Hovioikeudenneuvos Ell asui perheineen Tukholmassa erään kadun varrella,
joka oli Norrmalmin leveimpiä ja valoisimpia. Hänen talossaan oli
lahjakkuudestaan ja kauneudestaan ylistetty Julia Palm oleskellut jo
kaksi vuotta; häntä pidettiin enemmän tämän yleisesti kunnioitetun
perheen rakastettuna jäsenenä kuin naisena, jonka nuoruutensa ja
turvattoman asemansa vuoksi elämässä oli täytynyt etsiä itselleen suojaa
vierasten ihmisten luona.
Oli Noran tiellä sattuneen tapauksen jälkeinen päivä.
-- Hyvä Jumala! -- huudahti Therese, Ellin neitosista vanhempi, --
kylläpä meidän tulee ikävä sinun poissaollessasi!... Mutta sinun täytyy
lähettää meille kirje joka postissa, kuuletko, kiltti Julia!
-- Julialle tulee kovin hauska, -- virkkoi nuorempi tytär, jonka nimi
oli Laura; -- et voi kuvitellakaan, kuinka Gunilholmassa on kaunista, ja
miten kreivin perhe on kohteliasta kaikille.
-- Kukaan ei ole sinne niin tervetullut kuin sinä, -- arveli Therese; --
sinuahan on kutsuttu sinne niin monta kertaa, mutta sinä et ole tahtonut
lähteä... Kylläpä se nyt on heille yllätys!
-- Mutta kuinka sinä sait päähäsi matkustaa huomenna, kun et koko vuonna
ole maininnut siitä mitään?
-- Käynti Norassa antoi Julialle halua matkustamiseen.
-- Hyvät tytöt, -- virkkoi Julia, -- muistattehan minun viime viikolla
saaneen kirjeen kreivittäreltä Gunilholmasta.
-- Muistamme, ja siinä sinua kutsuttiin sinne ainakin sadannen kerran
... mutta sinä vastasit, ettei sinulla ollut aikaa tänä kesänä matkustaa
sinne.
-- Minä olen nyt kuitenkin muuttanut päätökseni, ja minä matkustan.
-- No, entä kuinka kauan siellä viivyt?
-- Niin kauan kuin minulla on hauskaa.
-- Silloin sinä et palaa koskaan ... siellä toimeenpannaan tanssiaisia,
illanviettoja, huvimatkoja maalla ja merellä, ja ne kaikki yksinomaan
sinun vuoksesi... Usko minua, kun he kerran saavat sinut sinne, niin he
eivät laske sinua pois koskaan ... sinä olet häijy, Julia, jättäessäsi
meidät!
-- Syystamineita ei ole tarvis panna matkalaukkuuni ... saavun takaisin
ajoissa.
-- Et voi uskoa, miten Gustaf tuli mielipahoilleen päivällä kuullessaan
sinun lähdöstäsi!
Gustaf oli hovioikeudenneuvoksen vanhin poika, toisen henkivartiokaartin
luutnantti.
-- Kuulehan, hän oikein menetti ryhtinsä, -- lisäsi toinen sisar.
-- Sotilasko menettää ryhtinsä! -- huomautti Julia nauraen.
-- Niinpä niin, ja useat muut menettävät myöskin, -- virkkoi Therese; --
minä jo edeltäpäin suren Gunilholman ja ympäristön maalaisherra-parkojen
tähden .... ensin he ihastuvat sinuun ja sitten kerrassaan hullaantuvat,
niinkuin tähän saakka kaikki muutkin... Voi, miten onnellinen on Julia,
jota kaikki niin paljon rakastavat!
Nämä ylistelyt todistavat, kuinka suuresti Juliasta pitivät hänen
ystävättärensä.
-- Mutta minusta sinä sentään olet hiukan häijy Gustafille, huomautti
Therese, -- ja tänään olet ollut häntä kohtaan oikein ilkeä ... hän
kertoi sen minulle.
-- Etkä myöskään voi kieltää, Julia, että Gustaf on muita upseereja
paljon kauniimpi ja kunnokkaampi!
-- Ellen minä olisi Gustafin sisar, niin minä en koskaan voisi rakastua
keneenkään muuhun kuin häneen, -- selitti toinen sisar.
-- Saako tulla sisään? -- kuului miehen ääni oven ulkopuolelta.
-- Se on Gustaf! -- huudahtivat molemmat sisarukset.
-- Ole nyt kiltti häntä kohtaan! -- pyysi Therese, suudellen Juliaa
toiselle poskelle.
