-- Herra, missä hitossa te olette viipynyt näin kauan? -- huusi Noran
tilan pehtoori, kun konttoristi Lars Olssonin vaatteisiin pukeutuneena
tuntia myöhemmin samana aamupäivänä aikoi mennä sisään vaatimattomaan
pehtoorinrakennukseen; -- kreivi on käynyt täällä joka puolentunnin
päästä ja pitänyt senkin hemmetin elämää sen johdosta, että te ette ole
ollut saatavilla... Hän ei ole vieläkään lähtenyt, ja lempo teidät
perii, jos hän saa teidät käsiinsä.
-- Onko kreivi täällä, vaikka on näin kaunis ilma? -- kysyi konttoristi.
Edesmenneellä valtioneuvos ja kreivi Virsénillä, Djursholman, Noran
y. m. tilojen omistajalla, oli tapana yllättää pehtoorinsa ja muut
alustalaisensa huonon sään vallitessa, jolloin häntä kaikkein vähimmin
odotettiin.
-- Puolituntia sitten näin teidän ajavan ohi tilanvuokraajan kärryissä,
-- jatkoi pehtoori; -- ja minä huusin teille, mutta te ette suvainnut
kuulla.
-- Mikäli luulen, -- virkkoi konttoristi, -- ajoivat ohi ainoastaan
minun vaatteeni, koska minä nyt itse tulen suoraan vesiltä.
-- Mitä juttuja ne ovat?... Mutta mitä tämä merkitsee? Miksi te nyt noin
kummittelette!... Aikooko herra naamiohuveihin?
Konttoristi kertoi nyt seikkailunsa.
-- Sepä oli lystillistä! -- huudahti pehtoori, nauraen leppyneenä, sillä
pehtoori Ström piti paljon konttorististaan, ja hän oli sitäpaitsi
muutenkin sävyisä ja ymmärtäväinen mies.
Samassa lähestyi puhujia kaksi vanhahkoa miestä.
Toinen heistä oli kreivi Virsén, ja toinen muuan mies, joka oli näöltään
karskin ylpeä.
Kreivi Virsén lähestyi kiivaasti konttoristia.
-- Kello seitsemän aamulla lähetettiin teidät Rådaniin, ja nyt on kello
jo kaksitoista! -- huusi hän; -- onko teillä, tapana aina täyttää
velvollisuutenne yhtä täsmällisesti?
Albert aikoi kohteliaasti, mutta ei matelevasti, antaa isännälleen saman
selityksen kuin äsken pehtoorille, mutta hän ei saanut puhua loppuun.
-- Tiedättehän, -- keskeytti hänet kreivi; -- että minä tahdon pitää
ainoastaan kunnollista ja täsmällistä väkeä.. Mikään ei saa viivyttää
alaisiani heidän suorittaessaan tehtäviään, jos he haluavat pysyä
palveluksessani!
Kreivi Virsén, yksi Ruotsin huomatuimpia valtiomiehiä, oli kaiken
lisäksi mainio maanviljelijä, mutta myöskin ankara järjestyksen mies,
joka ei yleensä katsonut mitään sormiensa läpi.
Hänen parhaillaan siinä seisoessaan ja jokseenkin äänekkäästi
läksyttäessään nuorukaista, kiiti heidän ohitseen tulinen raudikko,
jonka selässä istui mitä uhkeimpaan ratsastuspukuun puettu kookas, hento
naisolento.
Muutaman kyynärän päässä miesryhmästä pysäytti ratsastajatar hevosensa,
antoi sen kääntyä ja lähetä sitten heitä verkkaisin askelin. Päästyään
heidän kohdalleen nainen nyökkäsi heille kohteliaasti.
-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat! -- virkkoi ratsastajatar kuumana sekä
suuttumuksesta että kiivaasta ratsastuksesta; -- luulen kuulleeni tätä
nuorta herraa moitittavan... Minua pahoittaa, jos se tapahtuu minun
vuokseni, joka olen siihen ainoa syypää... Toivon kuitenkin, ettei hän
saa kovin paljon ikävyyksiä siitä, että hän on täyttänyt
velvollisuutensa ihmisenä ja naisen suojelijana.
Tämän sanottuaan nyökkäsi hän jälleen viehkeästi, napautti
ratsupiiskallaan hevosta kylkeen ja kiiti samassa pois salaman
nopeudella.
Nuo neljä herraa katsoivat kummastuneina hänen jälkeensä.
