-- Vai niin, siinäkö kaikki? -- huudahti luutnantti Gustaf Ell samalla
kertaa surullisena ja vihaisena, heittäen komean vartalonsa pitkäkseen
sohvalle sisarusten huoneessa; -- vai siinä kaikki!
-- Niin, tervehdä veljeäsi, sanoo hän, -- ilmoitti Therese silmäillen
aukaistua kirjettä, joka oli kirjoitettu mitä kauneimmalla käsialalla
hyvin hienolle silopaperille.
-- Entä mitä on sinun kirjeessäsi? -- kysyi luutnantti, kääntyen toisen
sisaren puoleen, joka hänkin luki kirjettä; -- no, mitä hän kirjoittaa
sinulle?
-- Tervehdä veljeäsi, on tässäkin, -- ilmoitti puolestaan Laura.
-- Eikö muuta?
-- Ei, kiltti Gustaf!
-- Peijakas periköön kaikki naiset! -- ärähti luutnantti, hypähtäen ylös
sohvalta.
-- Hyi, kuinka sinä puhut! -- huudahti Therese.
-- Äiti sanoi, että Julia käyttäytyi hyvin sopimattomasti, -- huomautti
veli.
-- Nyt et puhu totta, Gustaf, -- väitti Laura vastaan; hän sanoi, että
mikä sopii Julialle, ei sovi muille tytöille, sillä Julia on suuri
taiteilijatar sekä sitäpaitsi tarpeeksi järkevä olemaan menemättä
pitemmälle kuin on sopivaa.
-- Minusta hän marssi jo kyllin pitkälle, -- jupisi luutnantti; -- minun
puolestani saakoon hänet lempo!
-- Hän ei saa Juliaa etkä sinäkään! -- virkkoi Therese.
-- Puhutko minun saamisestani, senkin tyhmyri? Luuletko, että minä
menisin naimisiin taiteilijattaren kanssa, joka maalaa tauluja?...
Luuletteko minua todellakin sellaiseksi pässinpääksi?
-- Tuomari Arenius ei ole pässinpää, mutta hän suree vielä tänäkin
päivänä Julialta viime vuonna saamiaan rukkasia, -- vakuutti Laura.
-- Arenius on kelpo mies, -- lisäsi Therese, -- ja hänellä on suurin
tuomiokunta koko maassa, on isä sanonut.
-- Eivät ne olleet ainoat rukkaset, jotka Julia on antanut, -- virkkoi
Laura.
-- Eivätkä liene viimeisetkään... Varo itseäsi Gustaf!
Uusi kirous huulillaan tarttui luutnantti hattuunsa ja ryntäsi ulos
sisarusten huoneesta.
Hän lähti portaita alas, mutta tapasi keskiportailla hienon herran, joka
oli sotilaallisen näköinen ja jolla oli kultasankaiset silmälasit.
-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi! -- lausui vieras, nostaen kohteliaasti
lakkiaan; -- neiti Julia Palm kai asuu täällä?
-- Kyllä hän asuu, -- vastasi luutnantti Gustaf, uteliaasti tarkastaen
vierasta.
Sotilaat käyttävät harvoin silmälaseja, ja vielä harvemmin
kultasankaisia.
-- Voiko häntä saada tavata tähän aikaan? -- kysyi jälleen tuntematon.
-- Hänet voidaan tavata minä vuorokauden aikana tahansa, -- vastasi
luutnantti, -- nimittäin kun hän on kotona.
-- Hän ei siis nyt ole kotona?
-- Ei.
-- Tuleeko hän pian?
-- Ei.
Luutnantti Ellin vastaukset olivat hiukan teräviä, sillä ensiksikin
suututti häntä Julian kirjeissä olleet niukat terveiset hänelle,
toiseksi hän oli vihainen sisariensa äskeisistä puheista ja kolmanneksi
kiukustutti häntä se, että kukaan muu upseeri kuin hän uskalsi kysyä
Julia Palmia. Siihen tuli vielä lisäksi, että vieras herra usein käänsi
kasvonsa pois, niinkuin hän olisi pelännyt tulevansa tunnetuksi, mikä
seikka herätti kaartinupseerissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta.
-- Vai niin, vai ei hän tule kotiin pian? -- virkkoi vieras jälleen
ilmeisesti pahoillaan.
-- Ei!
-- Hän kai sentään saapuu kotiin yöksi?
-- Ei!
-- Onko hän matkustanut jonnekin?
-- On.
-- Onko hän lähtenyt maalle?
-- On.
-- Sepä ikävää! -- huokasi silmälasi-herra.
-- Anteeksi, onko se muka ikävää että saa oleskella maalla tähän
vuodenaikaan?
-- Tiedetäänkö, minne hän on matkustanut?
-- En ainakaan minä.
-- Ehkä hän on matkustanut...
-- Minne? -- kysyi luutnantti Ell entistä uteliaampana ja
mustasukkaisempana.
-- Ehkä hän on matkustanut Noraan? -- tiedusti tuntematon hiukan
vapisevalla äänellä.
-- Herra siis tietää, että neiti Palmilla on tapana käydä Norassa? --
kysäisi luutnantti.
