Hetket olivat kuluneet, mutta me näemme nyt noiden nuorten kulkevan
vierekkäin rannalla.
Kummankin sisimmässä oli myrsky vaimentunut. Nuoruuden ja terveyden väri
alkoi jälleen palata kalpeille kasvoille, niinkuin huomenkoi, vaikka
sillä ei ole ollut mitään osaa kuluneen yön raivosäässä, kuitenkin
valkenee sovittavana yli järkytetyn maan.
Mahtoivatko nämä kaksi mitään niille onnettomuuksille, jotka olivat
tehneet tuhojaan heidän omaistensa parissa? Onko se kukan vika, että
sen, rauhalliselta paikaltaan laaksossa irtitemmattuna, täytyy seurata
pyörretuulta, joka taittaa puiden rungot ja raastaa maamiehen talon maan
tasalle?
Siksi olivatkin nuoret jo lausuneet toisilleen monta rauhan ja
lohdutuksen tyynnyttävää sanaa.
-- Minä tiesin, että sillä onnettomalla oli tytär, -- virkkoi Albert, --
sekä että pari kertaa lapsuudessani olin ollut sen pikku tytön kanssa
yhdessä; mutta minä kuulin sitten, että hän olisi kuollut.
-- Stiina-muori vei minut erääseen Tukholmasta kaukana olevaan
pappilaan, -- vastasi Julia, -- missä minun ilmoitettiin olevan hänen
tyttärentyttärensä ja nimekseni sanottiin se, jota nytkin pidän...
Vaikkakaan en ollut kahdeksaa vuotta vanhempi, minä käsitin selvästi
äitini rikollisuuden suuruuden, ja tuo kiltti mummo teroitti nuoreen
mieleeni, miten välttämätöntä oli pitää koko menneisyys peitossa ja sen
sijaan näytellä sitä osaa, jonka hän oli opettanut minulle... Pappilassa
oleskelinkin neljänteentoista ikävuoteeni saakka.
-- Entä sitten?
-- Stiina-muori vei minut takaisin Tukholmaan rouva Nissonin tunnettuun
kasvatuskotiin, missä vietin kaksi vuotta, jona aikana sain saman
kasvatuksen ja sivistyksen kuin varakkaiden ja hienojen perheiden tytöt
tavallisesti saavat. Tietoisuuteni vanhempieni rikoksista ja
onnettomuuksista olivat aikaisin saattaneet minut tekemään päätöksen,
että aina osoittaisin ahkeruutta ja tekisin hyviätöitä ... luulin ehkä
siten voivani sovittaa kaikki vanhempieni erehdykset... Minusta tuli
kunnianhimoinen ... minä tahdoin antaa _lainatulle_ nimelleni monta
vertaa suuremman ja kantavamman loisteen kuin minkä toverini saattoivat
antaa _omalle_ nimelleen... Mutta naisen toimintapiiri on rajoitettu,
eikä hänen tarvitse ottaa montakaan askelta, ennenkuin häntä kohtaa
este... Ainoastaan taiteen portti on hänelle yhtä avoin kuin miehellekin
... minä etsin sen portin ja uran, jonne se johti.
-- Ja te olette onnistunut ... te olette, vaikka vielä olettekin niin
nuori, kuitenkin jo saavuttanut huomatun ja tunnustetun nimen.
-- Oh, tahto on toista kuin nero ... edellinen on ihmisen omaisuutta,
jälkimmäinen Jumalan, ja Hän suo lahjansa ainoastaan harvoille
valituille... Pelkäänpä, että olen jo saavuttanut kaiken, minkä voin
saavuttaa ... tällä tasollani minun on hyvine tahtoineni pysyttävä ja
turhaan saan rukoilla Jumalalta neron lahjaa... Minun maalauksiani
ylistetään ja niistä maksetaan kalliita hintoja, mutta minä en ole sokea
... ihmiset osoittavat kunnioitustaan ja maksavat kahdeksantoista
vuotiaalle tytölle, mutta hänen taulunsa ovat sivuseikka. Naisen
turhamaisuus on suuri, mutta se ei ole mitään taiteilijaparan samaan
luonteenlaatuun verrattuna!
