närkästyneesti.
-- Se on toinen asia.
-- Tiedätkö, hän on maalannut rovastin ja koko perheen muotokuvat sekä
minunkin kuvani.
-- Sinunkin!... Taisipa siihen mennä runsaasti lyijyväriä... Mutta mitä
tällä kaikella on tekemistä häiden kanssa?
-- Seuraavana sunnuntaina, -- kertoi apulainen huokaisten, --
kuulutettiin kirkossa avioliitoon neiti Julia Palm ja pehtoori Albert
Kron Gunilholmasta.
-- Vai senkö niminen on se Gunilholman uusi konttoristi!
-- Niin.
-- Ja vieraan naisen nimi on siis Julia Palm... Se kuulostaa minusta
hieman tutulta.
-- Hän on suuri taiteilijatar, veliseni... Sinun pitäisi nähdä hänen
öljyvärimaalauksensa ... mutta ei samalla kertaa kuin hänet itsensä,
sillä hän saattaa ne varjoon.
-- Sinä olet tänä iltana oikein lystikäs... Hän näyttää panneen sinut
aivan pyörälle... No, siihen ei vaadita paljoa... Tuliko sulhanen hänen
mukanaan pappilaan?
-- Ei, hän saapui tänne vasta eilen kreivittären kanssa... Hän on vielä
aivan nuori, mutta muuten hyvin hauska mies... Meistä tuli heti hyvät
ystävät ja veljet.
-- Hm, maistuuhan sekin joltain, kun saa olla edes sellaisen miehen
ystävä, jolla on kaunis vaimo!
-- Voi, miten hän tulee onnelliseksi! -- huokasi apulainen.
-- Öljyväritauluja maalaava pehtoorinrouva! -- virkahti nimismies.
Siitähän sukeutuu oivallinen taloudenpito!... No niin, ei perheeltä
ainakaan tule puuttumaan mausteistaan öljyä eikä kalustostaan
vernissattua pöytää... Kala se on tuokin, sanoi piru ankeriasta.
-- Kuinka saatat puhua noin?
-- Mutta miten on käsitettävissä, veliseni, että nuo nuoret ovat
mennäkseen naimisiin matkustaneet aina Taalainmaahan saakka, ikäänkuin
ei etelämpänä olisi kirkkoja ja pappeja?
-- Täytyy todellakin myöntää kaiken tämän olevan hyvin salaperäistä ja
selittämätöntä.
-- Voi sinua lammaspaimenta! -- huudahti nimismies nauraen. -- Arvoitus
näyttää menevän yli sinun ymmärryksesi... Minäpä autan sinua pääsemään
oikealle tolalle, sillä heti ensi hetkellä käsitin, miten tämän
hullunkurisen jutun laita oikeastaan on.
-- No, kerrohan!
-- Kuuntele siis, ukkoseni -- aloitti nimismies selityksensä, näyttäen
kasvoiltaan hyvin varmalta ja huolettomalta, kuten kruunun virkamiehet
yleensä. -- Gunilholman kreivi matkustaa ulkomaille ... kreivitär
lähettää kreivin ystävän erääseen pappilaan Taalainmaassa, antaen
kuuluttaa hänet kristilliseen avioliittoon Gunilholman pehtoorin
kanssa... Veliseni, onko sinulla nuhaa, kun et tunne poltetun sarven
hajua.
Nimismies oli samanlainen kuin monet muutkin kunnialliset ja
kunnioitetut ihmiset tässä maailmassa, että hän aina selitti asiat
mahdollisimman pahalta puolen. On muuten merkillistä, että on hauskempaa
ajatella lähimmäisistään pahaa kuin hyvää.
-- Kelvotonta puhetta! -- huudahti apulainen kiivaasti. -- Tuo nuori
nainen on puhdas kuin Herran enkeli!
Hän käänsi pahastuneena selkänsä nimismiehelle, aikoen poistua.
-- No no, veli maisteri, ymmärräthän toki leikkiä! -- virkkoi
viimemainittu, pidättäen ystäväänsä. -- Onko häihin kutsuttu montakin
vierasta?
-- Ainoastaan komministerin perhe.
-- Onko se ainoastaan?... Siis yhteensä kaksitoista henkeä, viimeistä
vauvaa lukuunottamatta... Haluan mielelläni tavata myöskin
komministeriä, sillä minulla on hänelle ulosmittauspäätös viimeisestä
huutokaupasta... Rovasti saa aina haalia rahaa kokoon ja komministerin
täytyy panna sitä menemään, sehän on niin tavallista.
-- Niin, niin, mutta...
-- Mutta apulainen pääsee tekemästä kumpaakaan... Kuulehan, luuletko
minun voivan mennä sisään tässä puvussa?
