»Kullatun Sarvikuonon» ravintola Blasieholmenilla oli hyvin suosittu, ei
juuri sen vuoksi, että se olisi ollut muita tarjoilupaikkoja parempi,
vaan pääasiallisesti sen isännän, Kristoffer Pungin, nenän vuoksi, sillä
ihmiset ovat aina olleet hyvin taipuvaisia kaikkeen, mikä on
merkillistä. Ravintolassa kävijät olivat parhaastaan käsityöläisiä ja
laivureita sekä muita heidän vertaisiaan.
Kristoffer Pungin ravintolassa alettiin juuri sytyttää valoja, ja
muutamia vieraita istui jo punaisiksi maalattujen pöytien ääressä.
Kaksi tarjoilijaa juoksenteli pöytien ja tiskin väliä, jonka
viimemainitun takana istui isäntä kylmää ruokaa kukkuroillaan olevien
lautasten ja kulhojen keskellä, jotka kärpästen suureksi kiusaksi olivat
kansilla peitetyt.
Ovi avautui, ja Bruno Starkin kookas olento ilmestyi saliin. Hän näytti
tänä iltana tavattoman iloiselta ja riemastuneelta. Livreijan hän oli
vaihtanut tavalliseen pukuun.
Mutta sen sijaan synkkenivät ravintolan isännän kasvot, nenää
lukuunottamatta, jonka hohtava puna uhmasi kaikkia mielenliikutuksia.
Bruno Stark oli tosin yksi »Kullatun Sarvikuonon» parhaita kävijöitä,
sillä hän ei säästänyt rahoja, ja hänen nälkänsä ja janonsa menivät yli
kaikkien muiden tarpeen; mutta hän oli sen ohella ilkein ivailija, joka
koskaan oli asettanut Kristoffer Pungin nenän maalitaulukseen.
Mustalaisen kunnioittaessa tätä tarjoilupaikkaa läsnäolollaan, syntyi
salissa aina naurua ja iloisuutta, mutta sitävastoin suuttumusta ja
pahaa mieltä tiskin takana, missä oli isännän paikka.
Siksi kävi isäntä hyvin vaiteliaaksi joka kerran kuin pitkä »murjaani»,
joksi Pung sanoi häntä takanapäin, saapui ravintolaan, sillä silloin
joutui varmasti hänen nenänsä läsnäolevien vieraiden pilkan ja naurun
esineeksi.
Bruno meni suoraan tiskin luo ja ojensi kapakoitsijalle kätensä.
-- Hyvää iltaa, herra kellarimestari! -- tervehti hän kohteliaasti,
ottaen samalla taskustaan esiin nuuskarasian; -- saanko tarjota
hyppysellisen nuuskaa?
-- Kiitän nöyrimmästi, herra hovimestari! -- vastasi kapakoitsija niin
kohteliaasti kuin taisi; hänen tarkoituksenaan oli siten heti tehdä
vihollisensa aseettomaksi.
Hovimestari on hienon talon ylin palvelija ja siis sangen kaunis nimitys
tavalliselle metsästäjälle.
-- No, eikö saa olla hyppysellinen oikeata Hamburger-Rappea? -- jatkoi
Bruno, pitäen tällä kertaa nuuskarasiaa aivan lähellä tuota koko
kaupungissa kuulua nenää.
-- Kiitän kaikkein nöyrimmästi! -- lausui Pung ja otti todellakin
hyppysellisen ruskeata jauhetta ojennetusta rasiasta, päästäkseen eroon
vaarallisesta tarjoojasta, sillä hän ei ollut mikään nuuskan ystävä,
ehkä tosin vain taloudellisista syistä, hänen ison nenänsä
tyydyttämiseksi kun olisi tarvittu ainetta aika määrät.
Mutta tuskin oli kapakoitsija vienyt nuuskan tarkoitettuun paikkaan, kun
hän alkoi aivastaa, -- ja voi Bakkus, minkälaista aivastamista se oli!
-- Terveydeksi! -- huusi Bruno.
-- Terveydeksi! -- yhtyivät häneen muut vieraat, nauraa kikattaen.
-- Sehän on -- atshi.. se on pipp ... atshi!... a ... atshi ...
pippuria, herra!... atshi! athsi! -- tuskaili onneton kapakoitsija.
Hänen silmänsä muuttuivat vihasta sinisen punaisiksi, hänen
sopertaessaan yllämainittuja sanoja.
-- Jumala auttakoon! -- ilvehti iloinen »hovimestari».
-- Jumala auttakoon, setä Pung! Terveydeksi vaan! -- melusivat vieraat,
ympäröiden tiskin.
Setä Pungin nenä alkoi kuitenkin vähitellen rauhoittua ja saada takaisin
entisen arvokkaan ja kunnioitusta herättävän ulkonäkönsä.
Mutta setä Pungin veri alkoi kuohua yli äyräittensä.
Tiskillä lähellä isäntää oli karkeatekoinen sitroonanpuristaja, joka oli
vielä kostea mehusta.
Kapakoitsija tarttui tähän aseeseen, joka hyvin soveltuikin viinin
jumalan ylipapille, ja hyppäsi kuudentoista vuotiaan nuorukaisen
notkeudella tiskin yli, rynnäten suoraan »hovimestaria» kohden.
Irvistelevät vieraat tulivat äkkiä totisiksi, sillä he muistivat, että
Pung entisaikoina suuttuessaan oli raju ja voimakas kuin karhu,
vaikkakin hän viimeisinä kymmenenä vuotena, jotka olivat hopeoineet
hänen päälakensa, oli esiintynyt jokseenkin rauhallisesti ja
kärsivällisesti.
Muutamat vieraat tahtoivat hyväätarkoittavasti pidättää raivostunutta
vanhusta, mutta jotkut heistä hän työnsi kumoon, ja toiset taas
vetäytyivät syrjään, peläten hänen kädessään heiluvaa
sitruunanpuristajaa, joka nyt näytti vaaralliselta muillekin kuin
ainoastaan pehmeille sitroonille.
Kapakoitsija muistutti todellakin sarvikuonoa rynnätessään
herkulesmaista mustalaista kohden, joka nauraen, joskin katse
kohdistettuna tuohon epätavalliseen aseeseen, vetäytyi taemmas.
Ukko Pung näytti tällä hetkellä kerrassaan kunnioitettavalta, ja hänen
raivokas vimmansa uhkasi käydä vaaralliseksi hänen vastustajalleen, joka
oli häntä paljon nuorempi.