-- Kuka tuo neito oli? -- kysyi kreivi; -- hän oli uhkein nainen, mitä
koskaan olen nähnyt!
-- Oliko hän enkeli taivaasta? -- huokasi Albert hiljaa, hengittäen
intohimoisesti keuhkoihinsa hänen hevosensa kavioiden nostattamaa tomua.
-- Oliko se joku helvetillinen näky? -- mutisi kreivin seuralainen,
tuijottaen maantielle.
-- Kuka olisi uskonut tilanvuokraajan raudikkoa noin uljaaksi
juoksijaksi! -- huudahti pehtoori, joka piti suuresti kauniista
hevosista.
Kreivi Virsén nyökkäsi kohteliaasti pehtoorille ja konttoristille, jonka
jälkeen hän, sanomatta heille enää mitään, tarttui seuralaisensa
käsivarteen ja poistui hänen kanssaan.
-- Kovin merkillistä! -- mutisi viimemainittu.
-- Mikä nyt on niin merkillistä? -- kysyi valtioneuvos.
-- Ellei hänellä olisi ollut vaaleata tukkaa, -- jatkoi edellinen, -- ja
jollei siitä ajasta jo olisi kulunut kymmenen vuotta, ja ellei hän
istuisi siellä, missä hän istuu, niin minä uskoisin...
-- Mitä sitten?
-- Että se oli hän.
-- Kuka hän?
-- Mustalaisnainen!... Se kirottu mustalaisnainen ... myrkyttäjä ...
rikoksentekijä ja...
-- Ahaa, minä muistan, -- keskeytti hänet kreivi Virsén, -- hän, jonka
toimesta sinua luultiin kokonaisen vuoden mielisairaaksi, ja joka
aiheutti niin paljon päänvaivaa viisaalle ystävällemme kreivi V:lle sekä
loppujen lopuksi oli tuottaa serkullesi ratsumestarille sappitaudin sen
johdosta, että Bastholma meni häneltä ohi nenän... Kaiken sen minä
muistan... Vieläkö se petomainen nainen elää?
-- Kyllä, hän istuu Smedjegårdin vankilassa ... on istunut siellä jo
kymmenen vuotta tunnustusta tuumimassa niinkuin sanotaan... Kurjat lait,
jotka eivät myönnä oikeutta katkaista päätä sellaiselta paholaiselta
ilman todistuksia ja tunnustusta... Piru pitäköön huolta siitä ruojasta
siellä missä hän istuu.
-- Vaiti, Lejonborg... Älä kiroile tällä rauhallisella paikalla. Mitä
pidät minun polttimostani?... Entä mitä rakennuksesta? Ulkopuoli ei
kuitenkaan ole sisälaitosten arvoinen... Pannu, usko pois, on yhtä
raskas kuin valtakunnanpankin kuparimäärä.
Tämän jälkeen menivät molemmat kreivit sisään polttimoon.
Albert Kron sitävastoin lähti tilan vuokraajan vaimon luo.
-- Tänne on tuotu nyytti konttoristille, -- huusi viimemainittu hänelle
hänen astuessaan sisään.
-- Kuka sen on lähettänyt? -- kysyi Albert innokkaasti.
-- Sitä en tiedä.
-- Kuka nyytin toi?
-- Muuan tyttö Metsätorpasta.
-- Kuulkaahan, rouva Grönlund, kuka on se vieras nainen, joka ratsasti
tänään teidän hevosellanne?
-- En tiedä sitäkään... Metsätorpan Stiina-muori vain pyysi minulta
saada vuokrata päivittäin muutamiksi tunneiksi raudikkoamme eräälle
nuorelle tytölle.
-- Eikö Stiina-muori ole tänään viemässä maitoa kaupunkiin?
-- Ei, hän on lähettänyt toisen sijastaan.
-- Entä meneekö hän huomenna?
-- Ei huomennakaan ... hän on pyytänyt vapautusta toimestaan niin
kauaksi kuin hänen vieraansa viipyy.
-- Eikö rouva siis tiedä, kuka se tyttö on?
-- En, mutta hän on kaupungista, ja hän on hyvin rikas ja kaunis, on
Stiina-muori sanonut... Varokaa sydäntänne, herra Kron!
Nuori konttoristi punastui hiusmartoaan myöten, ja tahtomatta antaa
vettä rouva Grönlundin myllyyn hän käänsi tälle selkänsä ja lähti
tiehensä.
