LEHTIMAJA

Oli kesä v. 1828, eli noin kymmenen vuotta niiden tapahtumain jälkeen,

joihin loppuu edellinen luku.

Edsvik-lahden aallot vyöryivät läntiseltä rannalta itäiselle. Näytti

siltä kuin olisivat edellisen rannan kukat kateellisina jälkimmäistä

rantaa koristavien kukkien kauneudelle varta vasten pyytäneet

länsituulta kukistamaan nuo ylpeät kilpailijansa.

Ja laineet, tuulenjumalaa totellen, hyökyivät solisevina joukkueina itää

kohti, haudaten kasaamaansa hiekkaan mehiläisten ja perhojen suloiset

rakastajattaret.

Mutta eräässä paikassa rannassa kohtasivat aallot sellaista vastarintaa,

joka näytti kerrassaan uhmaavan niiden ponnistuksia. Pienen matkan

päässä Västervikin kartanosta, eräässä lahdenpoukamassa, jonka rannalla

kasvoi runsaasti puita ja pensaita, kohosi pieni, muutamia kyynäriä ulos

matalaan veteen pistäytyvä lehtimaja; se oli niin tiheä, että tuskin

auringon säteet jaksoivat tunkeutua sen minkään neljän seinämän läpi.

Kattoa ei lehtimajassa ollut, joten ei ollut salaisuus linnuille eikä

muille ilmailijoille, mitä siellä tapahtui.

Loitolla lahdella näkyi pieni vene, pyrkien läntiseltä rannalta

itäiselle. Veneessä oli kaksi henkilöä.

Toinen heistä, soutaja, oli ulkonäöltään kuin jonkun läheisen

herraskartanon renki, ja toinen, peränpitäjä, oli noin kahdenkymmenen

vuotias nuorukainen, reippaan, voimakkaan näköinen olento, jonka kasvot,

olematta aivan suoranaisesti kauniit, kuitenkin miellyttivät siitä

syystä, että ne todistivat kunnokkuutta ja pelottomuutta. Hän oli puettu

vihreäruutuiseen, hienoon pumpulipuseroon ja päässään hänellä oli

leveälierinen olkihattu. Veneen pohjalla oli lyhytpiippuinen pyssy.

-- Kuulkaahan, Lars Olsson, -- virkkoi nuorukainen, -- lähtiessämme minä

en ollenkaan huomannut tuota lehtimajaa, joka on Västervikslandin

poukamassa.

-- Kyllä se oli siellä aamullakin, herra konttoristi, -- vastasi

soutaja; -- mutta eilen sitä ei ollut.

-- Se on varmaan uimapaikka, -- arveli konttoristi.

-- Ja mainio uimaranta siinä onkin; hiekkapohja, kova ja tasainen kuin

pöytä... Västervikin herrat käyvät säännöllisesti siinä uimassa.

-- Eikö tuolla lennä haukka? -- kysyi konttoristi.

Soutaja kääntyi, katsoen perämiehen osoittamaan suuntaan.

-- Lentää, ja suuri sittenkin, -- vastasi hän; -- se kiertelee

lehtimajan yllä ja töllistelee sinne niinkuin se olisi kana-aitaus.

-- Olisipa se veijari ampumamatkan päässä, -- sanoi nuorukainen, -- niin

minä tekisin Västervikin kanoille suuren palveluksen.

-- Lyön vetoa, ettei välimatka ole kahtasataa kyynärää pitempi, ja tuo

kivääri kantaa hyvin kahdeksansataa ... se on mainioin rihlaluikku koko

Danderydin pitäjässä.

-- Heretkää soutamasta, Lars Olsson, -- käski konttoristi; -- minulla on

todellakin halu laskettaa luoti sen kylkeen.

Sen jälkeen hän tarttui pyssyyn ja viritti hanan.

-- Sepä otus ei näytä ollenkaan pelkäävän, -- huomautti renki; -- se

pysyttelee yhä edelleen lehtimajan kohdalla... Ehkä sinne on piiloutunut

sorsapoikue.

-- Siellä on nainen uimassa, -- virkkoi nuorukainen hymyillen; -- enkä

minä nyt lainkaan ihmettele; että haukka pytytteleikse sillä kohdalla,

varsinkin jos on totta että haukat ovat olleet aikoinaan aika

veijareita.

-- Eipä olisi hullumpaa olla nyt haukan sijassa -- arveli renki.