Mutta hyödyttääkö kuusitoistavuotiaan tulisuus miestä, joka jo kuitenkin
itse asiassa on kuudenkymmenen vuoden ikäinen, ja joka sitäpaitsi on
lakkaamatta palvellut viininjumalaa?
Mustalainen pysähtyi keskellä salia, heittäytyi hieman syrjään, kiersi
sitten käsivartensa ukon ruumiin ympäri ja laski hänet permannolle kuin
lapsen.
Sen jälkeen istuutui hän kahareisin voitetun kapakoitsijan vatsan päälle
ja väänsi ukon kädestä sitroonanpuristajan, jonka hän asetti ukon
nenään, ikäänkuin tarkoittaen sille samaa kohtaloa kuin sitroonillekin.
Tätä kohtausta seurasivat tietysti katsojain meluavat suosionosoitukset
sekä suin että käsin.
-- Tarjoahan nyt kaikille punssia, pikku setäseni! -- huusi Bruno; --
muutoin muuttuu sedän nenä yhtä litteäksi kuin kärpäsen siipi.
-- Niin, niin, kaikille punssia! -- huusivat vieraat.
Ukko päästi vastaukseksi vain mölähtävän äännähdyksen.
Saada ensin pippuria nenäänsä ja sitten tulla heitetyksi lattialle kuin
käsine, sekä vielä päällepäätteeksi täytymys tarjota punssia suurelle
miesjoukolle, se on jo enemmän kuin voi vaatia keneltäkään
kuolevaiselta, varsinkin jos tuo kuolevainen sattuu olemaan
ravintoloitsija.
-- No, miten on, isä Pung, puristanko nenänne litteäksi? -- jatkoi
mustalainen kyselemistään.
-- Kurista minut mieluummin, sinä musta lurjus! -- kuului vihaisen ukon
vastaus.
Sillä hetkellä näytti kuin äijälle olisi ollut hänen nenänsä kalliimpi
hänen koko elämäänsä tai tiesi ukkeli liian hyvin, ettei hengen vaaraa
ollut olemassa.
Ympärillä seisovien naurunremahdusten kiihoittamana raaka mustalainen
asettikin nyt ravintoloitsijan tavattoman suuren nenän
sitroonanpuristajaan ja likisti.
-- Minä tarjoan! -- kirkaisi ukko äänellä, jota olisi vaikea kuvata.
-- Suuri maljallinen rakuunapunssia, -- saneli mustalainen, päästämättä
nenää puristuksesta.
-- Suuri maljallinen rakuunapunssia, -- toisti Pung surkealla äänellä.
-- Kokonainen kannullinen, pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, --
jatkoi mustalainen.
-- Pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, -- toisti kapakoitsija
kyyneleet silmissä.
-- Ja lisävarmuudeksi minä merkitsen tämän kuninkaallisella sinetilläni,
-- selitti säälimätön voittaja ja tarttui vasemmalla kädellään ukon
nenään läimäyttäen sen pullistunutta kärkeä oikean kätensä lattealla
puolella.
Sen jälkeen hän auttoi ukon ylös ja päästi hänet.
Röhkien kuin karju ja silmäten voittajaansa sammumattomalla raivolla,
hän ontui takaisin tiskinsä taakse ja istuutui tavalliselle paikalleen,
antamatta tarjoilijoille käskyä punssin tarjoamiseen, vieraiden joka
minuutti toistuvista huomautuksista huolimatta.
Ajan mittaan saapui yhä useampia vieraita, ja Bruno, jolla heidän
joukossaan oli monta tuttavaa, siirtyi toisesta toisen luo; mutta
kaikkialle seurasi häntä ravintoloitsijan raivokas katse.
Saapui tuores iltalehti, ja vieraat alkoivat sitä tavoitella, kunnes se
viimein jäi erään käteen.
-- Oletko kuullut tätä uutista? -- kysyi onnellinen sanomalehdenlukija
pöytätoveriltaan.
-- Mitä sitten? -- kysyi viimemainittu, maistaen totilasistaan.
-- Eräs ylhäinen herra on tullut hulluksi.
-- Se ei koske minua ... milloin joku ylhäinen herra on ollut viisas?
Mustalainen terästi kuuloaan.
-- Kuka hän oh? Kuka hän on? -- huusivat useat uteliaat.
-- Kuulkaa, mitä tässä seisoo! -- kehoitti sanomalehdenlukija; -- minä
luen teille.
Hän luki seuraavaa:
»Suuresti valitettava tapaus on sattunut eräässä ylhäisimmistä ja
jaloimmista aatelisperheistämme. Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, hänen
majesteettinsa kuninkaan ent. kamariherra ja suuren, Skoonessa olevan
Bastholman sukukartanon omistaja, on havaittu aivoiltaan niin sairaaksi,
että hänet on täytynyt viedä Danvikin hospitaaliin. Tämä onneton on
saanut sellaisen päähänpiston, että hän on Ruotsin kruunun tavoittelija.
Toimiakseen hyödykseen hän on pitkän ajan kuluessa ostellut joukon
aseita, joita hän on säilyttänyt eräässä kellarissa ja jossa hänellä on
ollut tapana oleskella öisin, manaten esiin niitä henkiä, joiden kanssa
hän on aikonut toteuttaa vallankumouksen. Siinä tapauksessa, että
onneton kreivi kuolee, joutuu sukukartano Skoonen husaarirykmentissä
palvelevalle ratsumestari Fritz Lejonborgille, joka on heikkomieliseksi
tulleen kreivin serkku.»
Useat vieraat, tietäen Starkin olevan kreivi Lejonborgin palveluksessa,
käänsivät luonnollisesti katseensa häneen, ja mustalainen olikin heti
valmis täydentämään sanomalehti-uutista monilla lisäyksillä, joita
vieraat kuuntelivat mielenkiinnolla, samalla kertaa kun hän toi esiin
sen surun ja osanoton, jota kunnon ja kiitollisen palvelijan aina tulee
tuntea hyvää ja anteliasta isäntää kohtaan, kun tälle tapahtuu
onnettomuus.
Mutta ihmisten mielenkiinto ei yleensä kohdistu kauan lähimmäistensä
onnettomuuksiin, ei ainakaan kapakassa, jonka vuoksi nytkin keskustelu
siirtyi toisiin päivän uutisiin, joiden joukossa oli myös jotakin
kivalteri Kronin vaimon murhasta.
