Niin, Albert Kron lähti astumaan alas kukkulan eteläistä rinnettä, eli
samaa tietä, jota hän oli tullut ja joka johti Noraan, missä hänellä oli
kotinsa.
Hän kulki uneksien.
Nuoruudestaan huolimatta hän oli jo siksi paljon saanut taistella hätää
ja kurjuutta vastaan, ettei hänelle tähän mennessä ollut jäänyt aikaa
kiinnittää huomiotaan kauniimpaan sukupuoleen. Sen johdosta häntä ei ole
surkuteltava, sillä kuten tunnettua, ei kenelläkään miehellä ole
oikeutta rakastua naiseen tai täyttää luonnon ihaninta käskyä, ennenkuin
hän on hankkinut itselleen niin monen sadan riikintaalarin vuotuiset
tulot kuin tarvitaan kahden suuren suun sekä piankin ilmestyvien useiden
pienempien suiden tyydyttämiseksi, mitkä viimemainitut tavallisesti
seuraavat avionjumalaa, kuten kupidot lemmenjumalatarta.
Tänä päivänä oli hänelle alkanut uusi ajanjakso. Tänä päivänä oli häneen
luotu katse, joka oli, niinkuin runoilija sanoo: »silmäys, jot' eipä
vaan kuningaskuntaan vaihtaiskaan». Ne vasta olivat onnettomia, nuo
silmäykset! Menisi vielä mukiin, jos ne ainoastaan salamoisivat,
niinkuin kirjotekoinen tikari auringossa, mutta ne haavoittavat ja
tappavat kuten sekin, ja pahinta on, että asianomainen itse pitää kiinni
kahvasta ja sysää kaikin voimin terää sydäntään kohti.
Kuten sanottu, kulki Albert uneksien eli unissaan, mikä lienee melkein
samaa. Unissakävijän ei tarvitse muuta kuin törmätä tuolin selkänojaan,
niin hän herää. Samoin heräsi nyt Albertkin, puskiessaan otsansa päin
puuta.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei tuntenut seutua eikä tietä, jota hän
kulki. Aurinko oli jo laskenut, mutta sensijaan oli järvestä noussut
sumu, joka pimitti silmän ja levitti kaikkialle ympäristöön myrkyllistä
hallaa. Ei yksikään lintu livertänyt, ei yksikään lehti kahissut, kaikki
oli autiota ja kuollutta, kaikki oli kuin suuri yhteinen hauta.
Elävän olennon on kauheata olla yksinään haudassa varsinkin milloin hän,
kuten meidän sankarimme, ei löydä sieltä mitään ulospääsyä. Vaivoin hän
saattoi eroittaa niiden puiden rungot, jotka olivat lähinnä sitä
petäjää, joka äsken oli koetellut hänen otsaluunsa kovuutta.
Pitikö hänen kulkea eteenpäin vai kääntyäkö oikealle tai vasemmalle,
sitä hän nyt tuumiskeli nojatessaan puuta vasten.
Kauan hän oli seisonut siinä tietämättömänä, mikä päätös hänen olisi
tehtävä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan ihmisääniä.
Äänet lähenivät, ja hän alkoi eroittaa sanoja. Hän painautui lähemmäs
runkoa ja kuunteli.
-- Kummullako, sanoit? -- kysyi miesääni.
-- Niin, varmaankin se on tuolla, -- vastasi toinen.
-- Kunhan emme vaan takertuisi uuteen suohon, -- virkkoi taas
ensimmäinen; -- siitä lajista jalkakylpyjä minä olen jo saanut
tarpeekseni.
-- Minä vakuutan, että siellä se on, -- intti toinen; -- pitäkää suunne
kiinni ja menkää eteenpäin!
-- Sopimuksemme mukaan, -- kuului nyt kolmas ääni, joka oli naisen, --
te ette tule mukana ylös ... minä menen sinne yksin.
-- Samantekevä, -- myöntyi ensimmäinen.
-- Mutta, -- huomautti toinen, -- jospa teillä onkin piruja mielessä ja
te aiotte livahtaa kokonaan tiehenne?
-- Niin juuri, hittoko sen tietää!