Lars Olsson ei tällä kertaa ollutkaan väärässä, sillä todellakin näki

haukka lehtimajassa kylpevän tytön, joka oli niin häikäisevän valkoinen,

että varmaan olisi itse lumme saattanut häntä kadehtia.

On vaikeata päättää, miksi haukka tyttöä luuli. No niin ... tehtyään

muutamia kauniita kierroksia lehtimajan yläpuolella, se syöksyi äkkiä

alas nuolen tavoin; mutta ehdittyään tuskin puoliväliin sitä korkeutta,

missä se oli ollut, pysähtyi se äkkiä. Se nimittäin huomasi kaksi

epäilyttävän näköistä ihmishahmoista olentoa tunkeutuvan lehtimajaan ja

kuuli samassa uivan tytön päästävän kimakan hätähuudon sekä sukeltavan

vedenpinnan alle.

-- Ahaa! -- ajatteli haukka, saaliinpyynnössä minä olen ihmisten

rinnalla pelkkä vaivainen kuhnuri, ja teen siis parhaiten, kun lähden

muille markkinoille, missä ei ole mokomia vaarallisia kilpailijoita.

Sanottu ja tehty. Nopein siivin haukka kiiti pois ja katosi,

aavistamatta ollenkaan, että tuo kirkaisu luultavasti pelasti sen

hengen, sillä veneessä nuorukainen jo tähtäsi sitä.

-- Mikä se oli? -- huudahti nuorukainen ja antoi pyssynsä vaipua; --

kuulin naisen äänen ... ehkä joku on hukkumaisillaan... Soutakaa,

soutakaa, Lars Olsson ... suoraan lehtimajaa kohti!

Lars Olsson ponnisti kaikki voimansa, ja pian kahahtivat majan

lehtioksat veneen keulaa ja soutajan selkää vasten.

-- Seis, seis! Älkää tulko sisään! -- kuului hätäinen, mutta ihmeellisen

ihana ääni huutavan.

-- Työntäkää ulos! -- käski perämies, -- ja ohjatkaa vene majan sivulle!

Lars Olsson totteli.

Lehtiseinämä oli niin tiheä, että oli mahdotonta nähdä, mitä majassa

tapahtui tai kuka siellä oli.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi! -- sanoi nuorukainen, -- mutta me

kuulimme lehtimajasta huudon ja siksi kiiruhdimme tänne... Luulimme

jonkun olevan vaarassa.

-- Kaksi miestä on vienyt vaatteeni ja mennyt tiehensä! -- kuului

majasta.

-- Vieneet vaatteenne ja menneet! -- toisti nuorukainen; -- miten se on

mahdollista?

-- Se on hyvin mahdollista, koska itse olin vedessä ja olin jättänyt

vaatteeni kuivalle maalle, -- vastasi äskeinen, harvinaisen miellyttävä

ääni.

-- Ne olivat siis kaksi varasta... Pian maihin ja lähtekäämme ajamaan

heitä takaa! -- huudahti nuorukainen; -- nopeasti, Lars Olsson!

Lars Olsson hyppäsi maihin, ja konttoristi kiiruhti hänen jälkeensä.

-- Mutta, -- ja nuorukainen hillitsi itsensä, -- kun ajattelen asiaa

lähemmin, on ehkä sentään parasta, että toinen meistä jää tänne,

ollakseen avuksi, jos ehkä olisi tarpeen... Lars Olsson, ottakaa minun

pyssyni ja rientäkää varkaiden jälkeen... Jos saatte ne näkyviinne, niin

ampukaa pelotukseksi laukaus ilmaan, elleivät he pysähdy suosiolla ...

pahimmassa tapauksessa luoti niiden koipeen.

Lars Olsson otti pyssyn, kiiruhtaen metsään. Hänen seuralaisensa astui

takaisin veneeseen.

-- Hyvin ikävä tapaus! -- valitti nuori mies.

-- Niin on ... mutta ei sitä nyt enää voi auttaa.

-- Nyt ei ole varsin sopiva sää uimiseen.

-- Kuinka niin?

-- Tuuli on aika kylmä.

-- Minusta on hauska pulikoida vedessä aaltojen käydessä.

-- Se on naisen urheiluksi kerrassaan reipasta.

-- Niinkö teistä?

-- Niin.

-- Minusta se on hyvin vähäinen reippauden osoitus.