Sekin uutinen luettiin ääneen ja kuului seuraavasti:
»Vaimonsa murhasta epäiltyä ja vangittua poliisikivalteri Kronia
kuulusteltiin tänään kuninkaallisessa poliisikamarissa. Kron, joka yhä
edelleen jyrkästi kieltää syyllisyytensä ja osallisuutensa mainittuun
kamalaan tekoon, pysyy samoin edelleen väitteessään, että palvelustyttö
Katarina Link, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta heti vaimon
kuoleman jälkeen katosi, on tehnyt tämän rikoksen, ja siitä seikasta
Kron sanoo nyt olevansa entistä varmempi, koska hän nyt muistaa muutamia
vaimonsa ennen kuolemaa lausumia sanoja hänelle ja pojalleen. Kuoleva
olisi nimittäin epäillyt, että piika oli hänet myrkyttänyt, vaikkakaan
mies suuren surunsa vallassa ei sillä hetkellä ollut käsittänyt vaimonsa
sanojen merkitystä. Kron epäilee myöskin, että samainen palvelustyttö
toimeenpani murhapolton, jolloin se talo, jossa hän asui, paloi
kokonaan. Sitä ennen kuitenkin varasti tyttö sen rahasumman, jonka
kuoleva oli miehelleen ilmoittanut kätkeneensä alikerrassa olevan
makasiinin lattiapalkin alle, mikä makasiini sisälsi vaimon erinäisille
henkilöille antamien rahalainojen pantiksi jätettyjä vaatteita ja
talouskapineita, sekä arvelee Kron palvelustytön kuunnelleen viereisessä
huoneessa, kun vaimo oli miehelleen ja lapselleen kertonut rahasumman
olemassaolosta ja sen kätköpaikasta; tämän ohella Kron aikaisemman
lausuntonsa mukaisesti selitti, että hänen taskustaan löydetyn
myrkkypullon oli mainittu palvelustyttö sinne hänen huomaamattaan
pistänyt. Juttu lykättiin seuraavaan päivään, jolloin kuulustellaan
Kronin poikaa, ja sen jälkeen kun syytetyn anomus päästä vapaalle
jalalle hylättiin, passitettiin Kron takaisin vankilaan. -- Mitä muuten
tulee Kronin tähänastiseen elämään, on hän aina käyttäytynyt mitä
parhaiten niin virantoimituksessa kuin sen ulkopuolella, ja jutussa
kuullut todistajat ovat lausuneet hänen eläneen vaimonsa kanssa
erinomaisessa sovussa ja yksimielisyydessä.» -- --
-- Isä Pung! Miten on punssin laita? -- kysyi mustalainen paikaltaan.
Kapakoitsijalla ei ollut tähän mitään vastausta, mutta hänen katseensa
oli kiinnitettynä mustalaiseen, jolle hän sisimmässään oli vannonut
vihaa ja kostoa.
Nolompana kuin tänä iltana ei ukko Pung ollut koskaan ennen istunut
pöytänsä takana, sillä ihminen on aina silloin hyvin nolo, kun hän
tahtoo jollekulle kostaa eikä löydä siihen tyydyttävää keinoa.
-- Kovaa on miehen istua vankilassa, jos hän on syytön, -- huomautti
muuan vieraista, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut viimeisen uutisen
lukemista; -- sillä se ei ole minusta ollenkaan uskomatonta, että
palvelustyttö on kyllä voinut ottaa eukon hengiltä ... sellaista on
tapahtunut ennenkin .... emännät ja palvelijattaret ovat harvoin sovussa
keskenään.
-- Kovaa on myöskin noin vain silmänräpäyksessä menettää kaikki
omaisuutensa, -- virkkoi muuan toinen; -- niin, niin, ymmärtäkää minua
oikein, en tarkoita eukkoa, vaan muuta poroksi palanutta.
-- Niin minustakin, -- tarttui puheeseen mustalainen; -- mutta
saattaahan olla niinkin, että tyttö oli liitossa miehen kanssa, koska
viimemainitun taskussa oli myrkkypullo.
-- Oliko palvelustyttö nuori?
-- Hän oli vasta kahdenkymmenen, -- vastasi mustalainen.
-- Oliko hän sievän puoleinen?
-- Hän oli jokseenkin kaunis, -- vastasi taas mustalainen hieman
varomattomasti.
-- Hitto! Tunsiko herra hänet!
-- En ... olen vain kuullut kerrottavan, -- virkkoi Bruno äkisti ja
kalveten.
-- Mutta aika peijakas hän oli, kun hän sitten tekonsa tehtyään vielä
sytytti talonkin palamaan... Jos kivalterin eukko oli vanha noita, niin
noidan tavoin hänet poltettiinkin.
-- Mutta sillä eroituksella, -- lisäsi eräs vieras, -- että tämä muija
poltettiin vasta kuolemansa jälkeen, kun sitävastoin entisaikaan noidat
poltettiin elävältä.
-- Miten käy ruumiinavauksen, kun ruumis kärventyi tulipalossa?
-- Ei haittaa ... vatsa ei koskaan pala, selitti muuan rikkiviisas, --
joten ei ole mitään vaaraa .... lääkärit kyllä saavat itselleen huvia.
-- Mutta missähän mahtaa tuo soma tyttönen nykyisin oleilla?
-- Jotkut luulevat hänen hukuttaneen itsensä... Pitäköön paholainen
hyvää huolta hänen suloisesta sielustaan!
Saliin saapui nyt muutamia uusia vieraita, jotka puheenlaadustaan
päättäen olivat laivureita, ja istuutuivat sanomalehdenlukijaa lähinnä
olevan pöydän ääreen.
-- Ei, mutta kuulkaa, hyvät herrat! -- jatkoi tämä; -- toissayönä on
ongittu ylös muuan tyttö Norrströmin virrasta.
Bruno sävähti ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen.
Tämän huomasi kapakoitsija, jonka katse yhä oli kiinnitettynä
mustalaiseen. Tämän kasvot karahtivat tulipunaisiksi.
-- Miksi hän noin tuijottaa minuun alinomaa! -- jupisi Bruno itsekseen,
kääntäen katseensa poispäin.
-- Oliko kala elävä vai kuollut? -- kysyi sanomalehdenlukijan toveri.
-- Elävä se oli, mainitaan tässä, -- vastasi edellinen.
-- Lempo soikoon, veli Stark, sinä kaadoit punssilasisi minun hihalleni!
-- huudahti muuan vieras, jonka pöydän ääreen mustalainen oli istuutunut
ja jonka kanssa hän ahkerasti ryyppäsi.
-- Kaadoinko? Suo anteeksi, veli! -- pyysi Bruno; viinuri, uusi lasi!