* * * * *
Vasta myöhään illalla pääsi konttoristimme töistään, saaden nyt nauttia
vapaudestaan.
Hän päätti tehdä pitkän kävelymatkan ja suuntasi tiensä metsään pyssy
olalla.
Sankarimme on siis sen jälkeen, kun kertomuksemme edellisessä osassa
hänet tapasimme, varttunut voimakkaaksi ja soreaksi nuorukaiseksi. Tosin
ei ollut toiveita siitä, mitä hänen onneton äitinsä oli ennustanut ja
päättänytkin, että hänestä tulisi »suuri ja etevä mies», koska
pehtoorintoimi on kaikkein korkein aste, jota köyhän tilankonttoristin
kunnianhimo voi haluta: mutta hän oli kuitenkin valinnut itselleen
toisen uran kuin minkä hänen isänsä eläissään oli hänelle määrännyt.
Kivalteri Kronia, jonka kuolema oli tempaissut kolme vuotta sitten, oli
hänen taistellessaan köyhyyttä ja mielentylsyyttä vastaan auttanut
virantoimituksessa hänen poikansa, ja viimemainittua oli ainoastaan
hänen nuoruutensa estänyt jo kauan sitten olemasta hyvin toimeentuleva
poliisipalvelija. Albertilla ei ollut lainkaan halua ruveta sille
alalle, mutta koska hän oli ahkera ja kunnon poika sekä sitäpaitsi osasi
erinomaisen hyvin kirjoittaa, oli hän suuressa suosiossa
poliisilaitoksen herrojen keskuudessa, jotka antoivat hänelle niin
paljon puhtaaksikirjoitustyötä, ettei hän ainoastaan kyennyt
huolehtimaan omasta toimeentulostaan, vaan saattoi vielä elättää
isänsäkin tämän viimeisen, pitkän sairauden aikana.
Isän kuoleman jälkeen hän antoi palttua sekä poliisilaitokselle että
puhtaaksikirjoituksille ja päätti hakea jonkun rautatehtaan tai suuren
maatilan konttoristin tointa. Hän otti lähinnä saatavissa olevan paikan,
ja olikin nyt ollut kaksi vuotta Noran tilan ensimmäinen ja ainoa
konttoristi, saaden palkkaa sataviisikymmentä riikintaalaria ja vapaan
asunnon ynnä ruuan pehtoorin luona: vielä oli hänet luvattu nimittää
pehtoori Strömin seuraajaksi, sitten kun tämä pääsisi paremmille
tuloille jollekin suuremmalle tilalle, josta siirrosta oli jo kauan
ollut puhetta.
Vastoinkäymiset ja huolet, joita hän äitinsä kuoleman jälkeen oli saanut
lapsuudessaan kokea, olivat vaikuttaneet terveellisesti hänen sieluunsa,
ja hän olikin ainakin sen suhteen vanhentunut liian aikaisin, tahi
paremmin sanoen hän oli kahdenkymmenen vuotiaana saanut
kolmikymmenvuotiaan järjen. Hänen luontaiseen ahkeruuteensa ja
kunnokkuuteensa yhdistyi vakavuus, jollainen on harvinaista hänen
iällään. Myöskin rakastivat häntä sekä hänen esimiehensä että alaisensa.
Isäntänsä hänelle lausumat kovat sanat sisälsivät ensimmäisen moitteen,
minkä hän oli saanut niiltä, jotka olivat olleet hänen käskijöitään;
mutta hän ei ollut nytkään moitetta ansainnut, ja kreivi Virsén, jota ei
yleensä voida syyttää väärinteoista alaisiaan kohtaan, koettikin
jälkeenpäin useissa tilaisuuksissa hyvittää menettelyään nuorta
konttoristia kohtaan.
Seutu, missä nuori sankarimme nyt vaelsi, ei ollut siihen aikaan saman
näköinen kuin nykyään. Silloin oli vielä jäljellä metsä leveine, syvine
juurineen, ja Noran järvi, joka vuosien kuluessa on kutistunut, oli
silloin paljon suurempi.
Heinäkuun ilta oli peräti leppeä, ja järven rannalla näkyviltä reheviltä
ja korkeilta pensasaidoilta kuului lintujen iltaviserrystä, minkä
joukosta erottautui selvästi kurpan harvinainen ääni.
