Sanakaan virkkamatta tervehti nuori konttoristimme sitten aamulla
Metsätorpan tyttöä, sillä nähdessään tytön itkettyneet kasvot hän piti
kokonaan sopimattomana lausua tälle »hyvää huomenta».
Ystävällisesti, mutta totisesti vastasi tämä hänen tervehdykseensä.
-- Tässä on jossain lähellä tuulen kaatama koivu, -- sanoi tyttö; --
luonnossa tapahtuneet hävitykset eivät ole kauniit katsella; -- mutta ne
voivat kuitenkin olla hiukan hyödyllisiäkin ... etsikäämme tuo kaatunut
koivu ja istuutukaamme sen rungolle.
Sen jälkeen hän lähti rantaa pitkin oikealle.
Albert meni hänen jälessään ja istui pian hänen rinnallaan varjossa
kaatuneen puun päällä, jonka kuolleen veljensä yli muutamat elävät
koivut surren kurkoittivat käsivarsiaan.
-- Pyytäessäni teitä tulemaan kohtaamaan minua voidakseni häiritsemättä
kertoa teille surkean salaisuuden, -- alkoi tyttö, -- tein sen siksi,
että tahdon vapautua niistä varjoista, joihin eilispäivän tapahtumat
varmaan minut verhosivat... Teidän hyvä käsityksenne minusta on minulle
suuren arvoinen monista syistä, enkä minä tahdo sitä menettää nytkään
kun eroamme.
-- En ole koskaan hetkeäkään epäillyt teidän mielenne puhtautta, --
lausui Albert. -- Minulla ei tosin ole vielä paljoa elämänkokemusta,
mutta ainakin niin paljon tiedän, että voi olla seikkoja, joiden vuoksi
viattominkin olento joutuu maailman silmissä huonoon ja epäilyttävään
valoon ... olen sen huomannut omasta elämästäni, joka sekään ei ole
kulunut merkillisyyksittä.
-- Minä tiedän sen, -- virkkoi tyttö, katsoen nuorukaiseen mitä
lämpimimmällä osanotolla.
-- Te tiedätte! -- huudahti viimemainittu hämmentyneenä.
-- Niin, mutta suokaa minun ensin puhua hiukan itsestäni ... monta sanaa
ei tarvita, sillä miten vähän puhunkin, on se kuitenkin tarpeeksi
vaikuttamaan surullisesti meihin molempiin... Te ette ole vielä kysynyt
nimeäni ... sanon itseäni Julia Palmiksi, ja siksi kutsuvat minua
muutkin.
-- Julia Palm! -- virkahti Albert; -- olen kuullut sen nimen monta
kertaa ennen.
Se olikin totta. Julia Palm oli nuori taiteilijatar, jonka
öljyvärimaalaukset ja akvarellit saivat osakseen suurta suosiota sen
ajan taidenäyttelyssä.
-- Olette luultavasti nähnyt nimeni sanomalehdissä, -- sanoi tyttö; --
jo varhaisesta nuoruudestani saakka olen harjoittanut taidemaalausta ...
se työ on ollut minun ainoa suojani monia surullisia muistoja vastaan...
Kuinka epätoivoinen lieneekään sellaisen ihmisen elämä, jolla
sukulaisten ja ystävien puutteessa ei ole tilaisuutta polvistua taiteen
alttarille saamaan lohdutusta ja suojaa maallisille kärsimyksilleen!
-- Teillä ei ole ystäviä? -- huudahti Albert -- te olette varmaan
kadottanut omaisenne; mutta kuinka ei teidän laisellanne tytöllä olisi
ystäviä ... tehän olette niin lahjakas, niin kaunis, niin...
-- Niin onneton, pitäisi teidän sanoa, -- keskeytti hänet tyttö; --
tietäkää, että minä olen onnettomampi kuin moni muu, joka on maailmassa
yksinään, sillä minä en edes uskalla etsiä ystävyyttä ja rakkautta.
-- Ette uskalla!
-- En ... pelosta, että ne, jotka minua rakastavat, voisivat kerran
hävetä minulle osoittamaansa ystävyyttä tai rakkautta.
-- Mahdotonta, elävän Jumalan kautta mahdotonta!
-- Varokaa, -- virkkoi tyttö, uhaten häntä sormellaan; -- varokaa,
ett'ette te, joka olette osoittanut minua kohtaan niin paljon
myötätuntoa ja nyt luulette minusta parhainta, ett'ette te seuraavassa
hetkessä pakene minua, niinkuin paetaan petoeläintä tai niiden
heimolaisia.
Albert tuijotti häneen säikähtyneesti.
-- Jo nyt te pelästytte, -- sanoi tyttö, hymyillen katkerasti; -- niin,
niin, se on aivan luonnollista.
-- Ette te minua pelästytä, -- vastusti Albert; -- ainoastaan teidän
sanojenne sävy ja kasvojenne ilme...
-- Ne saattavat teidät kauhistumaan, -- keskeytti tyttö; -- ja sen
mainitsette te sanalla _ainoastaan_!... Kun tuntee pöyristystä jotain
Salvator Rosan taulua katsellessaan, eivät sitä aiheuta värit, sillä
mitkään eivät ole viattomampia kuin ne, vaan se ilmaisumuoto eli henki,
mikä väreillä tehdään havaannolliseksi.