-- Nuottaanko vai rysään tyttö oli tarttunut? -- kysäsi eräs.
-- Ei, koukkuihin, näihin viiteen koukkuun, -- vastasi muuan
laivureista, kohottaen karkeata kättään ja liikutellen kankeasti
sormiaan.
-- Mitä?... Tekö hänet ongitte? -- huudahtivat kaikki melkein yhteen
ääneen.
-- Minä, -- vastasi laivuri, silmäten itsetietoisena ympärilleen.
-- Kertokaa, kertokaa! -- kuului kaikista pöydistä.
-- Kertokaa, kertokaa! -- kehoitti mustalainenkin, jonka ääni oli
hiljainen, mutta haudankolea.
-- Niin, minä makasin, nukuin, mutta äkkiä heräisin ... ukkoseen,
luulette ehkä!... Ei, jumala varjelkoon ... ei minua herätä ukkonen eikä
myrsky ... olinpa kerran Ahvenamerellä ja...
-- Ei, te olitte satamassa, -- oikaisi muuan utelias.
-- Vai niin, no, mutta älkää nyt kuitenkaan minua keskeyttäkö, --
murahti laivuri; minä heräsin siihen, että kellot kumahtelivat kaupungin
tornissa ... piru olkoon palovartijana!
-- Siunatkoon, silloin saisimme palaa kekäleeksi joka sorkka!
-- Edelleen, edelleen, herra kippari!... Anteeksi ... herra kapteeni,
piti minun sanoa!
-- Aivan oikein, en minä aina ole purjehtinut pelkästään
saaristovesillä, -- vakuutti laivuri, kouraisten tärkeän näköisenä
leukaansa.
-- Jatkakaa, jatkakaa!
-- Minä kiirehdin ylös kajuutasta katsomaan, missä tuli oli irti ...
kaupungin koillispuolella leimusikin aika roihu, ja kaduilla oli
vilkasta liikettä.
-- Silloin paloi kivalterin talo.
-- Siinä sitten parhaillaan tulipaloa töllistellessäni kuulin kimakkaa
avunhuutoa, aivan kuin rotan vinkunaa, silloin kun se jo on kissan
suussa.
Mustalainen tarttui kiivaasti naapurinsa lasiin ja tyhjensi sen pohjaan
saakka.
-- Maistuuko punssi paremmalta minun lasistani, veli Stark? -- murahti
naapuri, silmäten tyhjää pikariaan; -- montako pisaraa jätit pohjalle?
-- Ai saakeli! Minä erehdyin, -- virkkoi Bruno; -- viinuri, enemmän
punssia!
-- No, -- jatkoi laivuri, -- minä tietysti käänsin silmäni sinnepäin,
mistä avunhuuto kuului, ja silloin näin erään esineen vierivän alas
virtaa ... väliin se meni veden alle, väliin taas seilasi pinnalla ...
ja että se oli ihminen, sen minä äkkäsin oitis.
-- Sitten, sitten?
-- No, minä kumarruin reelingin yli ja tartuin kiinni tuohon
vaateriekaleeseen ... aivan niin, ei hän paljoa muutakaan ollut kuin
pelkkä vaateriekale. Sitten minä vedin hänet kannelle.
-- Ja hän oli kuollut?
-- Miten lienee ollut hänen laitansa aluksi, sitä en voi oikein sanoa,
mutta sain minä häneen lopulta eloa, joskin minun täytyi häntä
hieroskella hyvin kauan.
-- Kuka hän oli?
-- Vaateriekale, olen jo sanonut ... hento kuin harso ja nenän alta
hieno kuin mamselli.
-- Mitä hän sanoi?
-- Siitä en päässyt oikein selville, sillä hän houraili ja puhui jos
jotakin sekamelskaa ... mutta niin paljon minä ymmärsin, ettei hän
omasta tahdostaan ollut joutunut virtaan, vaan oli tuon itikkavaivaisen
joku lurjus sinne heittänyt ... siitä lyön vaikka vetoa.
-- Oletko sairas, Stark? -- kysyi hänen naapurinsa; -- sinä olet
kasvoiltasi keltainen kuin vanha kellotaulu.
-- Ryyppää pari kulausta vettä, niin pahoinvointi menee ohi, -- neuvoi
muuan lähelläistuja.
-- Vesi ei vahingoita koskaan, -- tuumasi eräs toinen -- paitsi jos ken
on sattumalta joutunut Norrströmin virtaan.
Mustalainen käänsi jääkylmät kasvonsa saliin päin, mutta heti kohtasivat
hänen katseensa ravintoloitsijan vakoilevat silmät, jolla oli se
vaikutus, että Brunon kalpeille kasvoille siinä silmänräpäyksessä nousi
tulinen puna.
-- Hitto, kun täällä on kuuma! -- puhkui hän, kääntyen naapurinsa
puoleen; -- juo, veli! Älä anna lasisi odottaa!
-- Kun sinä vain mainitset juomisesta, niin heti sinä paranet -- virkkoi
naapuri ja kilisti hänen kanssaan. -- Kippis! Nyt on minun vuoroni
tarjota.
-- No; minne tyttö sitten joutui? -- kysyi muuan kuulijoista.
-- Hän makasi koko yön minun kajuutassani, -- vastasi laivuri.
-- Pentele sinua, laivuri!
-- Huutia! -- murahti viimemainittu; -- näytti siltä kuin minulla olisi
ollut kajuutassa tusinanverran märkiä luutia, tai kuin olisi aallokko
lyönyt peräkannen yli.
-- Ha ha ... mutta sinä kai varoitit päästämästä aallokkoa virtaamaan
takaisin veteen.
-- Se raukka makasi koko yön tulisessa kuumeessa.
-- Ja houraili?
-- Houraili ja ... puhui murhasta ja palosta ja pahasta hengestä ja
äidistään ... teki oikein sydämeen pahaa sen poloisen yniseminen.
-- No, kun sitten valkeni aamu...
-- Minä annoin viedä hänet parmaajalle, missä hän lepäsi muutamia
tunteja.
-- Entä sitten?
-- Sieltä kuljetettiin hänet Serafimerlasarettiin.
-- Ja sen jälkeen ei laivuri ole kuullut hänestä mitään?
-- En.
-- Kun hän pääsee jälleen jaloilleen, saapuu hän tietysti kiittämään
laivuria viimeisestä.
-- Hän on tervetullut ... hitto soikoon, hän ei näyttänyt hullummalta
... ja kunhan hän saa hieman väriä poskiinsa, niin...
-- Aivan niin, -- lausui muuan vieras, -- ja sen päälle kippis tulevalle
mitalinkantajalle.