Järven pohjoispuolella kohousi loivarinteinen kukkula, jonka vierteillä,
samoinkuin koko seudulla, kasvoi runsaasti petäjiä ja koivuja; niiden
välissä rehoitti vihreä ruoho, jonka välitse puikkelehti kukkulalle
johtava, tuskin huomattava polku.
Sitä tietä päästiin Metsätorpalle, missä Stiina-muori asui, ja kukkulan
laella oli hänen pieni punainen tupansa, jota jättiläiskorkuiset hongat
ympäröivät.
Tämä eukko oli saapunut paikkakunnalle kahta vuotta aikaisemmin kuin
Albert Kron, ja seudun rahvas piti häntä suuressa arvossa.
Konttoristi kurkisti sisään tupaan, mutta ei havainnut siellä ketään
elävää olentoa. Sen sijan hän huomasi valmiiksi katetun pienen pöydän,
jolla oli kauniit hopeiset ruokailuvälineet yhtä henkeä varten. Pöydällä
oli sitäpaitsi kaksi mitä hienointa porsliinikulhoa, joista toinen oli
kukkurallaan ihania mansikoita ja toisessa oli paistettu kananpoika.
Noran tilalla siitettiin ja elätettiin lukemattomia kananpoikia, mutta
kaikki ne lensivät Tukholmaan, ja harvoin harhaantui niistä joku
konttoristin suuhun.
Mutta siitä huolimatta hän ei tuntenut tämän näyn kiihoittavan
ruokahaluaan, sillä hänen harrastuksensa kohdistui nyt johonkin vallan
muuhun. Sen vuoksi lähti hän tuvalta.
Albert kulki eteenpäin ja joutui kukkulan pohjoiselle vierteelle.
Hänen katseensa sattui alaspäin, ja hän näki ihanan näyn.
Kukkulan juurella seisoi puolittain ilta-auringon heijastuksessa pitkä
ja sorja naisolento, jonka katse oli kiinnitetty siihen paikkaan, missä
nuori mies oli seisahtunut kuin lumottuna.
Neito saattoi olla tuskin kahdeksaatoista kevättä vanha. Hänellä oli
yllään heleän värinen pusero, uumenilla musta sahviaanivyö. Vaikka
pusero, jota kaulan kohdalla koristi valkoinen harsopitsiröyhe, oli
runsaspoimuinen, ilmeni sen alta vartalon uhkea muoto.
Hän oli paljain päin, ja kullankeltaiset kiharat, joista osa oli
kiinnitetty niskaan, ja osa oli kiehkuroina valahtanut ohimoilta
korkealle povelle, muistuttivat auringolta lainattua sädekimppua.
Kasvot olivat klassillisen kauniit, mutta pehmeämmät ja sulavammat. Joka
kerta kun tummat, salamoivat silmät avautuivat, näytti kuin aamurusko
olisi levinnyt yli otsan ja poskien liljain. Niissä vaihtelivat
lakkaamatta lumenvalkoinen viattomuus ja hehkuva intohimo; mutta
kumpikaan ei tuntenut olemassaoloaan, eivätkä ne näyttäneet ymmärtävän
erilaisuuttaan. Voi, koskaan eivät taivas ja maa ole niin lähellä
toisiaan kuin viattoman naisen kasvonilmeissä!
Albert kumarsi nöyrästi majesteetilliselle tytölle kuin kuningattarelle,
mutta sen sijaan, että hän olisi katsonut alaspäin sinne, missä tyttö
seisoi, kohotti nuorukainen katseensa ylöspäin, ikäänkuin tuo kaunotar
olisi ollut häntä korkeammalla.
Nuoren miehen oli vaikea keksiä sopivia sanoja, joilla hän voisi alkaa
keskustelun. Verivirran äkkiä syöksyessä sydämeen, on älykkäinkin pää
tyhjä kuin kuolleen pääkallo.
-- Hyvää iltaa! -- huusi tyttö lempeästi ja rohkaisevasti, niin kuin hän
olisi ymmärtänyt nuoren konttoristin sisimmät tunteet.
-- Hyvää iltaa! -- sai tämä vihdoin vastatuksi.
-- Eikö teitä haluta tulla tänne alas? -- kysyi tyttö; -- täällä on
vehreätä, ja kukat ovat raikkaita, mutta siellä ylhäällä on aurinko
polttanut ne melkein kaikki.
Sellaista kutsua ei kukaan kuolevainen voi vastustaa. Parilla
harppauksella Albert olikin alhaalla laaksossa suloisen tytön vieressä.