-- Niin, voi, ole kultaseni! -- pyyteli Laurakin, painaen suudelman
hänen toiselle poskelleen.
-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra Gustaf, -- vastasi Julia
soinnukkaimmalla äänellään, antaen vastasuukot ystävättärilleen.
Ovi avautui, ja sisään astui nuori, komea upseeri. Laura-sisar ei
ollutkaan liioitellut hänen ulkomuotoaan. Herrat kaartinupseerit ovat
yleensä kauniita miehiä, joten siis voi kuvitella, millainen Adonis
luutnantti Ellin täytyi olla.
-- En olisi rohjennut vaivata ainoastaan oman hauskuuteni tähden, --
virkkoi luutnantti, -- mutta tuolla eteisessä on muuan nuori herra, joka
pyytää saada tavata neiti Juliaa ... oikea maalaiskeikari! -- lisäsi hän
nauraen.
-- Oh, se on hän, se on hän! -- huudahti Julia ja kiiruhti pois
makuuhuoneesta, kiitäen seuraavan huoneen läpi sellaisella vauhdilla,
että palvelijat ja palvelijattaret olivat vaarassa mennä nurin hänen
tiellään.
Luutnantti ja hänen sisarensa katsoivat kysyvinä toisiinsa; mutta vielä
suurempi oli heidän hämmästyksensä kun Julia hetken kuluttua palasi
johtaen kädestä sisään nuorta, heille aivan tuntematonta herraa.
-- Saan tässä esitellä, -- virkkoi Julia ilosta säihkyvin silmin, --
herra konttoristi Albert Kron Norasta, neidit Therese ja Laura Ell sekä
luutnantti Gustaf Ell, kaikki hyviä ystäviäni.
Konttoristi kumarsi useita kertoja. Neidit niiasivat, vaivoin pidättäen
nauruaan. Luutnantti kumarsi hiukan, rypistäen otsaansa erityisellä
ylevällä tavalla, johon yhtyi ivallinen hymy.
Kaartinupseerit näyttävät yleensä hyvin yleviltä, ja heillä on
varastossa runsaasti ivallista hymyä, mutta taivas tietäköön, mistä he
ovat niin ylväitä tai minkä vuoksi he ovat muille ihmisille niin
ivallisia, mutta keskenään peräti toverillisia!
Mutta Julia Palm ei nähnyt ystäviensä hauskoja nenännyrpistyksiä.
-- Ehkä läsnäolomme on haitaksi? -- kysyi luutnantti, hieman suuttuneena
siitä huomaavaisuudesta, jota Julia näytti osoittavan tuolle
äskensaapuneelle maalaiskeikarille.
-- Niin, hyvät ystävät, -- vastasi Julia, kääntyen luutnantin ja hänen
sisartensa puoleen, -- totta sanoen on minulla hyvin tärkeätä puhumista
tämän herran kanssa... Ehkä te senvuoksi....
-- Varmaankin joku malli! -- kuiskasi luutnantti hymyillen Julialle; --
malli, jonka suuri taitelijattaremme on hankkinut jostain maaseudulta.
Julia hätkähti, luoden pikaisen katseen ensin konttoristiin ja sitten
virnisteleviin ystävättäriinsä, kunnes se pysähtyi luutnantti Gustafiin;
mutta tällä kerta oli Julian katse salamoiva ja terävä kuin tikari.
-- Niin, -- vastasi hän kuiskaten, mutta ei hymyillen, -- hän on malli,
mutta ei ainoastaan taitelijalle, vaan ihmisille... Jos minulla tällä
hetkellä olisi sydäntä ilkamoida _jollekulle_, niin ei ainakaan
_hänelle_!
Kalveten tarttui luutnantti hattuunsa ja poistui. Sisaret seurasivat
häntä, levottomina värinvaihdoksesta, jonka näkivät veljensä kasvoilla.
Albert ja Julia jäivät kahden kesken.
-- Luulenpa heidän nauraneen minulle, -- huomautti konttoristi, katsoen
poistuvien jälkeen.
-- Pyh, teidän ei tarvitse välittää heistä, -- vastasi Julia,
sulkiessaan oven.
-- Enpä välitäkään, -- virkkoi Albert levollisesti; -- parempi on voida
ihmisille nauraa kuin täytyä itkeä heidän vuoksensa.
-- Istukaa, ystäväni! -- kehoitti Julia osoittaen hänelle paikan
sohvalla vieressään... Miten kärsimättömästi olenkaan teitä odottanut...