-- Sepä olisi hemmetin hienosti tehty, kuten sanotaan, sen jälkeen kun
me olemme nähneet hiivatinmoisen vaivan nuuskiessamme selville ämmän
asunnon ja varastaessamme teille sellaiset vaatteet, että te nyt olette
oikein ryökkinän näköinen... Kautta Kiesuksen, niinhän ne ovat kuin
teitä varten ommellut!
-- Älkää olko huolissanne! -- vastasi naisääni, -- minä tiedän, mitä
olen teille velkaa, enkä halua pitää teitä kauemmin velkojinani.
-- Selvä on, sanoi sepän emäntä, kun äijä kuoli, -- virkkoi ensimmäinen,
-- mamselli ehkä häpee seuraansa.
-- Se ei kuulu meihin, -- murahti toinen; -- kunhan me vaan saamme
saatavamme, niin menköön hän niin pitkälle kuin tietä riittää!
-- Oletteko varma siitä, että eukko tietää, minne te olette ne kaivanut?
-- kysyi mies.
-- Aivan varma, -- vastasi nainen.
-- Mutta näin pitkän ajan perästä, -- huomautti toinen miehistä; --
kymmenen vuotta, sanoitte ... akka on saattanut tuhlata ne jo kauan
sitten, ja silloin me saamme hänen sormiensa pituiset pitkät nenät.
-- Hänellä on ne jäljellä, sitä en ollenkaan epäile; hän on kätkenyt
minua varten ... minä tunnen hänet, minä ... olkaa rauhalliset.
-- Ja te ja'atte kristillisesti?... Ette vie itse suurinta osaa,
suloinen mamselli?
-- Minä pidän lupaukseni, ja sillä hyvä!
-- Jumala siunatkoon mamsellia ja kääsejä, joilla hän matkustaa!
-- Vaiti!
-- Meidän täytyy olla tiessämme täältä, ennenkuin aurinko pistää esiin
punaisen nenänsä.
-- Oli puhetta ajometsästyksestä huomiseksi.
-- Niin, meidän peräämme tietysti.
-- Ota minut sanoi kettu, kun metsästäjä meni nenälleen ja pyssy laukesi
suuhun.
-- Ha, ha, ha!
-- Hiljaa!
Äänet vaikenivat, mutta sen sijaan alkoi kuulua askelia, kun puhujat
raivasivat itselleen tietä puiden ja kivien välitse.
Albert tempasi pyssyn olaitaan, viritti sen hanan ja valmiina ampumaan
lähti sinnepäin, mistä äänet kuuluivat.
Näin hän tuli kulkeneeksi samaan suuntaan, josta hän äsken oli tullut.
Itsessään hyvinkin valoista keskiyötä, joskin se nyt oli usvan
samentama, virkistytti samassa raikas tuuli, joka alkoi hälventää sumua
metsän ahopaikoilta.
Saavuttuaan tiheämmästä metsiköstä tällaiselle aukiolle kävikin nuorelle
konttoristillemme mahdolliseksi eroittaa kolme edellä kävelevää
henkilöä, kaksi miestä ja yksi nainen, jonka viimeksimainitun puku oli
kuin sivistyneen neidin, kun sitävastoin edellisillä oli yllään
sellaiset vaaleanharmaat vaatteet, joita tavallisesti vangit käyttävät.
Albert tulikin sen vuoksi yhä enemmän vakuutetuksi, että nämä kolme
henkilöä olivat kruununmiesten etsimiä karkureita, ja että juuri he
olivat varastaneet nuoren tytön vaatteet hänen ollessaan uimassa.
Nuorukainen tuumi, pitikö hänen nyt suoraa päätä käydä heihin käsiksi,
vai oliko parasta hiipiä heidän jälessään ja sitten yllättää heidät itse
teosta. Myöskin mietti hän heidän keskustelunsa merkitystä ja sitä, mitä
yhteyttä heillä mahtoi olla Metsätorpan eukon kanssa, jolla tavallisesti
ei voitu tarkoittaa muuta kuin Stiina-muoria.
Hänelle ei kuitenkaan jäänyt paljoa ajattelemisen aikaa, sillä avoimelle
paikalle tultuaan hän ei ollut ehtinyt astua montakaan askelta,
ennenkuin epäilyttävät henkilöt äkkiä katsahtivat ympärilleen ja samassa
pysähtyivät.
