-- Mutta miten nyt hänen onnettoman käy? -- kysyi Albert.
-- Niin, miten hänen käy? -- toisti Julia luoden katseensa maahan.
-- Minne hän on lähtenyt?
-- Hän on vielä täällä.
-- On täällä!
-- Niin ... rukoukseni olivat turhat ... hän ei tahtonut lähteä täältä
niin kauan kuin minä olen täällä.
-- Oli onnetonta, että hän löysi teidät.
-- Kuullessani toissapäivänä Tukholmassa, hänen ja muutamien muiden
vankien karanneen, pelästyin niin, että heti paikalla matkustin tänne
etsimään lohdutusta ja neuvoja hyvältä kasvatusäidiltäni.
-- Mutta mitä pelättävää teillä oli kaupungissa?... Eihän hän tiennyt
teidän elävän!
-- Niin, tein todellakin harkitsemattomasti matkustaessani tänne.
-- Mitä hän sanoi nähdessään teidät?... Saattoiko hän vielä niin pitkän
ajan jälkeen tuntea teidät?
-- Se oli kauhea hetki ... olin juuri nukahtanut, mutta heräsin äkkiä
meluun tuvassa ... minä hypähdin vuoteesta ja näin rajut, rumiksi
vääntyneet kasvot... »Se on hän! Se on Julia!» -- huusi vieras luoden
samalla raivokkaan katseen vapisevaan kasvatusäitiini... »Kätkekää
minut, minua ajetaan takaa!» huusi hän sen jälkeen heittäytyen
vuoteeseeni, jonka verhon hän nopeasti veti eteen. Silloin te tulitte
tupaan.
-- Mistä hän oli saanut tietää Stiina-muorin asuvan Norassa?
-- Sitä en tiedä.
-- Mitä hän tahtoi eukosta?... Ahaa, se on totta ... hän aikoi vaatia
häneltä takaisin rahoja, jotka hän oli piiloittanut ennen
vangitsemistaan ... muistan hänen puhelleen jotain sellaista.
-- Se on luultavaa ... mutta nyt!... Mikä kauhea yö minulla onkaan
ollut!... Hän on minua hyväillyt ja nuhdellut ... suudellut ja
sadatellut...
-- Ei ole hukattava hetkeäkään!... Teidän täytyy palata Tukholmaan hänen
tietämättään ... te ette saa enää häntä tavata!
-- Hyvä Jumala!
-- Hän on turmellut elämänsä ... mutta hänellä ei ole oikeutta turmella
teidän elämäänne ... ja teidän velvollisuutenanne on estää häntä sitä
tekemästä.
-- Mutta miten minä...
-- Jättäkää kaikki minun huolekseni ... kun te olette poissa täältä,
keksin minä kyllä jonkun keinon saadakseni hänet vetäytymään syrjään ...
tämän päivää hän voi vielä viipyä täällä, mutta ei enää huomista...
Onneksi minä haavoitin hänen seuralaisiaan, miehiä, niin pahasti, ettei
heitä voitu kuulustella tänään ... he ovat nyt viranomaisten huostassa
... mutta pian he kyllä ilmaisevat hänen olleen heidän seurassaan tällä
seudulla.
-- Mutta hän ei koskaan anna taivuttaa itseään...
-- Hänen täytyy ... minä puhuttelen häntä.
-- Tekö?
-- Niin, miksi en?
-- Hän tuntee teidät ... hän tietää kuka te olette, -- huusi tyttö,
osoittaen mitä syvintä levottomuutta.
-- Sitä parempi.
-- Sitä parempi, sanoitte... Hän surmaa teidät, -- sanoi tyttö
tuskallisesti, kiertäen kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan,
kuin siten tahtoen häntä suojella.
-- Ei ... ei! -- sammalsi Albert suloisen hämmennyksen valtaamana.
-- Hän tekee sen, hän tekee sen ... vankilankaan muurit eivät ole
tukahuttaneet hänessä koston paloa.
-- Minä en häntä pelkää ... ja onhan minua nyt varoitettu ... olkaa sen
vuoksi rauhallinen, jos minun puolestani pelkäätte!
-- Josko minä pelkään teidän puolestanne!... Voi, tällä hetkellä kuuluu
jokainen veripisara sydämessäni teille ... niin teille, teille, niin
kauan kuin hengitän!
-- Taivaan nimessä, säästäkää ihanaa sydäntänne!... Jumala ei ole luonut
teidän sydäntänne sellaiselle kuin minä.
-- Olette oikeassa, -- virkkoi tyttö, vetäytyen surullisena taapäin; --
hetken ihastuksen ja kiitollisuuden vastustamaton voima sai minut
valtaansa ... antakaa anteeksi!
