Eräänä aamupäivänä neljä päivää tämän jälkeen seisoi Noran maidonajaja,
Stiina-muori, Heinätorilla.
Tämä eukko, joka kertomuksessamme esiintyy sivuhenkilönä, kuuluu
kuitenkin niihin, joiden nimi oli esillä oikeusjutussa mustalaista Bruno
Starkia ja mustalaisnaista Anna Jolanta Bränneriä vastaan, mutta kävi
silloin selville, että hän oli vain ollut kaikessa emäntänsä uskollinen
palvelija, eikä hänellä ollut mitään osaa mustalaisnaisen tekemissä
rikoksissa.
Stiina-muori seisoi Heinätorilla maitokärryjensä vieressä, ja hän oli
seissyt siinä jo kymmenen vuotta; mutta jos hänellä olisi ollut
sellainen venyvä omatunto, jollaisia usein tapaa n. s. »suuressa
maailmassa», olisi hän voinut keinua omissa vaunuissa sen sijaan, että
hän nyt tärrytteli toisen maitokärryissä, ja varmaan olisi hänellä
myöskin ollut monta hienoa huonetta käsittävä asunto, sen sijaan että
hänelle nyt kuului vain Metsätorpan pienen tupasen epävarma omistus.
Suurta ihmetystä herätti sekä eukon tovereissa että hänessä itsessään se
seikka, että viime päivinä oli muuan nuori, kaikin puolin tavattoman
hieno herrasmies joka päivä saapunut mainitulle torille ja seisahtuen
vähän matkan päässä Stiina-muorin kärryistä melkein koko ajan katsellut
yksinomaan häntä. Lähtiessään torilta, joko palatakseen kotiin maidon
tehtyä hyvin kauppansa tahi mennäkseen ostoksille läheisiin
kauppapuoteihin, seurasi tuo hieno herrasmies aina hänen perässään,
kiirehtien askeleitaan sen mukaan kuin maitohevonenkin suvaitsi
lönköttää hieman tavallista nopeampaan.
Toiset maidonkuljettajat kiusottelivat Stiina-muoria kovasti tuosta
nuoresta upseerista, ja itsekin hän oli tavattomasti hämmästynyt tästä
nähtävästi vielä vanhoilla päivillään tekemästään valloituksesta.
Myöskin tänä aamupäivänä nähtiin tuo loistava herrasmies torilla, ja
hänen kultasankaiset silmälasinsa välähtelivät auringon paisteessa perin
houkuttelevasti.
Stiina-muori oli myynyt maitonsa ja nousi kärryilleen, jotka sen jälkeen
lähtivät liikkeelle, suunnaten matkansa Holländarkadulle, kääntyäkseen
sieltä jollekin Roslagin tulliin johtavalle sivukujalle, mistä oli
suorin tie kotiin.
Stiina-muori katseli ympärilleen. Merkillistä! Samainen herra juoksi
kärryjen perässä melkein gasellin ja siispä tietysti myöskin
maitohevosen nopeudella.
Niin sitä sitten kuljettiin, kunnes eukko ehti tullipuomin luo, missä
hän pysähtyi sekä juottaakseen hevostaan että tyydyttääkseen omaa
uteliaisuuttaan. Mutta katsahtaessaan taakseen näki muori vain
ihailijansa selän ja koivet, jotka marssivat takaisin kaupunkiin päin.
Eukko nousi taasen kärryilleen ja jatkoi matkaansa, syystäkin
kummastellen sellaista rakkautta, joka rajoittui tullipuomiin.
Koska olemme jo aikaisemmin olleet Norassa, eikä suinkaan ole hauska
istua kököttää maitokärryissäkään, seurana seitsemänkymmentä vuotta,
kärryjä ja hevosta lukuunottamatta, niin seuraamme me nyt sen sijaan
tuota merkillistä rakastajaa, joka astelee tietä pitkin etelään päin.
Hän kulkee laajan Norrmalmin katujen poikki ja sitten Norrbron sillan
yli aina yhtä väsymättömän tutkimisintoisena. Hän vaeltaa pitkin
Stadssmedjekatua ja kääntyy oikealle Storkyrkobrinkenille päin.
Hän katselee kaikkiin akkunoihin ja sattuu myös luomaan silmäyksen erään
kirjakaupan akkunaan.
Hän pysähtyy.
Myymälän akkunalla riippuu muutamia kivipainoksia huomattujen
henkilöiden, kuten Tegnerin, Franzénin, Berzeliuksen, Torsslowin y. m.
kuvista. Mutta kultasankaiset silmälasit eivät tarkastele niitä.
Akkunalla on myöskin joitakuita naisten kuvia, ja hänen huomionsa
kiintyy niihin. Hän ei siis välitä muista kuin naiskasvoista. Ruusu tai
lilja, paperi tai painomuste on hänelle samantekevä. Hänpä vasta on
naisihailija, hän!
Katselijamme kultasankaiset silmälasit siirtyvät lähemmäs hiottua
akkunalasia, ja hän nousee varpailleen.
Hänen silmänsä hakevat yhtä ainoata kuvaa: tyttöä, jolla on erinomaisen
kauniit ja jalot piirteet.
Kirjakauppias sisällä myymälässään ei ollenkaan kummastele, että
ohikulkijat katselevat etupäässä juuri sitä kivipiirrosta ja ostavatkin
sen, sillä hän on siihen jo tottunut, ja koska hän on sen jäljennöksen
kustantaja, on hän sen menekistä hyvin iloissaan. Toisetkaan muotokuvat
eivät näytä olevan tyytymättömiä siitä etusijasta, mikä mainitulle
jäljennökselle annetaan. Kuinka saattaisikaan kauneuden voitto
närkästyttää kauneuden ylpeitä sotilaita ja puolustajia.
Mainio naisliehittelijämme kultasankaisine silmälaseineen ei saa
irroitetuksi katsettaan tuosta ihanasta muotokuvasta. Hän hengittelee
niin kiihkeästi ikkunaruutua vasten, että hänen täytyy yhtä mittaa
takinhihallaan kuivata silmiensä ja esineen väliin syntyvää hiestystä.
Hänen ruumiinsa alkaa vavista kuin vilusta, huolimatta polttavasta
keskipäivän auringonpaisteesta, joka yhdessä kiivaan kävelyn kanssa on
pusertunut esiin hikipisaroita hänen otsaltaan.
Kultasankaiset silmälasit siirtyvät nyt itse kuvasta tarkastamaan sen
alareunassa olevaa, käsialajäljennöksellä painettua kirjoitusta.
Silloin -- silloin heltiävät hänen kielensä siteet, ja kaksi sanaa
pääsee syöksähtäen hänen huuliltaan.