Nuorukaisessa hehkui uteliaisuus saada tietää kuka tuo näkymätön olento

oli, sillä majasta kuuluva ääni teki häneen kovin miellyttävän

vaikutuksen; mutta nuori mies oli tarpeeksi kohtelias olemaan

vaivaamatta vierasta sellaisella kysymyksellä. Äänestä päättäen täytyi

naisen olla sekä nuori että kaunis.

-- Kunhan ette vaan vilustuta itseänne! -- alkoi nuorukainen jälleen

puhua.

-- Oh, se ei ole vaarallista ... mutta kyllä minä olen ollut vedessä

hyvin kauan.

-- Te ette saa viipyä siellä enää pitemmälti.

-- No, mitä te sitten tahtoisitte minun tekevän? --... Enhän voi kutoa

itselleni leninkiä lehdistä ja oksista.

-- Tässä lähellä ei ole yhtään taloa, ja sitäpaitsi on kaikki väki tähän

aikaan päivästä töissä ulkona... Jos minä juoksisinkin hankkimaan teille

vaatteita, niin kestäisi kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin ehtisin

takaisin.

-- Sen kyllä ymmärrän.

-- Veivätkö ne lurjukset kaikki tyynni?

-- Veivät.

-- Saanko tehdä erään ehdotuksen?

-- Tehkää!

-- Uskaltaisinkohan tarjota teille omat vaatteeni siksi aikaa kuin

vartoomme teidän omianne... Mitä sanotte ehdotuksestani?

-- Olette hyvin kohtelias ... niin, enemmän kuin kohtelias ... mutta

entä te itse?

-- Kaikella muotoa, älkää olko levoton minun vuokseni... Minä olen

voimakas ja karaistunut.

-- Teidän tarjouksenne on ritarillinen, enkä saata kieltää, että minun

on hiukan kylmä.

-- Teidän on hyvin kylmä, siitä olen varma ... sen kuulen äänestäkin.

Sen jälkeen riisui nuorukainen yltään toisen vaatekappaleen toisensa

jälkeen, niin että hän pian oli pelkillä alusvaatteillaan, ja hän

katseli paitaansa, joka oli hyvin hieno ja valkoinen.

-- Sanoitteko niiden vieneen teiltä kaikki? -- kysyi hän.

-- Sanoin, ihan kaikki.

-- Teillä siis ei ole ... yhtään mitään ... ei yhtään mitään...?

-- Tarkoitatte kai, ettei ole mitään päälläni? -- virkahti tuntematon

viattoman suoraan; -- ei, ei mitään muuta kuin vettä ja tuulta.

-- Merkillistä, kuinka kauan renki viipyy, -- virkkoi nuorukainen

itsekseen, ulkonäkönsä puolesta yhä enemmän läheten paratiisin aikuista

ihmistä.

Synnin mukana tulivat vaatteet ja vaatteiden mukana räätälit, jotka

viimemainitut ilmestykset eivät ole synninrangaistuksista tässä

maalimassa suinkaan pienimmät.

-- Saattaa viipyä kauan, ennenkuin renki palaa, -- huomautti näkymätön;

-- ehkä hän ajaa varkaita takaa maailman loppuun saakka.

-- Keitähän lurjuksia ne lienevät? -- virkkoi nuorukainen; -- siitä olen

vakuutettu, etteivät ne kuulu tämän seudun rahvaaseen ... varmaan on

elinkautisvankeja karannut...

Nuorukainen vaikeni, sillä hän kuuli lehtimajasta syvän huokauksen.

-- Jumalan tähden! -- jatkoi hän; -- kiiruhtakaa nyt pukeutumistanne

niinkuin olosuhteet sallivat... Te voitte sairastua, niin, sairastua

oikein vaarallisesti... Vaikeinta on saada teille sinne sisään tämä

eriskummallinen vaatevarasto. Mutta minä lupaan kunniasanallani sulkea

silmäni ojentaessani lehtien välitse teille nämä housut.

Sen jälkeen hän työnsi sisään lehtiseinämän lävitse vaatekappaleen

toisensa jälkeen, ja koska hän joka kerran kunnollisesti sulki silmänsä

saattoi hän vain tuntea, miten kulloinkin hänen oikeasta kädestään

otettiin käärö.