-- Tiesinhän sen, -- sanoi Albert hiukan katkerasti; -- huomenna katuu
Julia Palm sitä hellyyttään, jota hän tänään tuhlasi köyhälle
konttoristille!
-- Albert! -- huudahti Julia, syöksyen maahan hänen jalkojensa juureen,
tarttuen hänen polviinsa ja kostuttaen niitä kyynelillään, -- minähän
olen setelinväärentäjän ja murhaajan tytär!
-- Eikö ruusu ole ihana, viaton ja kaunis, vaikka se on kukkinut
okaisessa oksassa? -- lausui nuorukainen; -- mutta ruusun paikka ei ole
minun jalkojeni juuressa... Jos joku nyt näkisi teidät, kadottaisitte te
paljon maailman silmissä.
-- Voi, kuinka paljon minä teitä rakastaisinkaan! -- virkkoi kaunis,
rukoileva tyttö haaveksien; -- miten paljon minun rakkauteni voisikaan
sovittaa!
Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Kaikki jalot ja
uhrautuvat tunteet, jotka asustivat naisen sydämessä, viettivät sillä
hetkellä juhlaa kiitollisen, kahdeksantoista vuotiaan tytön sydämessä.
Sellaisena suloisen ja rajun huumauksen hetkenä voi nainen yhdessä
henkäyksessä uhrata kaikkensa -- ylpeytensä ja hyveensä, viattomuutensa
ja mielenrauhansa.
Voi sitä kurjaa, joka silloin käärmeen pistimellä koskettaa sellaista
sydäntä, joka on auringon puhtaimman säteen arvoinen.
-- Te ette ole mitään rikkonut, eikä teillä sen vuoksi ole mitään
sovitettavaa, -- lausui Albert, nostaen maasta polvistuneen tytön.
* * * * *
Aurinko alkoi laskea. Maalaisväki oli jo päivätöistään palannut
majoihinsa, ja pienet kylä- ja talotiet luikertelivat autioina hiljaisen
metsän läpi.
Ainoastaan n. s. Västervikin tiellä näkyi kaksi hoikkaa, hyvinpuettua
naista seisovan metsänlaidassa tuuhean riippakoivun valkean rungon
vieressä.
Toinen heistä oli kuvankaunis tyttö, joka hienolla kynäveitsellä
piirteli jotain koivun kylkeen.
Toisella taas, joka tummilla, leimuavilla silmillään kiihkeästi seurasi
nuoren taiteilijattaren työtä, olivat laihat, keltaisenkelmeät,
jyrkkäpiirteiset kasvot, korpinmusta tukka ja kummassakin poskipäässä
taudinomainen punainen pilkku, mikä suureni ja pieneni hänen eri
mielentilojensa mukaan. Nämä kuvastuivat selvästi hänen kasvoillaan,
joissa hipiän nykyisestä näivetyksestä huolimatta kuitenkin huomasi
jälkiä kauneudesta.
-- Syvemmäs, syvemmäs! -- kehoitti vanhempi nainen; eikö
kahdeksantoistavuotiaan kädessä ole ollenkaan voimaa?
-- Se on valmis, -- vastasi nuorempi, jonka sanoissa ilmeni surullinen
alistuvaisuus.
Koivun kuoressa näkyi kuva hirsipuusta uhreineen.
-- Vai valmis, no niin ... mutta se on epäselvä, sitä tuskin huomaa ...
se kasvaa umpeen, ennenkuin ensi kesänä lehdet puhkeavat puuhun.
-- Hyvä olisi kun niin tapahtuisi!... Jos linnut käsittäisivät tekemäni
piirrokset, ne inhoisivat tätä puuta.
-- Linnutko?... Ei, sitä eivät tekisi korpit, haukat eivätkä
korppikotkat ... ne ovat ihmisen kaltaisia ... niillä on sama
käsityskyky ja sama maku kuin ihmisellä.
-- Noudattaakseni tahtoasi minä olen saastuttanut tämän ja toisetkin
paikat näillä kauheilla kuvilla, kysymättä tarkoitustasi, onneton äiti.
-- Kysyykö hirtetyn tytär hirtetyn morsiamelta, mitä nämä kuvat
tarkoittavat? -- huudahti vanhempi nainen niin terävällä äänellä, että
koivun latvassa jo uneen vaipuneet linnut heräsivät ja visersivät
muutamia murheellisia säveliä, ennenkuin ne uudestaan nukahtivat.
Tyttö vaikeni, mutta loi äitiinsä sellaista kärsimystä ilmaisevan
silmäyksen, jonka kuvaamiseen kynällä ei ole sanoja eikä siveltimellä
värejä.
-- Sinä olet piirtänyt isäsi viime hetken, -- jatkoi vanhempi nainen; --
tiedätkö, ketä hän saa siitä kiittää? Sitä miestä, jonka pojan minä
pelastin kuolemasta!