He olivat kuulleet, että heitä seurattiin ja huomasivat nyt hänet.
-- Seis! Ei askeltakaan edemmäs tai minä ammun! -- huusi nuorukainen,
ojentaen pyssynsä heitä kohti.
Huutajan uhkaavasta liikkeestä pelästyneinä nuo kolme eivät
liikkuneetkaan paikaltaan, vaan katsoivat levottomasti toisiinsa.
-- Minä tiedän, mitä joukkiota te olette, -- jatkoi konttoristi; -- te
olette paenneet Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta, ja tuon naisen
päällä olevat vaatteet te kaksi olette varastaneet aamulla järven
rannalta... Minulla on kaksi luotia pyssyssäni teitä kahta varten, ja
pyssynperästä saa kolmas, ellette antaudu hyvällä... Siis mars
oikealle!... Minä kyllä näytän teille tien, vaikka tulenkin perässä...
Mars!
Käsky ei kuitenkaan näkynyt tehonneen. Nainen ja miehet katselivat
vuoroin uhkaavaa pyssynpiippua, vuoroin toisiansa, mutta heillä ei ollut
halua lähteä oikealle eikä vasemmalle.
-- Eihän herran aikomus voi olla ampua meitä, -- virkkoi viimein yksi
miehistä.
-- Onpa niinkin, -- vastasi konttoristi; -- pienempiäkin lintuja olen
pudottanut, ja vieläpä koko lailla pitemmän matkan päästä.
-- Ettäkö ampuisitte aseettomia, turvattomia!
-- Aivan oikein, turvattomia, -- myönsi Albert; -- juuri sen vuoksi minä
aionkin jättää teidät kruununmiesten turviin... Totelkaa siis minua
silmänräpäyksessä... Tai onko teidän sitten keveämpi kävellä, kun olette
kumpikin saaneet kuulan koipeenne?... Mars oikealle, sanon minä!
-- Tottakai me tottelemme noin nuorta ja kaunista herraa, -- virkkoi nyt
nainen äänellä, joka teki nuorukaiseen kummallisen vaikutuksen, sillä se
kuulosti hänestä tutulta.
-- Minua ilahuttaa, -- sanoi Albert, -- että teidän joukossanne on edes
yksi järkevä... Älkää siis viivytelkö kauemmin, vaan lähtekää heti
oikealle!
-- Nuori, kaunis herra on päinvastoin hyvin kohtelias, kun tahtoo
näyttää meille tien täältä, sillä me olemme joutuneet eksyksiin sumussa,
-- jatkoi nainen, lausuen heti sen jälkeen miehille muutamia sanoja,
joita Albert pitkän välimatkan vuoksi ei tietystikään voinut kuulla.
Nämä sanat aiheuttivat pikaisen toiminnan.
Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet oikealle, niinkuin Albert
oli käskenyt, he erosivat nopeasti toisistaan ja hyökkäsivät sitten,
paljastetut puukot käsissä, eri tahoilta nuorukaista kohden.
Albert, joka oli huomannut heidän liikkeensä laukaisi pyssynsä.
Toinen roistoista vaipui sadatellen maahan, sillä luoti oli sattunut
hänen jalkaansa, ja toinen, joka oli saanut pyssynperästä iskun
päähänsä, tuupertui konttoristin jalkoihin juuri samalla hetkellä kun
hän oli aikonut syöstä puukon tämän rintaan.
Hyökkäys ja häviö oli tapahtunut nopeammin kuin olemme sen tässä
ehtineet kuvata.
Panematta enempää huomiota kumpaankaan ruohikolla verissä viruvaan
karkulaiseen konttoristi kiiruhti naisen jälkeen, joka tappelun aikana
oli lähtenyt pakosalle ja riensi nyt villikauriin nopeudella ylös
kukkulan rinnettä.
Albertin oli vaikea nähdä häntä sumun vuoksi, joka kävi sakeammaksi,
mitä korkeammalle hän ehti; mutta hän kuuli kivien rapinan, kun nämä
pakenijan kiivaista askelista liikehtimään lähteneinä tuiskuivat häntä
vastaan.