Vieraat kohottivat lasinsa ja kilistivät reippaan laivurin kanssa.
-- Veli Stark, -- virkkoi hänen pöytätoverinsa, -- etkö sinäkin tahdo
kilistää kunnon laivurimme kanssa?
-- Tietysti, tietysti, -- vastasi Bruno, tarttuen kiireesti lasiinsa; --
kippis, kippis, herra kapteeni!
Mutta hänen äänensä ja lasia pitelevä käsi vapisivat.
Sen jälkeen haki hänen katseensa tuota isoa nenää, joka hallitsi tiskin
toisella puolen. Sekä nenä että sen yläpuolella olevat silmät näkyivät
edelleen olevan kääntyneinä häneen päin.
Laivurimme, joka oli innostunut ajatellessaan mahdollisuutta saada
mitalin hengenpelastuksesta, vastasi maljaan iloisin sanoin.
-- On kunniakkaampaa kantaa sellaista mitalia, -- lausui hän puheensa
lopuksi, -- kuin käydä koristettuna nauhoilla ja tähdillä, joita
annetaan henkilöille, jotka eivät mitään ole tehneet.
Hilpeyden juuri ollessa korkeimmillaan avautui ovi ja »Kullatun
Sarvikuonon» ravintolaan astui kaksi uutta vierasta.
Ne olivat kivalteri Ek sekä muuan toinen poliisipalvelija, joiden
tarkastuspiiriin tämä kapakka kuului.
Kivalteri loi katseen yli salin, lähestyen sitten sitä pöytää, jonka
ääressä ystävämme laivuri vallitsi ja naureli.
-- Hyvää iltaa, Blom! -- tervehti kivalteri puristaen laivurin kättä; --
mitä kuuluu?
-- Kiitos kysymästä, arvoisa veli! -- vastasi laivuri; -- sinähän tulet
kuin kutsuttu ... paina puuta ... mitä sinä haluat? Ryypyn vai oluttako?
-- Viinuri, tuo minulle suuri ryyppy, -- oli kivalterin vastaus. -- Minä
muuten tuon sinulle terveisiä toissaöiseltä makuutoveriltasi.
-- Soo!... Miten hän jaksaa?
-- Lemmon hyvin!... No, missä se ryyppy viipyy?
-- Onko hän vielä lasaretissa?
-- Hän on vankil -- Otanko minä nyt ryypyn ilman painiketta! -- lisäsi
kivalteri, kääntyen viinurin puoleen; -- palanen makkaraa ja rinkilä...
Kiirehdi!
-- Sanoitko vankilassa? -- kysyi hämmästynyt laivuri.
-- Sinnepäin, veli Blom! -- vastasi kivalteri Ek; -- korean kalan sinä
ongitkin ... myrkynsekoittajan ja murhapolttajan!... No, oletko
tyytyväinen?... Viinuri, olutta, ... ei portteria ... mutta sitä lajia
göteborgilaista, jota ei valmisteta Tukholmassa.
-- Myrkynsekoittaja! Murhapolttaja! -- huudahti laivuri vallan
hämmästyneenä.
Kaikki vieraat, mustalaista lukuunottamatta, kerääntyivät kysyvinä ja
meluavina sen pöydän ympärille, jonka ääressä kivalteri illasti.
-- Niin on kuten sanoin, -- selitti kivalteri; -- juuri hän on
pysäyttänyt käynnistä Kronin muijan lörpötyskoneen ja toimeenpannut
toissaöisen ilotulituksen.
-- Entä Kron?... Kron?
-- Päässyt pois häkistä... Minulla oli juuri äsken ilo laskea hänet
ulos, samoin kuin minulla oli toissapäivänä ilo sulkea hänet sisään...
Oh! Portteri on sentään juomien parasta!... Kiitos portterista, isä
Pung!
Mustalainen kätki kasvonsa sanomalehden taa, jota hän oli lukevinaan.
Mutta ei hän erittäin ahkerasti lehteä silmäillyt, ja jos hän yleensä
mitään luki, hän tutki omaa sieluaan, tuota mustaa kirjaa, jonka
kirjaimet olivat veripunaiset.
Väliin hän vilkaisi oveen päin katsoakseen, oliko pakotie vapaa; hän
tahtoi kuitenkin jäädä kuulemaan lisää tuosta pelastetusta naisesta,
voidakseen sen mukaan määritellä menettelytapansa.
-- Arvasin sen etukäteen, kun Blom kertoi tuon naisen kohtalosta, --
vakuutti muuan vieraista.
-- Minäkin olin arvannut, että jotain yhteyttä hänellä on ollut Kronin
perheen tapahtuman kanssa, -- selitti eräs toinen.
Jälestäpäin on tavallisesti jokainen arvannut kaikki, ja kukin on täysin
varma asiasta.
-- Jumala tietää, miten käy hengenpelastusmitalin, -- ilkamoi joku,
irvistäen laivurille vasten naamaa.
Laivuri alkoi nyt vahvasti kiroilla, sillä hän rupesi täydellä syyllä
uskomaan, etteivät viranomaiset anna mitalia myrkynsekoittajan ja
murhapolttajan hengen pelastamisesta.
-- Saadaanpa nähdä, milloin tyttö saapuu laivurin luo kiittämään häntä
viimeisestä, -- kiusoitteli muuan koiranleuka.
-- Minä viskaan hänet sinne, mistä hänet onginkin, -- ärjäisi siihen
laivuri, iskien nyrkkinsä pöytään.
-- On hyvin ikävää, kun tarvitsee katua tekoa, joka on tehty puhtaasta
ihmisrakkaudesta.
-- Mutta tyttö ei ole kuitenkaan yksinään toimeenpannut noita kolttosia,
niin paljon minä sain häneltä puserretuksi ilmi, -- kertoi kivalteri
itsetietoisesti, mikä piirre yleensä on ominainen ylimielisille
luonteille; -- hänellä on ollut rikostoveri, se on varma.
-- Kukapahan se lienee?
-- Tyttö ei ole vielä tahtonut päästää kielensä kanniketta, mutta
vartokaa... Roomaa ei rakennettu päivässä ... minä kyllä otan selvän
asiasta.
-- Mahtaneeko hänen rikostoverinsa olla sama, joka sysäsi hänet veteen?
-- virkahti laivuri, jonka suuttumusta punssi alkoi vähitellen
vaimentaa.