-- Ja siksi sinä murhasit pojan viattoman äidin, -- sanoi tyttö
väristen.
-- Nyt sinun täytyy leikata puuhun toisenlainen kuva, -- virkkoi jälleen
edellinen; -- sinun tulee piirtää kymmenvuotisia kahleita kantava
nainen... Tiedätkö, ketä hän saa kymmenvuotisista kahleistaan
kiittää?... Samaa poikaa, jonka elämän hän pelasti.
-- Etpä ... kiittää saat omaa tytärtäsi! -- huudahti tyttö tulisesti; --
oma tyttäresi takoi sinulle kahleesi ... tai paremmin sanoen se oli
oikeudenmukainen kohtalo, joka leluun kätki rangaistuksen nuolen.
-- Haa, Julia! -- huusi vanhempi nainen rajusti riemuiten; -- isäsi
murhaajan poika rakastaa sinua!
Julia säpsähti ja kalpeni.
-- Niin, hän rakastaa sinua! -- jatkoi raivotar; -- ei ole sitä naisen
synnyttämää, joka ei sinua rakastaisi... Sinä olet kaunis ... kauniimpi
kuin äitisi konsanaan, sillä sinulla on _hänen_ kiharansa ja _hänen_
lumivalkea hipiänsä!... Ruhtinaat ryömisivät kuin madot sinun
jaloissasi, ja pelkästä viittauksestasi olisivat valmiit teurastamaan
omat alamaisensa... Oh, liljalta olet varastanut kätesi, poppelilta
vartalosi, tuulelta käyntisi, ja silmäsi helvetistä, sillä niiden
läheisyydessä kaikki palaa, kaikki häviää ... haa, Julia!
Ja nainen kiersi käsivartensa vapisevan tytön vartalon ympäri, puristaen
häntä kovasti rintaansa vasten.
-- Tällaisesta syleilystä, -- huusi hän silloin, -- vannoisivat miehet
itsensä sieluineen ja ruumiineen helvettiin... Vielä se poika suutelee
sinun jalkojesi tomua ja kostuttaa kyyneleillään sitä maata, jota sinä
olet astellut!... Älä vapise, Julia! Hän rakastakoon sinua, hän saa
rakastaa sinua ... lapsi, lapsi! Hän saa äitisi suostumuksen.
Sen jälkeen hän päästi tytön, mutta katseli ahnaasti koko hänen
olentoaan.
Julia seisoi äitinsä edessä vaiti ja painunein päin.
-- Mutta sinä, -- jatkoi tämä edelleen, -- sinä et saa rakastaa häntä!
Sinä et voi häntä rakastaa, sillä kauheat pilvet leijailevat sinun ja
hänen välillä... Koivun kuoreen piirtämäsi kuva kasvaa ja alkaa
rehoittaa... Julia, Julia! Isän ja äidin kosto on tyttären kädessä!...
Niin, hänen pitää raivota, vaipua epätoivoon ja itkeä verta, sillä ei
ole pahempaa helvettiä kuin rakastettunsa kadottaminen... Lopuksi hän
epätoivoissaan hirttää itsensä ... hän on silloin samalla kertaa
hirttäjä ja uhri ... mikä soma näytelmä!... Ha ha ha!... Naura, Julia!
Eikö se ole hauskaa?
Samassa kuuluivat kevyet ajoneuvot tulevan tiellä, ja pian näkyivät
vanhanaikaiset kääsit, joissa istui kaksi henkilöä.
Toinen heistä oli Metsätorpan Stiina-muori ja toinen konttoristi Kron
Norasta.
Jälkimmäinen hyppäsi reippaasti kääseistä maahan, jättäen ohjakset
ajoneuvoihin jääneelle eukolle, jonka, jälkeen hän meni koivun luona
seisovien naisten luo.
Sekä kauniin tytön että vanhemman naisen kasvoilla pilkahti ilon säde;
mutta noilla ilmeillä oli yhtä suuri ero kuin arkkienkelillä ja
paholaisella.
-- Nyt on aika matkustaa! -- ilmoitti nuorukainen.
-- Matkustaa! Kuka matkustaa? -- huudahti Julian äiti.
-- Te molemmat, -- vastasi Albert, -- mutta ensin tämä nuori neiti.
-- Tyttärenikö matkustaa!... Lähtee pois minun luotani!
-- Niin juuri ... pois teidän luotanne.
-- Minne?
-- Se pidetään salassa teiltä.
-- Julia ... tahdotko siis jättää minut?
-- Tahdon, -- vastasi Julia, katsoen arasti äitiinsä.
-- Haa, te olette liittoutuneet minua vastaan! -- huusi viimemainittu,
syöksyen tyttärensä luo.