Innokkaasti ja nuorekkaalla vauhdilla hän jatkoi takaa-ajamista. Niinpä
vähenikin joka hetki hänen ja pakenijan välinen matka. Hän jo eroitti
sumun läpi kukkulalla olevan tuvan punaiset ääriviivat, jo ojensi hän
kätensä tarttuakseen pakenevaan naiseen, jota hän oli aivan lähellä --
kun tämä äkkiä katosi hänen silmiensä edestä, ja hän kuuli oven
paiskattavan kiinni ihan nenänsä edessä.
Albert ei ainoastaan ollut suuruksissaan siitä, että pakenija oli
päässyt hänen käsistään, vaan hän pelkäsi tuvassaolijain turvallisuutta,
jonka vuoksi hän survaisi voimakkaasti oven sisään ja ryntäsi
Stiina-muorin asuntoon.
Siellä hän näki näyn, joka samalla kertaa oli kaunis ja kamala.
Avaraa tupaa valaisi kaksi pöydällä olevaa kynttilää huoneen toisen
akkunan luona; kierrekaihtimet oli jo laskettu alas.
Keskellä lattiaa seisoi kaunis, komea tyttö puolipukimissa, paljaat
käsivarret ristissä samoin paljaalla povella; hän oli kalpea,
liikkumaton, eikä osoittanut vähintäkään elonmerkkiä.
Sellaiselta olisi voinut näyttää Pygmalionin patsas, ennenkuin
marmorisuonet täytti punainen veri ja marmorin pintaa lämmitti elämän
ihanin tuli.
Hänen lähellään seisoi tuvan iäkäs emäntä, onneksi kyllä pukeissaan,
mutta muuten näöltään yhtä säikähtynyt kuin tyttökin.
Hämmästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan Albert silmäili ympäri
huonetta, kunnes hänen katseensa kiintyi punaraitaisen verhon takana
olevaan vuoteeseen.
Hän kuuli rajusta hengityksestä syntynyttä läähätystä, joka tuntui
tulevan mainitun vuodeuutimen takaa.
-- Minä ... minä luulin, -- lausui hän viimein, -- luulin jonkun
juosseen tänne tupaan ... jonkun, jota minä ajoin takaa ... joka koettaa
paeta minua ja siksi riensi tänne turvaan.
-- Riensi tänne turvaan! -- toisti Stiina-muori, sanoja tavoitellen; --
se ei ole mahdollista, herra konttoristi... Kuka olisi voinut tulla
tänne näin myöhään illalla?
-- Muuan nainen, -- vastasi Albert, katsoen eukkoon terävästi, -- muuan
hyvin epäilyttävän näköinen nainen ... hän oli äsken kahden roiston
seurassa, joita minun onnistui kurittaa, ja vieläpä varsin vakavasti ...
mutta hän pakeni, ja minä näin varmasti hänen juoksevan tänne sisään ..
tuon naisen täytyy olla jossain suhteessa teihin, muori Stiina, ja te
koetatte sen vuoksi salata häntä ... mutta siinä te ette onnistu.
-- Minä vakuutan herra konttoristille, ettei täällä ole sitä, jota te
etsitte, -- jatkoi mökin emäntä, kalpeitten kasvojensa muuttuessa
tulipunaisiksi.
Konttoristin katse kääntyi jälleen vuodeverhoon.
-- Etsimänne henkilö on täällä, -- kuului nuoren tytön surullinen
hopea-ääni.
Tahtomatta lisätä tytön hämmennystä ei Albert ollut vaivannut häntä
katseillaan; mutta nyt hän kääntyi sinnepäin, mistä lumoava ääni kuului.
Kaunotar näyttäytyi nyt mustassa silkkikaavussa, jonka hän oli eukon ja
nuorukaisen lyhyen keskustelun aikana onnistunut heittämään ylleen, ja
pienet, somanmuotoiset jalat olivat kadonneet suuriin, kullalla
kirjailtuihin samettitohveleihin.
-- Niin, hän on täällä, -- toisti tyttö, -- tässä huoneessa ... tuolla
vuoteessa.
Säikähdyksestä suunniltaan tuijotti eukko puhujaan, ja vuodeverho alkoi
kiivaasti liikkua.
