Oli kesä v. 1828, eli noin kymmenen vuotta niiden tapahtumain jälkeen,
joihin loppuu edellinen luku.
Edsvik-lahden aallot vyöryivät läntiseltä rannalta itäiselle. Näytti
siltä kuin olisivat edellisen rannan kukat kateellisina jälkimmäistä
rantaa koristavien kukkien kauneudelle varta vasten pyytäneet
länsituulta kukistamaan nuo ylpeät kilpailijansa.
Ja laineet, tuulenjumalaa totellen, hyökyivät solisevina joukkueina itää
kohti, haudaten kasaamaansa hiekkaan mehiläisten ja perhojen suloiset
rakastajattaret.
Mutta eräässä paikassa rannassa kohtasivat aallot sellaista vastarintaa,
joka näytti kerrassaan uhmaavan niiden ponnistuksia. Pienen matkan
päässä Västervikin kartanosta, eräässä lahdenpoukamassa, jonka rannalla
kasvoi runsaasti puita ja pensaita, kohosi pieni, muutamia kyynäriä ulos
matalaan veteen pistäytyvä lehtimaja; se oli niin tiheä, että tuskin
auringon säteet jaksoivat tunkeutua sen minkään neljän seinämän läpi.
Kattoa ei lehtimajassa ollut, joten ei ollut salaisuus linnuille eikä
muille ilmailijoille, mitä siellä tapahtui.
Loitolla lahdella näkyi pieni vene, pyrkien läntiseltä rannalta
itäiselle. Veneessä oli kaksi henkilöä.
Toinen heistä, soutaja, oli ulkonäöltään kuin jonkun läheisen
herraskartanon renki, ja toinen, peränpitäjä, oli noin kahdenkymmenen
vuotias nuorukainen, reippaan, voimakkaan näköinen olento, jonka kasvot,
olematta aivan suoranaisesti kauniit, kuitenkin miellyttivät siitä
syystä, että ne todistivat kunnokkuutta ja pelottomuutta. Hän oli puettu
vihreäruutuiseen, hienoon pumpulipuseroon ja päässään hänellä oli
leveälierinen olkihattu. Veneen pohjalla oli lyhytpiippuinen pyssy.
-- Kuulkaahan, Lars Olsson, -- virkkoi nuorukainen, -- lähtiessämme minä
en ollenkaan huomannut tuota lehtimajaa, joka on Västervikslandin
poukamassa.
-- Kyllä se oli siellä aamullakin, herra konttoristi, -- vastasi
soutaja; -- mutta eilen sitä ei ollut.
-- Se on varmaan uimapaikka, -- arveli konttoristi.
-- Ja mainio uimaranta siinä onkin; hiekkapohja, kova ja tasainen kuin
pöytä... Västervikin herrat käyvät säännöllisesti siinä uimassa.
-- Eikö tuolla lennä haukka? -- kysyi konttoristi.
Soutaja kääntyi, katsoen perämiehen osoittamaan suuntaan.
-- Lentää, ja suuri sittenkin, -- vastasi hän; -- se kiertelee
lehtimajan yllä ja töllistelee sinne niinkuin se olisi kana-aitaus.
-- Olisipa se veijari ampumamatkan päässä, -- sanoi nuorukainen, -- niin
minä tekisin Västervikin kanoille suuren palveluksen.
-- Lyön vetoa, ettei välimatka ole kahtasataa kyynärää pitempi, ja tuo
kivääri kantaa hyvin kahdeksansataa ... se on mainioin rihlaluikku koko
Danderydin pitäjässä.
-- Heretkää soutamasta, Lars Olsson, -- käski konttoristi; -- minulla on
todellakin halu laskettaa luoti sen kylkeen.
Sen jälkeen hän tarttui pyssyyn ja viritti hanan.
-- Sepä otus ei näytä ollenkaan pelkäävän, -- huomautti renki; -- se
pysyttelee yhä edelleen lehtimajan kohdalla... Ehkä sinne on piiloutunut
sorsapoikue.
-- Siellä on nainen uimassa, -- virkkoi nuorukainen hymyillen; -- enkä
minä nyt lainkaan ihmettele; että haukka pytytteleikse sillä kohdalla,
varsinkin jos on totta että haukat ovat olleet aikoinaan aika
veijareita.
-- Eipä olisi hullumpaa olla nyt haukan sijassa -- arveli renki.