Nuorukainen näytti hämmästyneeltä, sillä Albert Kron tunsi yhtä vähän
Salvator Rosaa kuin Julia Palm tiesi Lars Olssonin olevan Noran tilan
parhaimman muonarengin.
-- Osaatteko piirtää tai ymmärrättekö arvostella piirustuksia? -- kysyi
taiteilijatar hetken hiljaisuuden jälkeen.
Konttoristi katsoi hölmistyneenä kauniiseen taiteilijaan, jonka kysymys
tuntui hänestä hyvin odottamattomalta ja kummalliselta.
Tyttö kuitenkin uudisti kysymyksensä.
-- Minä olen tietämätön ja sivistymätön ihminen, -- vastasi nuorukainen,
painaen katseensa maahan; -- en ole oppinut mitään. Tuskin täyttäneenä
kymmenen vuotta minut otettiin pois koulusta, sillä isäni oli hyvin
köyhä ja äitini oli silloin jo kuollut, -- lisäsi hän huoahtaen; -- olin
juuri alkanut käydä maalari-akatemiaa Tukholmassa ... mutta silloin tuli
kaikesta loppu... Sen perästä olen koettanut pyrkiä eteenpäin miten
parhaiten olen voinut.. Konttoristin toimelta Noran tilalla en jouda
harjoittamaan mitään hauskempaa työskentelyä ... mutta kyllä olen
kärsinyt siitä, etten ole kyennyt panemaan paperille -- en mitä pientä
ja vähäpätöistä olen ajatellut, vaan sitä suurta ja kaunista, jota olen
nähnyt.
Se yhteisilme osanottoa, levottomuutta ja tuskaa, mikä nuorukaisen
puhuessa näkyi Julia Palmin kasvoilla, olisi ansainnut tulla kuvatuksi
Julia Palmin omalla siveltimellä.
Albertin vaiettua veti tyttö kiihkeästi esiin samettisen salkun ja otti
sieltä kaksi paperilehteä, näyttäen nuorukaiselle ensin toista niistä.
-- Kuten huomaatte, on tämä vain luonnos, -- sanoi hän, pitäen
piirustusta konttoristin silmien edessä; -- mutta voitteko sanoa, mitä
se esittää?
-- Siinähän on joukko tanssivia lapsia, poikia ja tyttöjä, -- vastasi
Albert.
-- Niin ... mutta kukahan mahtaa olla tuo iäkkäämpi nainen heidän
seurassaan?
-- Tuoko suurempi olento?... Sitä on vaikea tietää ... mutta hän ei ole
minulle aivan outo.
-- Entä soittaja sitten ... mitä pidätte hänestä?
Nämä kysymykset tehtiin kiihkolla, mikä suorastaan hämmästytti
tutkittavaa.
-- Minusta tuntuu kuin tuntisin hänet, -- vastasi Albert; -- mutta missä
olen nähnyt hänet?... Tuo koukkunenä teräväkulmainen käsivarsi, joka
hallitsee käyrää...
-- Entä tyttö, joka pitää pitkää, mustasilmäistä naista kädestä ... ja
tuo sarkanuttuinen poika tuolla ... poika, jolla on hopearisti rinnassa?
-- Ah! -- huudahti Albert, lyöden nyrkillään otsaansa.
Hän oli päässyt kiinni erääseen lapsuutensa jo kauan sitten unohdetuista
muistoista ja tahtoi nyt yhdellä lyönnillä tarttua niihin kaikkiin.
Kummallinen taiteilija otti nyt esiin toisen piirroksen ja sijotti sen
edellisen päälle.
-- Tässäkin näette pojan ja tytön, -- lausui Julia Palm; -- ne ovat
samat kuin äskeisessäkin kuvassa ... mutta ken on tuo lasten yllä
leijaileva kolmas olento, joka samalla kertaa on elävä ja kuollut ...
eloton aine ja kuitenkin henki ... kasvot ja ruumis kuin nukella ...
vahakuvalla... Mutta sen päässä näemme kruunun, ja kruunusta pistää
esiin käsi ja kädessä on miekka ... mutta käsi elää ja miekka
välähtelee!... Nuorukainen, se on kohtalo ... kohtalo, joka nuken
hahmossa etsii syyllistä päätä ja samalla hävittää kahden viattoman
olennon paratiisin!... Te kalpenette, vapisette... Niin, kalvetkaa,
vaviskaa! Nämä ovat minun lapsuusmuistoni ... mutta ne kuuluvat myöskin
teidän lapsuusmuistoihinne ... ja nyt te tiedätte kuka minä olen!
Sen jälkeen hän nousi koivunrungolta ja kiiruhti rannalle, missä hän
seisahtui, jääden tuijottamaan selälle.
Albert oli myöskin ponnahtanut seisaalleen, mutta hän jäi koivun
viereen, peittäen käsillään kasvonsa.
Silloin hän kuuli rannalta aaltojen huohahtelujen välistä seuraavat
sanat:
-- Nuorukainen, minä olen hänen tyttärensä, joka poltti tuhaksi sinun
isäsi omaisuuden ... hänen tyttärensä, joka murhasi äitisi... Kerran
ehkä tulee mestaaja tietämään äitini nimen niinkuin hän tunsi isänikin
-- -- -- --