Tietysti olisi reipas nuorukaisemme vanhaan keskiajan tapaan paljon

mieluummin pannut henkensä alttiiksi tuntemattoman edestä, mikä olisikin

ollut suuressa määrin runollisempaa ja jännittävämpää kuin uhrata

puseronsa ja housunsa; mutta kun ei ollut tilaisuutta sellaisen

ritariurotyön tekemiseen, istuutui hän rauhallisesti veneeseen, päällään

ainoastaan alushousut, minkä seikan lukijatar varmaan antaa hänelle

anteeksi, huomioonottaen nuorukaisen hänen sukupuolelleen tekemän suuren

palveluksen.

Viimein rohkaisi nuori mies mielensä.

-- Miten minun vaatteeni sopivat? -- tiedusteli hän.

-- Mainiosti, mainiosti! -- vastattiin lehtimajasta; -- on hyvin hauska

pukeutua miehen vaateisiin.

-- Sangen imartelevaa minun sukupuolelleni... Vaivainen pukuni ei olisi

koskaan voinut uneksia itselleen sellaista onnea.

-- Mihin saan lähettää vaatteenne, kun olen tullut kotiin? -- tiedusti

näkymätön.

-- Suokaa minun saada tietää, missä asutte, niin saavun itse ne

noutamaan, -- vastasi nuorukainen.

-- Se on enemmän kuin voin suoda, -- vakuutti näkymätön.

-- Ettekö siis salli minulle onnea saada tavata teitä?

-- Mainitsemaanne onnea en tahdo teiltä kieltää enempää kuin itseltäni

iloa saada omakohtaisesti kiittää teitä kohteliaisuudestanne... Mutta

minä tarkoitan vaatteitanne, ja minun velvollisuuteni on lähettää ne

teille takaisin.

-- Olette hyvin ystävällinen... On hauska saada kerran tavata teidät...

-- Missä te asutte, herraseni? -- kysyi tuntematon.

-- Olen konttoristi Noran maatilalla, missä myöskin asustan.

-- Entä nimenne, ellette pane pahaksenne?

-- Kron.

-- Kron! -- toisti näkymätön kiireesti ja merkillisellä äänenpainolla.

-- Albert Kron, ja minä asun pehtoorinrakennuksessa, -- ilmoitti

nuorukainen.

-- Albert Kron! -- kuului lehtimajasta huudahdus, joka värähti suloisen

valittavasti kuin tuulikanteleen ensi soinnahdus.

Seurasi sitten hetkisen vaitiolo, jota Albert ei kyennyt keskeyttämään,

sillä hän tunsi sydämessään levotonta ahdistusta, jonka syytä hän ei

käsittänyt.

-- Minä olen jo pukeutunut, ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset, --

virkkoi näkymätön hieman vapisevalla äänellä; -- ojentakaa minulle tästä

lehtien välitse kätenne, saadakseni puristaa sitä kiitokseksi suuresta

palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt, ja jota en koskaan unohda.

Albert nousi kiireesti veneestä, ja ollenkaan muistamatta omaa alastonta

olotilaansa hän riensi lehtiseinämän luo ja työnsi oikean kätensä sen

läpi.

Seinämä oli todellakin niin tiheä, ettei ollut mitään mahdollisuutta

nähdä majaan sisälle; mutta hän eroitti kuitenkin jotain lehtisuojan

lävitse loistavaa, jotain valkoista; hän tunsi vastaansa löyhyvän

lämpimän, tuoksuvan hengityksen, ja muutamien syrjään taivutettujen

oksien välistä hän luuli huomaavansa silmän, joka samalla kertaa leimusi

tulta ja oli kostea kyynelistä.

Nuorukainen uskalsi tuskin hengittää, sillä hän oli kuulevinaan

hengähdyksiä, jotka olivat syviä kuin kuohuihin järkytetyn meren

huokaukset.

Hän tunsi sametinhienojen käsien tarttuvan omaansa, ja kevyt huumaus

valtasi hänen sydämensä, purppuroiden hänen poskensa tulipunaisiksi.

Kun sitten vihdoin hänen kätensä päästettiin, ja hän veti sen takaisin,

huomasi hän pikkusormessaan pienen kultasormuksen, jota koristi

kallisarvoinen jalokivi.

Sen jälkeen hän kuuli rannalta lehtien kahinaa ja askeleita.

Kumartuneena veneessään hän tähysti siihen suuntaan, mistä äänet

kuuluivat.

Mutta mitä hän näki?

Hän näki metsän puiden välitse vilauksen omasta puserostaan ja syrjän

omasta olkihatustaan -- ja sitten nekin katosivat.