-- Siitä olen varma, -- selitti kivalteri; -- toinen roisto tahtoo
päästä toisesta, saadakseen pitää yksinään saaliin, jolloin hänellä ei
myöskään ole mitään pelättävää... Päävahdissa vartiossa ollut
kaartilainen on kertonut samana yönä kuulleensa hätähuutoa rannasta ja
heti sen jälkeen nähneensä kookkaan miehen juoksevan sillalta päin torin
yli Hallituskadulle... Muuta minun ei tarvitsekaan tietää.
Mustalainen ei jaksanut enää kauvemmin kuunnella keskustelua, joka koski
häntä niin läheltä; hän nousi kiireesti ja meni tiskin luo maksaakseen,
mitä hänelle illan kuluessa oli tarjoiltu, aikoen sitten asianhaarain
vaatiessa pitää huolta turvallisuudestaan.
-- Mitä olen velkaa? -- kysyi hän, katsomatta kapakoitsijaa kasvoihin,
sillä illan kuluessa hän oli useat kerrat huomannut tämän vaanivat
silmäykset sekä tuntenut itsensä sen johdosta hyvin levottomaksi.
-- Lasken heti paikalla, -- vastasi ravintoloitsija; -- mutta minun
täytyy ensin antaa laivuri Blomille takaisin tästä setelistä ... lasken
heti ... tulen paikalla.
Tämän sanottuaan kapakoitsija lähti tiskinsä takaa ja lähestyi laivurin
pöytää.
Mustalainen jäi siihen seisomaan kaikkea muuta kuin rauhallisena, mutta
kun ukko Pung hänen mielestään vaihtoi rahaa kauvemmin kuin olisi ollut
tarpeellista, ja koska hänestä sitäpaitsi tuntui merkilliseltä, ettei
tällä ollut kädessään rahaa mennessään vaihtamaan, heitti hän
sivukatseen kyseessäolevaan pöytään.
Silloin hän näki suureksi pelästyksekseen, kuinka ravintoloitsijan
tavaton nenä kokonaan peitti kivalteri Ekin pään yläosan, samalla kun
hänen huulensa vilkkaasti liikkuivat poliisimiehen korvan tasalla.
Brunon säikähdys ei suinkaan vähentynyt siitäkään, että kivalterin vasen
silmä vähitellen kääntyi saliin päin, kunnes se lopulta kiintyi häneen,
joka seisoi tiskin vieressä.
Päällepäätteeksi mustalainen oli kuulevinaan tuolin liikkumisesta
aiheutunutta kolinaa, jonka jälkeen hän selvästi havaitsi kivalterin
aikovan nousta paikaltaan.
Nyt katsoi Bruno parhaaksi lähteä luikkimaan tiehensä. Mutta ollakseen
herättämättä huomiota hän antoi hattunsa jäädä tiskille, ja alkoi
sitten, osoittamatta kuitenkaan mitään kiirettä, hiljalleen lähestyä
pelastavaa ovea.
Näin liikkuessaan, vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, hän tunsi
äkkiä itsensä pysäytetyksi, jonkun tarttuessa hänen takinhihaansa.
-- No, minne nyt? Miksi pidätte kiirettä, parahin herraseni? -- kuuli
hän sanottavan selkänsä takana.
Se oli kivalterin ääni.
-- Luulenpa herran aikovan poistua maksamatta -- kuului samassa
toinenkin ääni, äskeistä hieman käheämpi.
Se oli kapakoitsijan.
Sen sävy oli yhtä vähän lohduttava kuin edellisenkin.
Mustalainen tointui kuitenkin siinä määrin, että hän kääntyi päin ja
koetti antaa kasvoilleen ja liikkeelleen sellaisen ilmeen, mikä
parhaiten niille sopi näin kiusallisessa tilanteessa. Siinä hän
onnistuikin osaksi; mutta kasvojensa kalpeutta ja silmiensä levottomia
eleitä hän ei voinut niin äkkiä saada muuttumaan. Myöskin hänen
hengityksensä oli kiivaampaa kuin mitä saattoi odottaa niin lyhyen
matkan astumisesta kuin tiskin luota ovelle.
Selittäkäämme nyt lyhyesti, miten ravintolan isännän päähän oli
pälkähtänyt kuiskata kivalterin korvaan tällaisen vaikutuksen
aikaansaaneita sanoja.
Kapakoitsijan häviö, josta hänen nenänsä vieläkin oli hellä, oli
täyttänyt hänen sielunsa mitä rajuimmalla vihalla, ja koko ajan
istuessaan tiskin takana, kuunnellen äänekästä keskustelua salissa, hän
ei ollut ajatellut muuta kuin kostoa.
Väliin hän tuumasi sekoittaa vihtrilliöljyä punssiin, jota vietiin
tuolle kirotulle vieraalle, väliin taas hän aikoi tarttua tiskillä
olevaan suureen, terävään juustoveitseen, hiipiä salavihkaa sen pöydän
luo, jonka ääressä mustalainen istui ja yhdellä ainoalla hyvin
tähdätyllä valoksella leikata palan viimemainitun nenästä, nähtävästi
voidakseen saavuttaa vastauksen siihen sielutieteelliseen kysymykseen,
kumpi on valitettavampi olio, sekö, jolla on nenää liian vähän, vai se,
jolle sitä on siunautunut liikaa.
Mutta ajatuksen ja toiminnan väliin ilmestyi aina muuan peikko, joka
herpaannutti hänen kätensä ja sai hyvän tahdon horjumaan, nimittäin
vaara, johon hänen itsensä täytyi suunnitelmaansa toteuttaessaan
antautua.
Niinpä hän istui hiljaa ja miettiväisenä, kuitenkin korva teritettynä
kuulemaan jokaisen hänen vihollisensa lausuman sanan ja silmä huomaamaan
hänen pienimmänkin liikkeensä, ja kapakoitsija oli sydämessään
vakuutettu siitä, ettei maailmassa ollut sellaista onnettomuutta, jota
hän ei olisi toivonut tuolle »pitkälle murjaanille».
Senvuoksi, kun hän kuuli sanomalehdestä luettavan, että muuan henkilö
oli sinä päivänä viety mielisairaalaan, ei hän toivonut mitään
hartaammin, kuin että »herra hovimestari» olisi ollut mainittu sairas,
sillä hän tiesi, että hullut Danvikin mielisairaalassa saivat vähän
ruokaa, mutta runsaasti selkäänsä, sekä että heitä kohdeltiin huonommin
kuin järjettömiä luontokappaleita.