Lars Olsson ei tällä kertaa ollutkaan väärässä, sillä todellakin näki
haukka lehtimajassa kylpevän tytön, joka oli niin häikäisevän valkoinen,
että varmaan olisi itse lumme saattanut häntä kadehtia.
On vaikeata päättää, miksi haukka tyttöä luuli. No niin ... tehtyään
muutamia kauniita kierroksia lehtimajan yläpuolella, se syöksyi äkkiä
alas nuolen tavoin; mutta ehdittyään tuskin puoliväliin sitä korkeutta,
missä se oli ollut, pysähtyi se äkkiä. Se nimittäin huomasi kaksi
epäilyttävän näköistä ihmishahmoista olentoa tunkeutuvan lehtimajaan ja
kuuli samassa uivan tytön päästävän kimakan hätähuudon sekä sukeltavan
vedenpinnan alle.
-- Ahaa! -- ajatteli haukka, saaliinpyynnössä minä olen ihmisten
rinnalla pelkkä vaivainen kuhnuri, ja teen siis parhaiten, kun lähden
muille markkinoille, missä ei ole mokomia vaarallisia kilpailijoita.
Sanottu ja tehty. Nopein siivin haukka kiiti pois ja katosi,
aavistamatta ollenkaan, että tuo kirkaisu luultavasti pelasti sen
hengen, sillä veneessä nuorukainen jo tähtäsi sitä.
-- Mikä se oli? -- huudahti nuorukainen ja antoi pyssynsä vaipua; --
kuulin naisen äänen ... ehkä joku on hukkumaisillaan... Soutakaa,
soutakaa, Lars Olsson ... suoraan lehtimajaa kohti!
Lars Olsson ponnisti kaikki voimansa, ja pian kahahtivat majan
lehtioksat veneen keulaa ja soutajan selkää vasten.
-- Seis, seis! Älkää tulko sisään! -- kuului hätäinen, mutta ihmeellisen
ihana ääni huutavan.
-- Työntäkää ulos! -- käski perämies, -- ja ohjatkaa vene majan sivulle!
Lars Olsson totteli.
Lehtiseinämä oli niin tiheä, että oli mahdotonta nähdä, mitä majassa
tapahtui tai kuka siellä oli.
-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi! -- sanoi nuorukainen, -- mutta me
kuulimme lehtimajasta huudon ja siksi kiiruhdimme tänne... Luulimme
jonkun olevan vaarassa.
-- Kaksi miestä on vienyt vaatteeni ja mennyt tiehensä! -- kuului
majasta.
-- Vieneet vaatteenne ja menneet! -- toisti nuorukainen; -- miten se on
mahdollista?
-- Se on hyvin mahdollista, koska itse olin vedessä ja olin jättänyt
vaatteeni kuivalle maalle, -- vastasi äskeinen, harvinaisen miellyttävä
ääni.
-- Ne olivat siis kaksi varasta... Pian maihin ja lähtekäämme ajamaan
heitä takaa! -- huudahti nuorukainen; -- nopeasti, Lars Olsson!
Lars Olsson hyppäsi maihin, ja konttoristi kiiruhti hänen jälkeensä.
-- Mutta, -- ja nuorukainen hillitsi itsensä, -- kun ajattelen asiaa
lähemmin, on ehkä sentään parasta, että toinen meistä jää tänne,
ollakseen avuksi, jos ehkä olisi tarpeen... Lars Olsson, ottakaa minun
pyssyni ja rientäkää varkaiden jälkeen... Jos saatte ne näkyviinne, niin
ampukaa pelotukseksi laukaus ilmaan, elleivät he pysähdy suosiolla ...
pahimmassa tapauksessa luoti niiden koipeen.
Lars Olsson otti pyssyn, kiiruhtaen metsään. Hänen seuralaisensa astui
takaisin veneeseen.
-- Hyvin ikävä tapaus! -- valitti nuori mies.
-- Niin on ... mutta ei sitä nyt enää voi auttaa.
-- Nyt ei ole varsin sopiva sää uimiseen.
-- Kuinka niin?
-- Tuuli on aika kylmä.
-- Minusta on hauska pulikoida vedessä aaltojen käydessä.
-- Se on naisen urheiluksi kerrassaan reipasta.
-- Niinkö teistä?
-- Niin.
-- Minusta se on hyvin vähäinen reippauden osoitus.