Albert vaikeni. Tuskallinen hämmästys oli kangistanut hänen kielensä.
Nuori tyttö viittasi hänelle merkityksellisesti ja astui sitten lattian
poikki ovelle.
Albert seurasi häntä.
Tyttö aukaisi oven ja meni ulos.
Molemmat seisoivat nyt tuon salaperäisen tuvan seinustalla, ja kylmä
sumu ympäröi heitä.
Tyttö katseli kauan ja syvästi tutkien nuorta miestä, joka
kärsivällisesti odotti hänen selitystään.
-- Te tunnette minua vielä vain vähän, -- aloitti tyttö heikolla
äänellä; -- voinko minä siis pyytää, että te osoittaisitte minua kohtaan
täyttä luottamusta!
-- Te voitte, -- vastasi Albert; -- minä en tiedä, mistä se johtuu,
mutta teidän vaikutuksenne minuun on kaikkivaltainen ... te käskette ja
minä tottelen.
-- Uskoisitteko, jos minä sanoisin, että te minun sijassani tekisitte
samoin kuin minä nyt?
-- Uskoisin.
-- Enkä minä sen vuoksi kadota sitä hyvää ajatusta, joka teillä
mahdollisesti on tähän saakka ollut minusta?
-- Ette koskaan.
-- Silloin minä pyydän, ett'ette enää etsi sitä naista, joka äskeisenä
vihollisenanne on paennut tähän tupaan.
-- Te siis tunnette hänet?
-- Tunnen, -- vastasi tyttö, katsoen pelokkaasti puoliavoimeen oveen.
-- Te siis tiedätte myöskin, että hän kuuluu siihen luokkaan ihmisiä,
joiden ilmisaamista vaatii yleinen turvallisuus?
-- Tiedän.
-- Ettekö pelkää, että tuo henkilö saattaa olla vaarallinen myöskin
teille itsellenne?
-- Vaarallinen kaikille muille, paitsi ei minulle, -- vastasi tyttö
melkein kuiskaten.
-- Sanoitte, että hän on vaarallinen kaikille muille ... enkö minä tee
rikosta antaessani sellaisen henkilön saada vapautensa, jota hän voi
milloin tahansa käyttää väärin?
-- En saata sitä kieltää, enkä tahdokaan, -- myönsi tyttö tavattoman
epätoivoisesti, -- menkää siis!... Täyttäkää velvollisuutenne...
Ihmisyys vaatii uhrin mutta se uhri olen minä!
-- Hyvä Jumala, mitä te sanotte!
-- Sillä aikaa kun jotkut teidän väestänne tulevat viemään häntä
kaupungin vankilaan, löytävät toiset tuolta järvestä minun elottoman
ruumiini.
-- Hän on vapaa... Kaiken minä jätän Jumalan käsiin ... hyvästi!
Albert kumarsi ja aikoi lähteä.
-- Ettekö siis kerro kenellekään, missä tuo onneton nyt oleskelee? --
kysyi tyttö.
-- En kerro sitä kenellekään, -- vastasi Albert, hänen rukoilevan
äänensä liikuttamana.
-- Ettekä mainitse kenellekään nähneennekään häntä?
-- Minä en ole häntä nähnyt ... mutta...
-- Mutta?
-- Jos hänen rikostoverinsa, jotka minä löin maahan, vielä elävät ...
jos he tunnustavat hänen olleen heidän seurassaan?
-- Silloin hän on päässyt teiltä karkuun, ettekä te tiedä minnepäin hän
lähti.
-- Mutta minun ei sovi salata teiltä, että kuulin heidän keskustelunsa,
ennenkuin näyttäydyin heille... Siitä keskustelusta pääsin selville,
että he ovat jossain suhteessa Stiina-muoriin... Mikä estää näitä
vankeja kertomasta siitä muille?
-- Niin, niin, te olette oikeassa!... Laupias taivas ... mitä minun
pitää tehdä?
Onneton tyttö väänteli tuskissaan käsiään.
-- Huomenaamulla tarkastetaan tupa, -- jatkoi Albert; -- myöskin
kuulustellaan siinä asuvaa mummoa.
-- Niin, niin, tietysti niin tehdään ... onhan selvä, että niin
tapahtuu.
Albert käveli, miettien edestakaisin.