Kun hän edelleen kuuli erään henkilön olevan vankina, epäiltynä ja
syytettynä vaimonsa myrkyttämisestä, ei hänellä voinut olla hartaampaa
toivomusta kuin että mainittu henkilö olisi »hovimestari», hyvin
tietäen, ettei sellainen rikollinen ainoastaan saisi
kuolemanrangaistusta, vaan koska hän oli täydellisesti parantumaton ja
turmeltunut sielu, häntä odottaisi myöskin kadotettujen ikuinen
kärsimys.
Ja vielä, kun laivuri Blom kertoessaan tytöstä arveli jonkun lurjuksen
sysänneen hänet Norrströmin virtaan, ei kapakoitsijan mielestä sopinut
kenenkään niin hyvin kuin »pitkän murjaanin» olla tuollaisen rikoksen
tekijä; lopuksi, kun kivalteri Ek varmasti vakuutti »myrkynsekoittajalla
ja murhapolttajalla» olevan rikostoverin, jota sitä paitsi kuvattiin
kookkaaksi mieshenkilöksi, ajatteli ravintoloitsija ehdottomasti
verivihollisensa persoonaa.
Mainitut vihan pätsissä hehkuneet ajatukset ja toivomukset muodostuivat
vähitellen täydelliseksi varmuudeksi jonka kypsymistä osaltaan auttoivat
myöskin ne monet värivivahtelut, jotka hän vieraiden keskustelun aikana
oli ollut huomaavinaan mustalaisen kasvoilla. Viha ja kostonhimo olivat
tehneet muuten niin heikkonäköisestä kapakoitsijasta pöllön, joka
pimeässäkin havaitsi sellaista mitä tarkkanäköisinkään ihminen ei olisi
voinut huomata keskellä kirkasta päivää.
Senpä tähden ei kukaan, vaikka hänellä olisi ollut miten selvät
todistukset tahansa, olisi saattanut olla varmempi asiastaan kuin »setä
Pung» hiipiessään kivalterin luo ja kuiskatessaan hänelle, että kreivi
Lejonborgin metsästäjä oli juuri se suuri rikollinen, jota
kuninkaallinen poliisi etsiskeli.
Milloinkaan ei ollut sokeampi kana löytänyt jyvästä.
Mustalaisen kalpeat kasvot ja levottomat silmäykset hänen kääntyessään
odottamattomia vastustajiaan päin ollakseen valmiina puolustautumaan,
eivät jääneet huomaamatta ravintolan muiltakaan vierailta, jotka
nousivat paikoiltaan ja lähestyivät oven luona seisovaa merkillistä
ryhmää.
-- Näyttää siltä kuin herra tahtoisi ottaa koipensa selkäänsä, ettei
tärvelisi housujaan katuliassa, -- alkoi kivalteri, suupielissään hymy,
joka kuuluu yksinomaan poliisilaitoksen palvelushengille.
-- Herra aikoi lähteä maksamatta, luulenma, -- lausui kapakoitsija,
yläruumis eteenpäin kumarassa ja hieroen käsiään polvilumpioihin.
-- Aioinko? -- sanoi Bruno; -- suuri erehdys, hyvät herrat!... Olin
menossa ulos vain pieneksi hetkeksi ja todisteena siitä, ettei
tarkoitukseni ollut lähteä tieheni suorittamatta laskuani, on hattuni
tuolla tiskillä.
Samalla osoitti hän päähinettään, joka olikin koreasti rihvelitaulun
vieressä.
-- Hieno hattu, kallis hattu! -- huudahti kivalteri sen huomattuaan; --
mutta ... mutta jos on pakko valita hatun ja pään välillä, ollaan kyllä
valmiita jättämään hattu kun vaan saadaan pitää pää.
-- Sanokaa toki, paljonko olen velkaa! -- huusi Bruno
ravintoloitsijalle; -- kello on jo lyönyt kahdeksan, ja minun täytyy
lähteä kotiin.
-- Aivan oikein, kello on lyönyt, kello on lyönyt, -- vastasi
viimemainittu, pienimmälläkään ilmeellä osoittamatta haluavansa
noudattaa vieraansa kohtuullista pyyntöä.
-- No, mitä siinä seisotte! -- huudahti jälleen Bruno, joka nyt oli
täydelleen entisellään; -- kauanko aiotte minua pidättää? Mars tiskinne
viereen!
Senjälkeen hän tarttui ukon olkapäähän ja työnsi häntä kassalle päin.
-- Hiljaa, hiljaa, hieno herraseni! -- varoitti kivalteri; -- muistaako
herra, missä me viimeksi tapasimme?
-- Se ei kuulu minuun, -- vastasi Bruno, kääntyen selin kivalteriin.
-- Siunatkoon, eikö herra muista?... Sehän tapahtui talvilla pienessä
pelihuoneessa Kimstukadun varrella, -- selitti kivalteri; -- minähän
sinne saavuin muutamien ystävieni kanssa aivan odottamatta ja puhalsin
hiiteen koko ihanuuden... Ettekö todellakaan sitä muista?
-- Ei kuulu minuun sekään ... en ole muuten koskaan ollut huvitettu
poliiseista.
-- Mutta poliisi onkin sitä enemmän huvitettu teistä... Te olitte harras
peluri, herraseni, ja joko te voititte tai hävisitte, te olitte aina
yhtä hyvällä tuulella.
Bruno Stark oli todellakin ollut ammattipelaaja, ennenkuin hänestä tuli
Anna Jolantan sokea välikappale.
-- No, setä! -- lausui hän isännän puoleen kääntyen; -- minulla oli
ryyppy ja palanen ruokaa sekä kuusi lasia punssia... Rihveli esiin, isä
Pung, niin pääsette käyttämästä aivojanne!
Samalla hän veti povitaskustaan esiin lompakon; mutta tuskin oli hän
ehtinyt siihen silmätä, ennenkuin hän salaman nopeudella pisti sen
takaisin taskuunsa, ottaen sieltä sen sijaan toisen.
Mutta salamannopeuskaan ei ole silmäystä nopeampi, varsinkin kun on
kysymys vanhan poliisimiehen katseesta.
-- Kaksi lompakkoa, kaksi lompakkoa! -- huusi kivalteri; -- siinäpä
vasta on herra!
Mustalaisen posket lennähtivät tulipunaisiksi, ja hänen huuliltaan
kuului tukahutettu kirous.