-- Minua ilahuttaa saada vielä kerran kiittää teitä aamullisesta, --
virkkoi kaunotar, luoden häneen katseen, joka teki nuorukaisen melkein
sokeaksi.
-- Kiittääkö minua? -- sanoi nuorukainen, katsoen maahan; -- te
riistitte minulta kaiken sen ilon, minkä teille tekemäni mitätön
palvelus minulle tuotti, maksamalla sen niin kalliisti ... antaessanne
minulle tämän kallisarvoisen sormuksen...
-- Älkää olko minulle vihainen! -- keskeytti tyttö; -- minä en sitä
suinkaan antanut maksuna ... eihän sellaista palvelusta voi maksaa!...
Se oli minulta vain mielijohde, päähänpisto... Ellette tahdo sitä pitää,
niin heittäkää se pois ... tehkää sillä mitä haluatte ... mutta minä en
koskaan ota takaisin mitä kerran olen antanut.
Tyttö lausui nämä sanat loukatun ylpeyden sävyllä, mikä saattoi
sankarimme kokonaan hämmennyksiin.
-- Suokaa minulle anteeksi! -- sammalsi hän; -- tarkoitukseni ei
ollut...
-- Ettekö ole tänään huomannut, että teiltä on jotain poissa, herraseni?
-- keskeytti tyttö hänet jälleen, muuttaen puheensa takaisin iloiseen
äänilajiin.
Albert katsoi häneen kysyvästi.
-- Puseronne vyössä eli hihnassa oli tavattoman kaunis kiiltoteräksinen
solki.
-- Se on totta.
-- Ettekö ole sitä kaivannut?
-- En.
-- Ettekö tiedä, missä se nyt on?
-- En.
-- Katsokaa tänne, niin näette, -- kehoitti tyttö, osoittaen vyötään,
jossa välkkyi hyvin vaatimaton terässolki; -- minä otin sen muistoksi
tästä päivästä, ja mitä minä kerran olen ottanut, sitä minä en myöskään
koskaan anna takaisin... Nyt te siis jo tunnette kaksi minun
periaatteistani.
Nuori nainen, kaunis kuin enkeli ja ylpeä kuin prinsessa, jonka
vyötäisille on kiinnitetty köyhän tilankonttoristin vyönsolki! Se oli jo
todellakin liikaa! Niinpä saattoi hämmästynyt Albert ihastuksesta tuskin
pysyä jaloillaan.
-- Oletteko saanut minun tähteni mitään muuta ikävyyttä kuin minkä
todistajaksi jouduin itse, ratsastaessani päivällä Noran ohi? -- kysyi
tyttö.
-- En, ja teidän sitäpaitsi onnistui täydelleen hillitä myrsky, --
vastasi Albert.
-- Kuka oli se herra, joka teitä niin kovasti torui?
-- Hän oli Djursholman kreivi, isäntäni.
-- Jota rikkaampi ja ylhäisempi ihminen on, sitä oikeudentuntoisempi
pitäisi hänen myöskin olla... Kuulkaahan, minä en ollenkaan pidä
tuollaisista rikkaista ja hienoista herroista.
Miten köyhää konttoristia ilahuttikaan kuulla sellaisia sanoja!
-- Mutta, aivan oikein, -- virkahti Albert, -- olin kokonaan unohtaa
asiani.
-- Teillä on siis minulle asiaa?
-- On, -- kuinkapa muuten olisinkaan rohjennut vaivata teitä
käynnilläni!
-- Olenko minä sitten niin vaivaantuneen näköinen? -- kysyi tyttö,
sanojensa kaunistukseksi kohdistaen häneen jälleen sädesilmäyksen.
-- Ette ... mutta...
-- Mikä asianne on?
-- Meidän ei vielä, ikävä kyllä, ole onnistunut saada kiinni miehiä,
jotka varastivat vaatteenne... He ovat varmaankin ottaneet veneen ja
soutaneet toiselle rannalle... Olisi ehkä kuitenkin tarpeellista saada
varastetuista tavaroista luettelo, voidaksemme niitä kuuluttaa.
-- Oh, se ei maksa vaivaa!
-- Eikö?... Mutta vaikka te pidättekin vahinkoanne vähäpätöisenä, on
kuitenkin tärkeätä saada kuvaus vaatteista, jotta voitaisiin niiden
avulla päästä jäljille, sillä asianlaita on todellakin kuten aavistin.
-- Mitä te aavistitte?