Sanoitte, että hän on siis lähtenyt?
-- Hän lähti viime yönä.
-- Ja hän oli rauhallinen, myöntyväinen ja ymmärtäväinen?
-- Niin oli, ihme kyllä... Tuskin olitte kadonnut näkyvistä, kun hän
kyynelsilmin pyysi anteeksi, että oli haavoittanut minua ja...
-- Te siis todellakin haavoituitte! -- huudahti Julia tuskallisesti,
tarttuen kiihkeästi hänen käteensä; -- miksi ette sanonut sitä minulle
heti?
-- Mitä se olisi hyödyttänyt? -- vastasi Albert; -- me työmiehet emme
yleensä ole arkaluontoisia.
Tuo ihmeen ihana tyttö nosti hänen kätensä sydämelleen, jota vasten hän
painoi sitä kovasti. Albert ei vetänyt kättään pois, vaikka hän tunsi,
että sormia poltti. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut maan päällä ja
toisella kädellään koskettanut aurinkoa.
-- Mutta aikomukseni ei ollut puhua siitä joutavuudesta -- aloitti
Albert jälleen; -- kuten sanottu, hän on lähtenyt... Minä hankin hänelle
miehen vaatteet, ja hän itse naamioi muotonsa sellaiseksi, että
epäilenpä kenenkään voivan häntä tuntea... Rahaa hän sai mukaansa
tarpeeksi... Stiina-muori noukki esiin seteleitä toisen pinkan toisensa
perään ... pelkkiä vanhoja riikinseteleitä, joita oli yhteensä niin
paljon, että hän niillä voisi ostaa kokonaisen verotilan... Lähtevälle
annettiin suurin osa, mutta jälellä oleva määrä annettiin minun
jätettäväkseni teille ... sekä hän että Stiina-muori pyysivät minua
toimittamaan summan perille.
-- Ei, ei, minä en tahdo niitä!... Piiloittakaa te ne häntä varten!
-- Kuten käskette ... mutta vastahakoisesti minäkin ne otan huostaani,
sillä jos havaitaan tilankonttoristin arkun pohjalla olevan niin paljon
rahoja, luullaan varmasti hänen ne varastaneen.
-- Minne hän lähti?
-- Minä neuvoin häntä matkustamaan ulkomaille, Kööpenhaminaan tai
jonnekin muualle, mistä olisi helppo saada hänestä tietoja... Hän päätti
lähteä Hampuriin, ja hyvähän sekin.
-- Mutta miten hän sai passin?... Eihän hän suinkaan voinut matkustaa
passitta?
-- Hän sai passin mukaansa, -- vastasi konttoristi punastuen.
-- Kuinka se on mahdollista?
-- Minä matkustin viime vuonna Tanskassa ja Saksassa kreivi Virsénin
asioilla... Minulla oli tehtävänä ostaa muutamia kantalehmiä kreivin
maatiloille... Passini oli vielä jäljellä, ja minä annoin sen hänelle...
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?
-- Voi hyvä Jumala, hän matkustaa siis teidän nimellänne! Se on
varomatonta!
-- Se oli kyllä väärä teko, -- virkkoi Albert otsa rypyssä, -- mutta
hätä ei lue lakia ... kun kerran oli alottanut, ei voinut enää pidättyä
... ei ollut muutakaan keinoa.
-- Mutta jos se tulee ilmi!
-- Siinä tapauksessa minä tietysti olen hukannut passin ... se on valhe,
se myönnettäköön ... mutta se on myöskin ensimäinen valheeni, jos siitä
kannattaa kerskata.
-- Albert, te olette harvinainen ihminen, -- lausui tyttö, katsoen häntä
suloisesti silmiin.
Oh, mitä onkaan tehty ja mitä voidaankaan tehdä sellaisesta
silmäyksestä!
-- Pahinta oli kieltäytyessäni ilmoittamasta hänelle sitä nimeä, jolla
te esiinnytte maailmalla, -- jatkoi Kron, mutta mehän olimme sopineet,
ettei sitä milloinkaan hänelle sanottaisi.
-- Niin, niin ... kuinka hän minua kiusasikaan saadakseen minun sen
hänelle ilmoittamaan!
-- Varovaisuus vaatii, että se häneltä aina salataan, sillä eihän voi
tietää, mitä tapahtuu... Siksi minä olin jyrkkä, ja samoin oli
Stiina-muorikin.
-- On hirveätä täytyä piiloitella omalta äidiltään! -- huokasi Julia.
-- Kunpa te aina vain pysyisittekin häneltä piilossa! -- sanoi Albert.
