VIELÄKIN RANNALLA

Hetket olivat kuluneet, mutta me näemme nyt noiden nuorten kulkevan

vierekkäin rannalla.

Kummankin sisimmässä oli myrsky vaimentunut. Nuoruuden ja terveyden väri

alkoi jälleen palata kalpeille kasvoille, niinkuin huomenkoi, vaikka

sillä ei ole ollut mitään osaa kuluneen yön raivosäässä, kuitenkin

valkenee sovittavana yli järkytetyn maan.

Mahtoivatko nämä kaksi mitään niille onnettomuuksille, jotka olivat

tehneet tuhojaan heidän omaistensa parissa? Onko se kukan vika, että

sen, rauhalliselta paikaltaan laaksossa irtitemmattuna, täytyy seurata

pyörretuulta, joka taittaa puiden rungot ja raastaa maamiehen talon maan

tasalle?

Siksi olivatkin nuoret jo lausuneet toisilleen monta rauhan ja

lohdutuksen tyynnyttävää sanaa.

-- Minä tiesin, että sillä onnettomalla oli tytär, -- virkkoi Albert, --

sekä että pari kertaa lapsuudessani olin ollut sen pikku tytön kanssa

yhdessä; mutta minä kuulin sitten, että hän olisi kuollut.

-- Stiina-muori vei minut erääseen Tukholmasta kaukana olevaan

pappilaan, -- vastasi Julia, -- missä minun ilmoitettiin olevan hänen

tyttärentyttärensä ja nimekseni sanottiin se, jota nytkin pidän...

Vaikkakaan en ollut kahdeksaa vuotta vanhempi, minä käsitin selvästi

äitini rikollisuuden suuruuden, ja tuo kiltti mummo teroitti nuoreen

mieleeni, miten välttämätöntä oli pitää koko menneisyys peitossa ja sen

sijaan näytellä sitä osaa, jonka hän oli opettanut minulle... Pappilassa

oleskelinkin neljänteentoista ikävuoteeni saakka.

-- Entä sitten?

-- Stiina-muori vei minut takaisin Tukholmaan rouva Nissonin tunnettuun

kasvatuskotiin, missä vietin kaksi vuotta, jona aikana sain saman

kasvatuksen ja sivistyksen kuin varakkaiden ja hienojen perheiden tytöt

tavallisesti saavat. Tietoisuuteni vanhempieni rikoksista ja

onnettomuuksista olivat aikaisin saattaneet minut tekemään päätöksen,

että aina osoittaisin ahkeruutta ja tekisin hyviätöitä ... luulin ehkä

siten voivani sovittaa kaikki vanhempieni erehdykset... Minusta tuli

kunnianhimoinen ... minä tahdoin antaa _lainatulle_ nimelleni monta

vertaa suuremman ja kantavamman loisteen kuin minkä toverini saattoivat

antaa _omalle_ nimelleen... Mutta naisen toimintapiiri on rajoitettu,

eikä hänen tarvitse ottaa montakaan askelta, ennenkuin häntä kohtaa

este... Ainoastaan taiteen portti on hänelle yhtä avoin kuin miehellekin

... minä etsin sen portin ja uran, jonne se johti.

-- Ja te olette onnistunut ... te olette, vaikka vielä olettekin niin

nuori, kuitenkin jo saavuttanut huomatun ja tunnustetun nimen.

-- Oh, tahto on toista kuin nero ... edellinen on ihmisen omaisuutta,

jälkimmäinen Jumalan, ja Hän suo lahjansa ainoastaan harvoille

valituille... Pelkäänpä, että olen jo saavuttanut kaiken, minkä voin

saavuttaa ... tällä tasollani minun on hyvine tahtoineni pysyttävä ja

turhaan saan rukoilla Jumalalta neron lahjaa... Minun maalauksiani

ylistetään ja niistä maksetaan kalliita hintoja, mutta minä en ole sokea

... ihmiset osoittavat kunnioitustaan ja maksavat kahdeksantoista

vuotiaalle tytölle, mutta hänen taulunsa ovat sivuseikka. Naisen

turhamaisuus on suuri, mutta se ei ole mitään taiteilijaparan samaan

luonteenlaatuun verrattuna!