-- Sanokaa mitä tahansa, -- lausui Albert; -- mutta älkää enää pitentäkö
pahojen tekojenne mittaa koettamalla estää tytärtänne eroamasta teistä!
-- Kukaan maailmassa ei riistä minulta lastani, -- huusi rikollinen,
toisella kädellään tarttuen tyttäreensä ja toisella uhaten konttoristia.
-- Te olette itse katkaissut kaikki siteet, jotka ovat yhdistäneet
teidät tyttäreenne; te olette kulkenut rikosten tietä, joka johtaa
teidät takaisin vankilaan, jos kruununmiehet saavat teidät käsiinsä ...
teidän ja tyttärenne polut eivät koskaan yhdy... Olkaa järkevä!
-- Tiehesi, nulikka! -- kiljasi mustalaisnainen, -- tai tapan minä ensin
tyttäreni ja sitten sinut.
Hänen toisessa kädessään välkkyi paljastettu veitsi.
Tämän liikkeen hän oli tehnyt silmänräpäyksessä, mutta yhtä pian oli
Albert rynnännyt hänen kimppuunsa ja vääntänyt veitsen pois hänen
kädestään, ehtimättä kuitenkaan sitä ennen estää terää sattumasta
vasempaan käsivarteensa.
Tuskasta ja epätoivosta huudahtaen tyttö riistäytyi irti kauheasta
äidistään.
-- Neiti Julia, -- huusi nuorukainen, heittäen veitsen aidan yli, --
kiiruhtakaa kärryille ja lähtekää ... lähtekää! ... minä pitelen tätä
onnetonta niin kauan, kunnes olette ehtinyt tarpeeksi loitolle ...
kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
Näitä sanoja lausuessaan hän tarttui mustalaisen molempiin käsivarsiin
ja painoi ne hänen kumpaakin kylkeään vasten; huolimatta hänen rajusta
vastarinnastaan ja raivokkaista ponnistuksistaan, Albert siten esti
hänet liikahtamasta paikaltaan.
-- Mutta jos te olette haavoittunut! -- vaikeroi Julia, käsiään
väännellen; -- jos te....
-- Joutavaa, sitä varten ei tarvita muuta lääkäriä kuin räätäli, --
vastasi Albert reippaasti; -- veitsi sattui vain takinhihaani ...
lähtekää nyt Jumalan nimessä!
-- Äiti! -- sanoi tyttö, kääntyen mustalaisnaisen puoleen, joka turhaan
raivoisi ja puri hampaitaan; -- jos minä rukoilisin Jumalaa, että hän
hellyttäisi sinun sydämesi ja valaisisi järkesi, niin sinä pilkkaisit
minua, sillä sinä et usko Häneen ... mutta oman itsesi tähden ja
välttääksesi veristä kuolemaa, joka ehkä aikaisemmin tai myöhemmin
kohtaa sinua, noudata tämän nuoren miehen neuvoa, sillä hän, jonka äidin
sinä olet murhannut, tahtoo sinut pelastaa.... Pakene jollekin seudulle,
missä sinua ei tunneta ... minä teen hyväksesi kaiken minkä _voin_ ja
minun _tulee_ tehdä, ja sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta niin
kauan kuin minä elän... Eikö sinulla jo ole ollut tarpeeksi uhreja
kostollesi ... ja mitä sinä oikeastaan olet kostanut?... _Hänen_
kuolemansa, joka rikkomalla yhteiskunnan lakeja sai osakseen _niiden_
koston ... hän oli lain uhri, eikä minkään muun... Äiti, äiti, sääli
lastasi!... Sinä tahdot tulla minun perässäni ... eikö minulla ole
tarpeeksi jo sinun muistostasi, joka alati seuraa minua häiriten työtäni
päivällä ja untani yöllä! Olethan aina toivonut minun tulevan
onnelliseksi ... miksi sinä nyt haluaisit aiheuttaa minulle
onnettomuutta!... Minä kärsin enemmän kuin sinä ... sinä kärsit vihasta
ja minä surusta ... surusta hairahtuneen äitini vuoksi... Ikuinen
sallimus, niin sinä kostat lapsille heidän vanhempiensa vuoksi!
Puhjeten kyyneliin hän poistui pää painuksissa ja polvet notkahdellen
ajoneuvojen luo, joihin hän nousi ja istui levottomana odottavan eukon
viereen.
-- Albert Kron! -- pyysi Julia, Stiina-muorin ohjatessa hevosta
kärryineen kääntymään, -- olkaa häntä kohtaan sääliväinen ja lempeä ...
älkää unohtako, että hänellä onnettomalla on vielä onnettomampi tytär!
-- Olkaa levollinen, neiti Julia! -- vastasi Albert; -- olenhan jo
unohtanut, että hän on murhannut äitini.
Hevonen hoputettiin liikkeelle, ja ajoneuvot peittyivät tomupilveen.