-- Varsin hyvin.
-- Luuletko, että minut ajetaan ulos, jos menen sisään?
-- Kuinka sellaista voit ajatellakaan?
-- Entä luuletko minun tarvitsevan lähteä täältä nälkäisenä ja
janoisena?
-- Onko sinun täytynyt ennen tehdä niin?
-- Ei, Jumalan kiitos, mutta en ole ollenkaan tyytyväinen, jos joku
kerta on ensimmäinen.
-- Käske viedä hevosesi suojaan. Minä sillä aikaa ilmoitan tulostasi
kirkkoherralle.
-- Mainiota!... Minulla ei muuten ole ollenkaan kiire kotiin, -- virkkoi
nimismies, -- sillä kuu paistaa varmasti koko illan ja yön.
* * * * *
Ja kävikin niinkuin nimismies oli ennustanut: tuli mitä kaunein kuuvalo.
-- Ilma tuntuu niin lämpimältä ja pehmeältä, ja kuitenkin on jo kulunut
kaksi tuntia auringonlaskusta, -- kuului illan tyvenessä sointuva
naisenääni sanovan.
-- Niin, on todellakin lämmintä ja pehmeätä! -- yhtyi häneen nuorekas
miehenääni.
-- Katso, katso tuonne! Kuu on lainannut kuuselle ja petäjälle
hopeapoppelin lehdet... Näetkö, kuinka vaara on saanut hopeisen siteen
tummalle otsalleen... Entä joki, mistä se on saanut kaikki nuo miljoonat
kuvastimet, joita se tällä hetkellä pitää käännettyinä yön kirkasta
silmää vasten?
-- Ilta on niin ihana!
-- Ja rauhallinen. Joka puolella on hiljaista.
-- Kaikki ovat menneet levolle ... kaikki, paitsi me!
Näin puheli kaksi henkilöä, jotka istuivat vierekkäin puutarhan penkillä
pappilarakennuksen edustalla. Heidän edessään avautui näköala laaksoon
ja sen halki puikkelehtivalle joelle sekä vaaralle, joka etäällä
sulautui yhteen kuutamohohteisen taivaan kanssa.
Toinen heistä oli mustiin puettu nuorukainen ja toinen tummaan
samettikaapuun verhoutunut nuori nainen, jonka valkoinen,
silkkisarssinen ja pitseillä koristeltu hame välkkyi kuuvalossa kuin
hopeinen harso. Hänen vaaleat hiuksensa olivat paljaat sekä sidotut
tuuheille palmikoille, jotka kuitenkin olivat hieman epäjärjestyksessä,
luultavasti sen vuoksi, että niihin oli ollut kiinnitettynä joku
juhlakoristus, mikä vasta äsken oli niistä irroitettu.
-- Vaiti, kuulitko? -- kuiskasi samettikaapuinen nainen, nousten äkkiä
penkiltä. Tuolla etäällä liikkui joku!
-- Se oli vain pöllö, joka lähti lentoon lehmuksesta. -- Tuo ilkeä
yölintu ei uskaltanut viipyä sinun läheisyydessäsi.
-- Olen alkanut pelätä kuin pieni lapsi, -- virkkoi nainen istuutuen
jälleen. -- Olen alinomaa peloissani, että joku häiritsee meidän
onneamme.
Nuorukainen kumartui hänen kättensä puoleen, suudellen niitä kauan.
-- Onnettomien vanhempaimme sydämet olivat äärettömän kaukana
toisistaan, -- jatkoi ensinmainittu, -- mutta sitä hartaammin ovat
meidän sydämemme yhtyneet... Luonnon ja ihmisyyden järkytetty sopusuhde
on jälleen saatettu ennalleen, ja kuun lempeä valo loistaa sovituksen
sädekehänä sen yli... Pysykäämme toisillemme aina samanlaisina kuin
olemme nyt tänä onnellisena, valoisena yönä!
-- Tuskin vieläkään uskon mahdolliseksi kaikkea sitä, mitä on
tapahtunut, -- virkkoi nuorukainen... -- Tämä ihana, älykäs, kaikkien
kunnioittama olento kuuluu siis todellakin minulle ... minulle, joka
olen niin mitätön, niin taitamaton... Julia, Julia, mitä tulee minun
tehdä, voidakseni kartuttaa sinun onneasi, jotta sinä aina olisit
tyytyväinen minuun?
-- Pysy sellaisena kuin olet ollut tähänkin saakka ... yhtä suorana ja
vilpittömänä!... Mutta ei siinä kyllin, Albert, sinun täytyy myöskin
olla kärsivällinen ja suvaitsevainen... Perheenemännän velvollisuudet,
joita nyt rupean täyttämään, ovat minulle kokonaan vieraat...