-- Mutta miten teillä siihen aikaan riitti varoja sellaisen kasvatuksen

saamiseen? -- kysyi harkitseva konttoristi.

-- Äitini peri isoisältäni paljon rahaa, ja ne hän oli kätkenyt eri

paikkoihin, joista eivät tienneet muut kuin hän ja Stiina-muori ... tuo

rehellinen mummo otti rahat talteensa ja on sitten niillä runsain käsin

täyttänyt minun tarpeeni.

-- Eikö herättänyt huomiota, että eukolla, jonka itse täytyi työllään

ansaita elatuksensa, oli sellaisia summia käytettävänään teidän

hyväksenne?

-- Sanottiin tuntemattoman isäni vielä elävän ja luovuttavan vuosittain

jonkun rahasumman minun kasvatustani varten.

-- Vieläkö oleskelette rouva Nissonin kasvatuskodissa.

-- En, olen jo kaksi vuotta ollut täysihoidossa hovineuvos Ellin

perheessä, missä saan vapaasti harjoittaa taidettani, ja missä olisin

hyvin onnellinen, ellei ajatus onnettomasta äidistäni...

-- Tyttö raukka, -- keskeytti hänet Albert, -- näittekö sitten enää

äitiänne tai kuulitteko mitään hänestä?

-- En ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen... Hän ei ole vieläkään

tahtonut tunnustaa rikostaan, vaan häntä on pidetty yksinäisessä kopissa

kymmenen vuotta ... hänen luonaan ei saanut käydä muut kuin vankilan

saarnaaja ... mutta Stiina-muori kävi usein viimemainitun puheilla,

tuoden sitä tietä minulle tietoja surkuteltavasta äidistäni.

-- Kysyikö hän koskaan tytärtään?

-- Hän luuli minut kuolleeksi niinkun muutkin ... hyvä kasvatusäitini

oli levittänyt huhun kuolemastani, ajatellen tulevaisuuttani.

-- Miten vastaanotti äitinne sen tiedon?

-- Yhtä levollisesti kuin hän on kestänyt kaikki muutkin kärsimyksensä

kurjan vankeutensa aikana. Koko sinä pitkänä aikana ei ole kertaakaan

päässyt valitusta hänen huuliltaan.

-- Niin, teidän äiti-raukkanne on kärsinyt tavattomasti.

-- Tekin säälitte häntä ... te! -- huusi Julia.

-- Pian sen jälkeen kun hänet vangittiin, oikeudenkäynnin jatkuessa

häntä vastaan, seurasin kerran isääni raatihuoneelle, missä hän oli

vangittuna... Isäni, joka vain kuullessaan hänen äänensäkin joutui

raivon valtaan, tunsi nautintoa nähdessään häntä kidutettavan ja otti

usein itsekin siihen osaa... Muistan, kuinka minä polvillani rukoilin

isääni armahtamaan häntä ... enkä minä sen jälkeen enää koskaan mennyt

sinne.

-- Te rukoilitte hänen puolestansa, joka oli murhannut äitinne! --

virkahti Julia, luoden nuorukaiseen ihailevan katseen.

-- Miksi en olisi sitä tehnyt ... eihän äitini voinut herätä haudastaan

niistä lyönneistä, joista hänen murhaajansa menehtyi... Eihän kosto ole

suloinen tunne ... rukoilihan Vapahtajakin ristillä pahantekijöiden

puolesta!

-- Hän oli Jumala, hän, -- sanoi tyttö, -- mutta te ... te!... Albert

Kron, te olette enemmän kuin ihminen... Te olette enkeli!...

Puhjeten kyyneliin tyttö ojensi kauniit käsivartensa häntä kohti,

ikäänkuin hän olisi tahtonut vaipua hänen syliinsä.

Ihastuneena, tosin ei tytön hänelle antamasta kauniista nimityksestä,

vaan siitä, että hän näki edessään olennon, joka kyyneltensä

kirkkaudessa oli yli-inhimillisen ihana, katseli nuorukainen kauan

korkeavartaloista tyttöä ja ajatteli ainoastaan: kuinka saattoi

sellaisella äidillä olla tuollainen tytär?

Koston henki: Romaani · 第 60 / 87 题