-- Lähdettekö siis huomenna? -- kysyi hän, katsellen ympärillä hujan
hajan olevia tavaroita.
-- Lähden... Siinäkin seuraan neuvoanne... Mutta ehkä se nyt onkin
tarpeetonta, kun hän on matkustanut, eikä hänen puoleltaan ole enää
mitään pelättävissä?
-- Eipä se ole vahingoksikaan ... sillä jos hän matkalla muuttaa
mieltään, niin hän ehkä tuleekin Tukholmaan teitä etsimään.
-- Olette oikeassa; minä matkustan.
-- Minä en siis saa nähdä teitä pitkään aikaan, -- virkkoi Albert
raskaasti; -- ehkä minä en saa nähdä teitä enää koskaan.
-- Teidän tulee kirjoittaa minulle ... kirjoittaa oikein usein, -- sanoi
tyttö.
-- Ehkä minäkin joskus saan teiltä muutaman rivin vastaukseksi?
-- Saatte ... usein, usein!
-- Silloin olen hyvin onnellinen! -- huudahti Albert, uskaltaen nyt
vasta puristaa kättä, joka lepäsi hänen omassaan.
-- Jalo ystävä, kuinka paljon te olettekaan tehnyt minun hyväkseni! --
lausui Julia kyynelsilmin.
-- Olenpa kyllä vähän ... olisi tyhmää teeskentelyä sitä kieltää, --
vastasi Albert.
-- Mutta mitä minä voin tehdä teidän hyväksenne ja millä voin teille
kaiken palkita?
-- Hm! -- jupisi nuorukainen, -- eikö siis voida tehdä mitään
palkkiotta?... Ja muuten olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt
saman... Tehän olette niin hyvä ... niin kaunis ... teidän kyyneleenne
voivat sulattaa vuoria.
-- Mutta jos olisin ollut ruma, olisitteko silloin tehnyt samoin? --
kysyi tyttö, painaen kasvonsa lähemmäs nuorukaisen kasvoja.
-- Olisin! -- vastasi Albert vilkkaasti; -- varmasti olisin tehnyt ...
tunnen sen syvästi ... se tietoisuus tekee minut iloiseksi, ja siinä
onkin palkkioni.
-- Albert! -- huudahti Julia innostuneesti, tarttuen molemmilla
käsillään hänen kasvoihinsa; -- Julia ei voi palkita ... mutta hän
tahtoo suudella sinua!
Köyhä konttoristi vavahti. Hän ei kuullut eikä nähnyt. Hänen ruumiinsa
oli kuin äkkiä huumaantunut, herpaantunut.
-- Niin, poika! -- jatkoi kiihtynyt tyttö; -- minä tahdon sinua suudella
... paljon ja kauan...
Ja hän suuteli Albertia paljon ja kauan.
Mutta usein kadehtii kohtalo ihmisen onnea. Ovi oli avautunut, ja
kynnyksellä seisoi kolme sisarusta, tytöt melkein kivettyneinä, ja
luutnantti hoipertaen ovenpieltä vasten kuin juopunut.
Hämmentyneenä ja säikähtyneenä Albert aikoi nousta sohvalta; mutta
Julia, tosin hämmästyneenä hänkin, mutta ei pelästyneenä, kiersi toisen
käsivartensa hänen kaulalleen ja piti häntä paikallaan, sillä voimakas
ihminen ei vähällä päästä onneaan.
-- Minä en tee salaa mitään sellaista, jota en voi tehdä julkisestikin!
-- huudahti Julia kummastuksesta jäykistyneille ystävilleen; -- Therese,
Laura, suokoon taivas teille kerran suudeltavaksi yhtä jalon suun kuin
on tämä!
Ja hän painoi uudelleen kuumeiset huulensa nuorukaisen huulia vasten.
Miten viisaasti onkaan kohtalo järjestänyt, kun ei ihminen, niin lihaa
ja verta kuin onkin, sentään pala ja muutu tuhaksi sellaisten liekkien
syleilystä! -- --
* * * * *
Albert Kronin lähtiessä tunnin kuluttua Julia Palmin asunnosta
päihdyksissä ja huumeissaan, seisoi luutnantti Gustaf Ell veräjällä
katsoen poistuvan jälkeen.
-- Kirottu, naurettava maalaiskeikari! -- mutisi hän; -- ja kuitenkin
olisin antanut kaikkeni maailmassa, jos olisin saanut olla
silmänräpäyksenkin hänen vaatteissaan...