-- Että varkaat olivat karanneita vankeja... Vähää ennen tänne lähtöäni
saapui nimismieheltä tieto, että joukon vankeja on eilen onnistunut
karata Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta.... Epäilemättä ovat
vaatteiden varkaat sitä joukkoa... Mutta, taivaan nimessä, mikä teitä
vaivaa?... Voitteko pahoin?
Kaunis tyttö oli ristinyt kätensä, nojasi päätänsä toista käsivarttaan
vasten, ja hänen kasvonsa olivat kauhean kalpeat.
Nuorukainen lähestyi tyttöä ja tarttui hänen käteensä.
-- Teidän kätenne on jääkylmä! -- huudahti hän, tavattomasti
huolestuneena ja pelästyneenä; -- te olette sairas ... siinä nyt seuraus
pitkäaikaisesta kylvystänne sopimattomalla säällä... Te ette saa enää
viipyä ulkona näin myöhään... Sallitteko minun saattaa teidät torppaan?
-- Luulen todellakin, etten voi oikein hyvin, -- vastasi tyttö; --
parasta on, että menen... Saanko nojata teidän käsivarteenne?
Tämä kysymys tehtiin niin vapisevalla ja rukoilevalla äänellä kuin olisi
ollut suurikin onni saada tarttua köyhän konttoristin käsivarteen.
-- Miten voittekaan kysyä sellaista? -- virkkoi Albert kummastuneesti;
-- ellette pitäisi sitä kauhean itsekkäänä, kiittäisin minä taivasta
teidän pahoinvointinne johdosta, koska se tuotti minulle kadehdittavan
onnen saattaa teitä näin ... näin tuttavallisesti.
-- Tuttavallisesti?! -- toisti tyttö kuiskaten ja syvään huoahtaen, ja
hänen jumalaisen ihanilla huulillaan väreili tuskallinen hymy.
Ylpeämpänä kuin kuningas valtaistuimellaan ja onnellisempana kuin
sulhanen morsiuskammion kynnyksellä, talutti Albert naistaan kukkulan
rinnettä ylös.
He pysähtyivät Stiina-muorin tuvan edustalle.
-- Olette jo varmaan hiukan terveempi, -- sanoi nuorukainen; -- ette ole
enää yhtä kalpea kuin äsken.
-- Voin todellakin jo paremmin.
-- Siitä minä kiitän Jumalaa!
-- Kiitos. Sydämellinen kiitos teille hyvyydestänne ... ja nyt hyvää
yötä!
Albert kumartui suudellakseen hänen kättään.
-- Ei, ei! -- huudahti tyttö, vetäen kiivaasti kätensä takaisin.
-- Minä ehkä loukkasin teitä! -- virkkoi Albert hämmentyneenä.
-- Voi, ette, ette! -- lausui tyttö, ja hänen katseensa kohosi ylös.
Silloin Albert näki, miten hänen kummastakin silmästään hiipi esiin
kyynel, helmeillen esiin pitkien, tuuheitten silmäripsien alta, kunnes
ne putosivat ruohikon kasteeseen -- putosivat ehkä jonkun hyönteisen
päälle, joka oli uinahtanut uskollinen kukka sylissään.
Kuta kauemmin Albert katseli tyttöä, sitä kummallisemmiksi muuttuivat
hänen sydämensä värähtelyt, ja hänestä alkoi tuntua kuin eivät tuon
lumottaren kasvonpiirteet olisi olleet hänelle aivan oudot; mutta
turhaan ponnistivat hänen aivonsa saadakseen esiin jonkunkaan muiston
kuluneen ajan yöstä.
-- Matkustatteko täältä pian? kysyi hän viimein.
-- Matkustan, pian ... hyvin pian.
-- Suotteko minun vielä käydä luonanne, ennenkuin matkustatte?...
Ainoastaan yhden kerran!...
Tyttö ei vastannut, mutta hänen päänsä liikkui hiukan.
Se liike saattoi merkitä sekä myöntymistä että kieltoa. Nuorukainen ei
rohjennut uudistaa kysymystään.
-- Tulen ainakin huomenna tiedustamaan vointianne, -- vakuutti
konttoristi vähän alakuloisena, mutta samalla kumartaen syvään.
-- Nukkukaa hyvin ... ja uneksikaa ... uneksikaa kauniita unia! --
virkkoi tyttö, painoi kädellään sydäntään ja katosi.
Albert lähti astumaan kukkulan rinnettä alas. Hänen unensa oli jo
alkanut.