-- Niin, minä olen kuullut...
-- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
-- Onko siis varma, että hän on matkustanut Noraan? -- jatkoi herra,
jolla oli kultasankaiset silmälasit.
-- On, -- valehteli luutnantti Ell, vain vaivoin hilliten suuttumustaan.
-- Pyydän anteeksi, että olen vaivannut herraa! -- virkkoi tuntematon,
kumartaen ja kääntyen mennäkseen.
-- Eikö saa tietää, keneltä voin sanoa terveisiä? -- kysyi luutnantti.
-- Kysymys on eräästä taulusta... Anteeksi, että olen teitä viivyttänyt!
-- vastasi vieras, jatkaen menoaan portaita alas.
-- Ei haittaa ... minä olen juuri lähdössä ulos... Olette varmaankin
matkustavainen? -- uteli Gustaf.
-- Niin, minä olen matkustavainen.
-- Nähdäkseni palvelette jossain rykmentissä... Olemme siis tavallaan
tovereita.
-- Luultavasti.
-- Nimeni on Ell, toisen henkivartiokaartin luutnantti.
-- Sangen mieluista!
-- Entä te, jos saan luvan...
-- Kreivi Cronhjelm ... luutnantti ... luutnantti Skoonen
rakuunarykmentissä.
-- Nöyrin palvelijanne... Onko kreivi ollut kauan tuttava neiti Palmin
kanssa?
-- Olen tuntenut hänet lapsesta saakka.
-- Hitto periköön kaikki lapsuuden ystävät! -- jupisi kaartinluutnantti
itsekseen; -- mutta, -- lisäsi hän ääneensä, -- neiti Palm on asunut
kaksi vuotta vanhempaini luona, eikä hän ole vielä koskaan maininnut,
että...
-- Vai niin, vai on hän asunut kaksi vuotta herran vanhempien luona? --
virkkoi kreivi silminnähtävästi lisääntyneellä mielenkiinnolla; -- mutta
... missä hän oleskeli sitä ennen?
-- Missäkö oleskeli sitä ennen? -- toisti kaartinluutnantti
kummastuneesti; -- ja sitä kysytte te, herra kreivi, joka olette hänen
lapsuudenystävänsä!
Samassa astuivat molemmat veräjästä ulos kadulle.
-- Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut! -- lausui kreivi,
-- ja minä kiitän kohteliaimmin saamistani tiedoista.
-- Tiedoista! -- huudahti luutnantti Gustaf; -- mistä tiedoista?
-- Että ... että...
-- Ettäkö hän ei ollut kotona?... Ei kiittämistä, herra kreivi!... On
kuitenkin hyvin ikävää, ettei...
-- Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne! -- lausui kreivi, poistuen
nopeasti.
Luutnantti Ell seisoi hetkisen hyvin ällistyneenä. Kreivin
käsittämättömät sanat ja hänen arkaileva käytöksensä olivat tehneet
kaartinluutnanttiin epämiellyttävän vaikutuksen. Vielä lisäksi kreivi
oli harvinaisen kaunis, oikea »sankariksi puettu Amor-jumala», mikä
etuisuus, kun sen kilpailija huomaa, vaikuttaa mustasukkaisuuteen kuin
paloöljy tuleen.
Raivoissaan luutnantti Ell puri hampaitaan ja päätti ottaa lähemmin
selkoa sekä kreivin persoonasta että hänen mahdollisesta suhteestaan
Julia Palmiin.
Sitä tarkoitusta varten hän lähti astumaan eteenpäin, aikoen seurata
tuota salaperäistä kreiviä.
-- En tee sitä itseni vuoksi, -- valehteli hän itselleen, --
kysymyksessä on kotini kunnia... Kuka tietää, vaikka Julia, jota kaikki
olemme niin rakastaneet ja hänestä pitäneet, olisikin salaperäinen ja
pettäisi meitä... Kotini arvo vaatii minua selvittämään vyyhden, ja minä
seuraankin lankoja vaikka maailman ääriin saakka.
Toteuttaakseen tämän kiitettävän aikeensa hän marssi toisen jos
toisenkin kadunmitan tuon pakoonkiitävän nykyaikaisen lentotähden
perässä, kunnes hän viimein näki hänen Brunkebergin torilla nousevan
ajoneuvoihin ja ajuri vieressään lähtevän ajamaan Malmin Erottajakatua
pitkin.
Luutnantti huomasi pian olevansa ajurien ympäröimä ja vaarassa tulla
yliajetuksi, sillä hän ei kuullut heidän varoitushuutojaan.
Hän hyppäsi lähinnä oleviin keltaisiin kääseihin, eikä ajurinrenki
suinkaan myöhästynyt seuraamasta häntä.
-- Minne armollinen parooni käskee ajaa? -- kysyi viimemainittu,
tarttuen ohjaksiin ja heiluttaen ruoskaa heidän kummankin pään yllä,
samalla kun hän näytti kieltään tovereilleen.
-- Seuraa tuota herraa, joka ajaa edellämme punaisissa kääseissä! --
käski luutnantti; -- häntä, joka juuri lähti tästä... Etkö näe
ajoneuvoja tuolla Malmin Erottajakadulla?