Maalaisaskareet tunnen tuskin nimeltä, mutta sinun täytyy ohjata minua,
terävällä ymmärrykselläsi opastaa... Sinun pitää olla malttavainen
opettaja, niinkuin minäkin olen tarkkaavainen oppilas...
-- Julia, luuletko, että minä antaisin sinun rasittua sellaisissa
puuhissa, että erkaannuttaisin sinut taiteestasi ja opinnoistasi, joita
niin paljon rakastat, ja että...
-- Albert, -- keskeytti Julia hänet kiivaasti, nousten jälleen penkiltä,
-- enkö minä ole pehtoorin vaimo?... Tahdotko sanottavan, että sinun
kotiasi hoidetaan huonosti?... Tahdotko, että saan hävetä vertaisteni
joukossa?... Ei, sitä et tahdo, enkä minäkään... Nainen, joka ei älyä
asemaansa ja siihen kuuluvia velvollisuuksiaan, ei ansaitse naisen
nimeä, olkoonpa hän kuinka lahjakas tahansa!
-- Julia, suo anteeksi!...
-- Oi, niin mielelläni, mielelläni!... Vielä ilmestyy paljon
sellaistakin, jota minun tulee pyytää anteeksi sinulta, -- vastasi
Julia, istuen miehensä syliin ja kiertäen pyöreät käsivartensa hänen
kaulaansa.
-- Eikö ... eikö jo ole liian viileä istua ulkona? -- sammalsi sulhanen,
siitä huolimatta, ettei hän varmaan koskaan ennen ollut tuntenut itseään
niin lämpimäksi kuin nyt.
-- Menkäämme sisään! -- vastasi morsian, liukuen hiljaa pois hänen
polveltaan.
Käsi kädessä, lähekkäin toisiaan lähtivät nuorikot astumaan
pappilarakennuksen taitse puutarhan laitaa kohti.
Eräässä kohden, kolmen toisistaan hieman erillään olevan pensaan
välitse, näkyi rauhattomana kimalteleva joki.
Julia pysähtyi, osoittaen kädellään sinnepäin.
-- Katsohan, ystäväni, -- virkkoi hän, -- sitä mukaa kuin kuu etenee
taivaankannella katoavat vaaran synkät varjot joen pinnalta, päästäen
sijaansa rannan niittyjen ja kenttien hymyilevät kuvat!... Voi, missä
kiitääkään ja minne häipyy _hänen_ varjonsa, hänen, onnettoman,
sokaistun?... Ei, -- jatkoi hän hetken hiljaisuuden jälkeen, --
pitäisikö minun edistää pahan voittoa senvuoksi, että se esiintyi äidin
hahmossa!... Saatoinko minä uhrata pimeyden voimille kahden viattoman
olennon onnea?... Ei, sitä minun ei olisi täytynyt, enkä olisi sitä
voinutkaan tehdä!
-- Mutta kun hän kerran saa tietää yhtymisestämme, -- virkkoi Albert, --
ja kun hän alkaa käsittää, että kärsimykseni, jolle hän nauroi ja
riemuitsi meidän kahden viime kertaa tavatessamme, olikin vain
teeskentelyä ja näyttelemistä, herättääkseen hänessä sääliä ja
katumusta, tai jos meidän ei onnistu peittää jälkiämme hänen
kostonhaluisilta silmiltään ... kun hän saa tietää kaikki?...
-- Silloin hän raivoaa kostonsa raukeamisesta tyhjään, -- sanoi Julia.
-- Mutta ehkä hän senjälkeen kun havaitsee kaiken uhmansa ja
vaivannäkönsä olleen turhaa, huomaa, että korkeampi tahto on asettunut
häntä vastaan, ja ja että hyvä aina lopullisesti voittaa... Toivon hänen
kovan sydämensä silloin pehmenevän ja synkän levottomuuden hänen
sielussaan tyyntyvän... Kirkas, kaunis kuu, kulje _hänenkin_ ylitseen,
kuten kuljet joen yli tuolla kaukana!... Kulje niin, että mustat varjot
häipyvät, jättäen sijaa lempeille, hymyileville kuville!
Rakastavaiset olivat poistuneet puutarhasta.
Muuan akkuna, joka vielä äsken oli ollut auki, suljettiin ja
kierrekaihdin laskettiin alas. Mutta loistava kuu viipyi kauan
akkunaruudulla.
Oliko se vastaus Julian rukoukseen, vai oliko se kajastus rakkaudesta,
joka oli puhdas kuin kuun kulta?