-- Tiesikö Stiina-muori naisen saapuvan hänen luokseen tänä yönä? --
kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
-- Oi ei, sitä hän ei tiennyt!
-- Ettekö tekään?
-- Minä tiesin, että hän oli karannut vankilasta .... mutta välttääkseni
tapaamasta häntä minä matkustin tänne.
-- Tällä hetkellä te siis ette voi tehdä muuta kuin koettaa saada hänet
lähtemään tältä seudulta vielä ennen aamun valkenemista.
-- Niin, hänen täytyy lähteä täältä ... sen käsitän.
-- Minä puolestani järjestän niin, että nuo miehet, jos he vielä elävät,
pannaan sellaiseen säilöön, etteivät he saa tilaisuutta ennen
huomispäivää puhua kenenkään kanssa.
-- Jumala siunatkoon teitä, jalo nuori mies!
-- Voinko mitenkään muuten palvella teitä?
-- Ette ... palveluksen, jonka jo olette tehnyt, voi ainoastaan Jumala
palkita, jos hän säälii viattoman sydämen tuskaa.
-- Toivotan teille hyvää yötä, jos sellainen teille nyt on ollenkaan
mahdollinen.
-- Te siis lähdette, vaatimatta minulta lähempää selitystä?
-- Sitä en tarvitse ... teidän puhdas katseenne ja kirkkaat kyyneleenne
ovat varmasti viattoman sydämen todistuksia.
-- Kiitos niistä sanoistanne!... Oh, te ette voi koskaan kuvitellakaan,
miten runsaasti ne tällä hetkellä tuottavat minulle lohdutusta.
-- Niin nuori, ja kuitenkin jo niin onneton! -- lausui nuorukainen syvän
liikutuksen valtaamana.
-- Kuinka hyvä te olette! -- huudahti tyttö, -- ja niin jalo!... Te
olette parhain ja ylevin ihminen, mitä tähän saakka olen tavannut.
Samassa pisti esiin tumman kaavun aukosta pehmein ja valkoisin
käsivarsi, mitä kellään naisella koskaan on ollut, ja laskeutui keveästi
nuorukaisen olalle.
-- Mutta minä annan teille sen selityksen, jota teidän jalomielisyytenne
estää teitä vaatimasta minulta, -- kuiskasi hän; -- niin, minä annan sen
teille, vaikkakin sydämeni sillä hetkellä särkyisi... Minä pyydän teiltä
kohtausta.
-- Kohtausta! -- sammalsi nuorukainen, joutuen yhä suuremman
hämmästyksen valtaan.
-- Niin, kohtausta ... viimeistä...
-- Viimeistä!
-- Viimeistä ... surullisen luottamuksen ilmaisemiseksi ja ikuisiksi
jäähyväisiksi!
-- Milloin ja missä?
-- Samalla paikalla, missä ensi kerran kohtasimme ... rannassa.
-- Siis rannassa.
-- Huomenna aamupäivällä kello kymmenen.
-- Minä tulen.
-- Siihen saakka ajatelkaa minua osanotolla, niinkuin sellaista, joka ei
itse ole syypää onnettomuuteensa ... niin, minä kyllä tiedän sen
tekevänne ... olen nähnyt teitä vasta niin vähän, ja kuitenkin minusta
tuntuu, että minä tunnen teidät jo niin hyvin!
Tyttö painoi otsansa käsivarttaan vastaan, joka lepäsi Albertin
olkapäällä.
Sillä hetkellä nuorukainen unohti maan ja taivaan ja, tuskin tietäen,
mitä teki, hän kiersi käsivartensa tytön hennon vartalon ympäri ja
painoi hänet hiljaa rintaansa vasten.
Samassa kuului tuvasta kimakka pilkkanauru.
-- Huomenna, -- kuiskasi tyttö, irroittautuen Albertin syleilystä ja
kiirehtien sisään.
Viimemainittu viipyi muutamia minuutteja paikallaan liikkumattomana ja
tuijottaen suljettuun oveen.
Sitten hän lähti vitkalleen astumaan rinnettä alas. Kukaan ei tiedä,
mitä hän sillä hetkellä uneksi. Hän ei tiennyt sitä oikein itsekään.