Nuorukaisessa hehkui uteliaisuus saada tietää kuka tuo näkymätön olento
oli, sillä majasta kuuluva ääni teki häneen kovin miellyttävän
vaikutuksen; mutta nuori mies oli tarpeeksi kohtelias olemaan
vaivaamatta vierasta sellaisella kysymyksellä. Äänestä päättäen täytyi
naisen olla sekä nuori että kaunis.
-- Kunhan ette vaan vilustuta itseänne! -- alkoi nuorukainen jälleen
puhua.
-- Oh, se ei ole vaarallista ... mutta kyllä minä olen ollut vedessä
hyvin kauan.
-- Te ette saa viipyä siellä enää pitemmälti.
-- No, mitä te sitten tahtoisitte minun tekevän? --... Enhän voi kutoa
itselleni leninkiä lehdistä ja oksista.
-- Tässä lähellä ei ole yhtään taloa, ja sitäpaitsi on kaikki väki tähän
aikaan päivästä töissä ulkona... Jos minä juoksisinkin hankkimaan teille
vaatteita, niin kestäisi kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin ehtisin
takaisin.
-- Sen kyllä ymmärrän.
-- Veivätkö ne lurjukset kaikki tyynni?
-- Veivät.
-- Saanko tehdä erään ehdotuksen?
-- Tehkää!
-- Uskaltaisinkohan tarjota teille omat vaatteeni siksi aikaa kuin
vartoomme teidän omianne... Mitä sanotte ehdotuksestani?
-- Olette hyvin kohtelias ... niin, enemmän kuin kohtelias ... mutta
entä te itse?
-- Kaikella muotoa, älkää olko levoton minun vuokseni... Minä olen
voimakas ja karaistunut.
-- Teidän tarjouksenne on ritarillinen, enkä saata kieltää, että minun
on hiukan kylmä.
-- Teidän on hyvin kylmä, siitä olen varma ... sen kuulen äänestäkin.
Sen jälkeen riisui nuorukainen yltään toisen vaatekappaleen toisensa
jälkeen, niin että hän pian oli pelkillä alusvaatteillaan, ja hän
katseli paitaansa, joka oli hyvin hieno ja valkoinen.
-- Sanoitteko niiden vieneen teiltä kaikki? -- kysyi hän.
-- Sanoin, ihan kaikki.
-- Teillä siis ei ole ... yhtään mitään ... ei yhtään mitään...?
-- Tarkoitatte kai, ettei ole mitään päälläni? -- virkahti tuntematon
viattoman suoraan; -- ei, ei mitään muuta kuin vettä ja tuulta.
-- Merkillistä, kuinka kauan renki viipyy, -- virkkoi nuorukainen
itsekseen, ulkonäkönsä puolesta yhä enemmän läheten paratiisin aikuista
ihmistä.
Synnin mukana tulivat vaatteet ja vaatteiden mukana räätälit, jotka
viimemainitut ilmestykset eivät ole synninrangaistuksista tässä
maalimassa suinkaan pienimmät.
-- Saattaa viipyä kauan, ennenkuin renki palaa, -- huomautti näkymätön;
-- ehkä hän ajaa varkaita takaa maailman loppuun saakka.
-- Keitähän lurjuksia ne lienevät? -- virkkoi nuorukainen; -- siitä olen
vakuutettu, etteivät ne kuulu tämän seudun rahvaaseen ... varmaan on
elinkautisvankeja karannut...
Nuorukainen vaikeni, sillä hän kuuli lehtimajasta syvän huokauksen.
-- Jumalan tähden! -- jatkoi hän; -- kiiruhtakaa nyt pukeutumistanne
niinkuin olosuhteet sallivat... Te voitte sairastua, niin, sairastua
oikein vaarallisesti... Vaikeinta on saada teille sinne sisään tämä
eriskummallinen vaatevarasto. Mutta minä lupaan kunniasanallani sulkea
silmäni ojentaessani lehtien välitse teille nämä housut.
Sen jälkeen hän työnsi sisään lehtiseinämän lävitse vaatekappaleen
toisensa jälkeen, ja koska hän joka kerran kunnollisesti sulki silmänsä
saattoi hän vain tuntea, miten kulloinkin hänen oikeasta kädestään
otettiin käärö.