-- Mutta miten teillä siihen aikaan riitti varoja sellaisen kasvatuksen
saamiseen? -- kysyi harkitseva konttoristi.
-- Äitini peri isoisältäni paljon rahaa, ja ne hän oli kätkenyt eri
paikkoihin, joista eivät tienneet muut kuin hän ja Stiina-muori ... tuo
rehellinen mummo otti rahat talteensa ja on sitten niillä runsain käsin
täyttänyt minun tarpeeni.
-- Eikö herättänyt huomiota, että eukolla, jonka itse täytyi työllään
ansaita elatuksensa, oli sellaisia summia käytettävänään teidän
hyväksenne?
-- Sanottiin tuntemattoman isäni vielä elävän ja luovuttavan vuosittain
jonkun rahasumman minun kasvatustani varten.
-- Vieläkö oleskelette rouva Nissonin kasvatuskodissa.
-- En, olen jo kaksi vuotta ollut täysihoidossa hovineuvos Ellin
perheessä, missä saan vapaasti harjoittaa taidettani, ja missä olisin
hyvin onnellinen, ellei ajatus onnettomasta äidistäni...
-- Tyttö raukka, -- keskeytti hänet Albert, -- näittekö sitten enää
äitiänne tai kuulitteko mitään hänestä?
-- En ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen... Hän ei ole vieläkään
tahtonut tunnustaa rikostaan, vaan häntä on pidetty yksinäisessä kopissa
kymmenen vuotta ... hänen luonaan ei saanut käydä muut kuin vankilan
saarnaaja ... mutta Stiina-muori kävi usein viimemainitun puheilla,
tuoden sitä tietä minulle tietoja surkuteltavasta äidistäni.
-- Kysyikö hän koskaan tytärtään?
-- Hän luuli minut kuolleeksi niinkun muutkin ... hyvä kasvatusäitini
oli levittänyt huhun kuolemastani, ajatellen tulevaisuuttani.
-- Miten vastaanotti äitinne sen tiedon?
-- Yhtä levollisesti kuin hän on kestänyt kaikki muutkin kärsimyksensä
kurjan vankeutensa aikana. Koko sinä pitkänä aikana ei ole kertaakaan
päässyt valitusta hänen huuliltaan.
-- Niin, teidän äiti-raukkanne on kärsinyt tavattomasti.
-- Tekin säälitte häntä ... te! -- huusi Julia.
-- Pian sen jälkeen kun hänet vangittiin, oikeudenkäynnin jatkuessa
häntä vastaan, seurasin kerran isääni raatihuoneelle, missä hän oli
vangittuna... Isäni, joka vain kuullessaan hänen äänensäkin joutui
raivon valtaan, tunsi nautintoa nähdessään häntä kidutettavan ja otti
usein itsekin siihen osaa... Muistan, kuinka minä polvillani rukoilin
isääni armahtamaan häntä ... enkä minä sen jälkeen enää koskaan mennyt
sinne.
-- Te rukoilitte hänen puolestansa, joka oli murhannut äitinne! --
virkahti Julia, luoden nuorukaiseen ihailevan katseen.
-- Miksi en olisi sitä tehnyt ... eihän äitini voinut herätä haudastaan
niistä lyönneistä, joista hänen murhaajansa menehtyi... Eihän kosto ole
suloinen tunne ... rukoilihan Vapahtajakin ristillä pahantekijöiden
puolesta!
-- Hän oli Jumala, hän, -- sanoi tyttö, -- mutta te ... te!... Albert
Kron, te olette enemmän kuin ihminen... Te olette enkeli!...
Puhjeten kyyneliin tyttö ojensi kauniit käsivartensa häntä kohti,
ikäänkuin hän olisi tahtonut vaipua hänen syliinsä.
Ihastuneena, tosin ei tytön hänelle antamasta kauniista nimityksestä,
vaan siitä, että hän näki edessään olennon, joka kyyneltensä
kirkkaudessa oli yli-inhimillisen ihana, katseli nuorukainen kauan
korkeavartaloista tyttöä ja ajatteli ainoastaan: kuinka saattoi
sellaisella äidillä olla tuollainen tytär?