Tietysti olisi reipas nuorukaisemme vanhaan keskiajan tapaan paljon
mieluummin pannut henkensä alttiiksi tuntemattoman edestä, mikä olisikin
ollut suuressa määrin runollisempaa ja jännittävämpää kuin uhrata
puseronsa ja housunsa; mutta kun ei ollut tilaisuutta sellaisen
ritariurotyön tekemiseen, istuutui hän rauhallisesti veneeseen, päällään
ainoastaan alushousut, minkä seikan lukijatar varmaan antaa hänelle
anteeksi, huomioonottaen nuorukaisen hänen sukupuolelleen tekemän suuren
palveluksen.
Viimein rohkaisi nuori mies mielensä.
-- Miten minun vaatteeni sopivat? -- tiedusteli hän.
-- Mainiosti, mainiosti! -- vastattiin lehtimajasta; -- on hyvin hauska
pukeutua miehen vaateisiin.
-- Sangen imartelevaa minun sukupuolelleni... Vaivainen pukuni ei olisi
koskaan voinut uneksia itselleen sellaista onnea.
-- Mihin saan lähettää vaatteenne, kun olen tullut kotiin? -- tiedusti
näkymätön.
-- Suokaa minun saada tietää, missä asutte, niin saavun itse ne
noutamaan, -- vastasi nuorukainen.
-- Se on enemmän kuin voin suoda, -- vakuutti näkymätön.
-- Ettekö siis salli minulle onnea saada tavata teitä?
-- Mainitsemaanne onnea en tahdo teiltä kieltää enempää kuin itseltäni
iloa saada omakohtaisesti kiittää teitä kohteliaisuudestanne... Mutta
minä tarkoitan vaatteitanne, ja minun velvollisuuteni on lähettää ne
teille takaisin.
-- Olette hyvin ystävällinen... On hauska saada kerran tavata teidät...
-- Missä te asutte, herraseni? -- kysyi tuntematon.
-- Olen konttoristi Noran maatilalla, missä myöskin asustan.
-- Entä nimenne, ellette pane pahaksenne?
-- Kron.
-- Kron! -- toisti näkymätön kiireesti ja merkillisellä äänenpainolla.
-- Albert Kron, ja minä asun pehtoorinrakennuksessa, -- ilmoitti
nuorukainen.
-- Albert Kron! -- kuului lehtimajasta huudahdus, joka värähti suloisen
valittavasti kuin tuulikanteleen ensi soinnahdus.
Seurasi sitten hetkisen vaitiolo, jota Albert ei kyennyt keskeyttämään,
sillä hän tunsi sydämessään levotonta ahdistusta, jonka syytä hän ei
käsittänyt.
-- Minä olen jo pukeutunut, ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset, --
virkkoi näkymätön hieman vapisevalla äänellä; -- ojentakaa minulle tästä
lehtien välitse kätenne, saadakseni puristaa sitä kiitokseksi suuresta
palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt, ja jota en koskaan unohda.
Albert nousi kiireesti veneestä, ja ollenkaan muistamatta omaa alastonta
olotilaansa hän riensi lehtiseinämän luo ja työnsi oikean kätensä sen
läpi.
Seinämä oli todellakin niin tiheä, ettei ollut mitään mahdollisuutta
nähdä majaan sisälle; mutta hän eroitti kuitenkin jotain lehtisuojan
lävitse loistavaa, jotain valkoista; hän tunsi vastaansa löyhyvän
lämpimän, tuoksuvan hengityksen, ja muutamien syrjään taivutettujen
oksien välistä hän luuli huomaavansa silmän, joka samalla kertaa leimusi
tulta ja oli kostea kyynelistä.
Nuorukainen uskalsi tuskin hengittää, sillä hän oli kuulevinaan
hengähdyksiä, jotka olivat syviä kuin kuohuihin järkytetyn meren
huokaukset.
Hän tunsi sametinhienojen käsien tarttuvan omaansa, ja kevyt huumaus
valtasi hänen sydämensä, purppuroiden hänen poskensa tulipunaisiksi.
Kun sitten vihdoin hänen kätensä päästettiin, ja hän veti sen takaisin,
huomasi hän pikkusormessaan pienen kultasormuksen, jota koristi
kallisarvoinen jalokivi.
Sen jälkeen hän kuuli rannalta lehtien kahinaa ja askeleita.
Kumartuneena veneessään hän tähysti siihen suuntaan, mistä äänet
kuuluivat.
Mutta mitä hän näki?
Hän näki metsän puiden välitse vilauksen omasta puserostaan ja syrjän
omasta olkihatustaan -- ja sitten nekin katosivat.