On syytä ihmetellä tämän roiston hajamielisyyttä, jos voidaan siksi
sanoa hänen varomatonta välinpitämättömyyttään jälkiensä peittämisessä,
mikä luonteenominaisuus on niin usein ilmaantunut hänessä tämän
kertomuksen aikana, samoin kuin hänen kanssaan pidetyssä
oikeustutkinnossakin, mikäli pöytäkirjoista käy selville, ja
ihmettelemisen syytä on sitäkin enemmän, kun ottaa huomioon hänen
polveutuneen mustalaisista, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ovelimpia
lurjuksia, kuin myöskin hänen nuoremmalla iällään kehittyneet
taipumuksensa, sekä lisäksi sen kylmäverisyyden, jolla olemme nähneet
hänen suorittavan mitä hirveimpiä rikoksia ja kolttosia. Tuntuu
uskomattomalta, että hän ensiksikin oli vastaanottanut mustalaisnaiselta
lompakon, joka niin helposti saattoi ilmaista rikoksen ja rikollisen,
sekä toiseksi, että hän, tyydyttääkseen naisen äkillistä päähänpistoa,
oli suostunut pitämään sitä taskussaan; ja kuitenkin asia niin oli.
Mutta Bruno Stark oli tuota kauheata naista kohtaan leimuavan
intohimonsa sokaisema.
Kerran kyllä putosivat suomukset hänen silmistään, mutta liian myöhään.
-- Palvelija, jolla on kaksi lompakkoa! -- toisti kivalteri
kaksinverroin kuuluvammalla äänellä; -- vannonpa, että tällaisessa
tapauksessa ei isännällä ole lompakkoa ollenkaan.
-- Vaikka minulla olisi taskussani tusina lompakoita -- sanoi
mustalainen, huonosti peittäen hämmennystään, -- niin ei kenelläkään ole
siihen mitään sanomista.
-- Eipä olekaan, jos teillä on lompakoita kaupan, -- virkkoi kivalteri;
-- mutta koska te olette vain palvelija ettekä kauppias, haluan minä
ottaa lähemmän selvän asiasta ... toivoakseni ette pane sitä pahaksenne
... minä olen suora kuin muorin vastakäännetty päällysnuttu.
-- Kuinka te uskallatte puhua minulle noin! -- huudahti mustalainen,
saaden vähitellen takaisin hävyttömän muotonsa; -- kuinka uskallatte,
herra?... Otan teidät kaikki todistajiksi, miten epäkohteliaasti minua
on kohdeltu julkisella paikalla... Kuka te olette?... En tunne teitä!
-- Ellette usko minun rehellistä naamaani, -- vastasi kivalteri
levollisesti, -- saan luvan esittää teille tämän pikku koristuksen ...
varmaankaan ette näe sitä ensi kertaa ... senkin asian minä tiedän.
Samalla hän veti esiin laatan, jollainen siihen aikaan oli poliisin
virkamerkki. Tavallisen poliisipalvelijan laatta oli tinasta, mutta
kivalterin hopeasta.
-- Syytetäänkö minua jostakin? -- kysyi mustalainen; -- sepä olisi
hauska tietää.
-- Tänään on varastettu muuan lompakko, -- saneli kivalteri, -- ja minun
täytyy saada siitä selvä ... velvollisuuteni on siis tarkastaa jokainen,
jolla on lompakko enemmän kuin hän tarvitsee... Näyttäkää se nyt vain
minulle kiltisti, niin tulemme jälleen yhtä hyviksi ystäviksi kuin
olemme olleetkin.
-- No, mitä herran mielestä tässä on merkillistä? -- kysyi Bruno,
näyttäen kivalterille kädessään olevaa lompakkoa.
-- Siinäkö?... Ei yhtään mitään, -- vastasi kivalteri; -- mokomia saa
ostaa mistä kaupasta tahansa Tukholmassa ... mutta minä näin vilauksen
toisesta, jonka ympärillä oli mitä somin punos... Siellä mahtaa olla
isoja seteleitä, koska se on ollut niin suuren vaivan arvoinen.
-- Vai niin, sekö, -- virkkoi mustalainen, päästäen teennäisen,
väkinäisen naurahduksen; -- vai niin, sekö ... ha ha!
-- Ha ha ha! -- yhtyi häneen kivalteri; -- juuri se ... ha ha ha!
-- Tahdotte siis minun näyttävän sen teille! -- jatkoi Bruno yhtä
iloisesti kuin äskenkin.
-- Jos siinä on jotain hauskaa, niin sehän hyvä, -- huomautti kivalteri;
-- ja minä tulen yhä uteliaammaksi.
-- Ha ha ha!
-- Ha ha ha!
Tähän naurukuoroon yhtyivät ympärilläolijat.
-- Nauranpa itseni jo ihan kuoliaaksi, -- keskeytti kivalteri, muuttuen
totisemmaksi; -- mutta ennen kuolemaani haluan kuitenkin mielelläni
tietää, mille minä olen nauranut ... näyttäkää siis minulle nyt se
joutava esine, niin pääsemme kerta kaikkiaan selvyyteen tästä asiasta.
-- Kuulkaahan, parahin herra kivalte--, alkoi Stark tutunomaisesti
räpäyttäen silmiään.
-- En tahdo mitään kuulla, tahdon nähdä, -- vastasi taipumaton
kivalteri.
-- Eikö armollinen herra ole koskaan kuullut puhuttavan rakkaudesta? --
kysyi mustalainen, hymyillen tarkoitetun merkityksellisesti.
-- Rakkaudesta? -- matki kivalteri; -- jos herra tarkoittaa isällistä
rakkautta, niin voin vakuuttaa, ettei kellään ole kuritettavana niin
monta lasta kuin minulla ... varokaa joutumasta minun tottelemattomien
lasteni joukkoon.
-- Minulla olisi todellakin halu ruveta sellaiseksi lapseksi vain
saadakseni teidänlaisenne isän, -- lausui Bruno kohteliaasti.
-- Todellakin kelpo isä! -- hymähtivät vieraat virnistäen.
-- Todellakin kelpo lapsi! -- lisäsi kapakoitsija Pung, hänkin
virnistäen; -- hyvin kelpo lapsi!
-- Kas niin, tehkäämme jo loppu tästä leikistä! -- huusi kivalteri, jota
eivät kohteliaisuudet näyttäneet lainkaan miellyttävän; -- älkää siinä
juonitelko, vaan vetäkää esiin lompakko.
Kivalterin innostus ei pääasiallisesti kohdistunut lompakkoon, sillä
mustalaisen tuon tuostakin uudistuneista hämmennyskohtauksista oli hän
huomannut, ettei ravintoloitsijan kuiskaus ollut niinkään tuulesta
temmattu kuin hän aluksi oli luullut; mutta hän aavisti -- ja ketkään
eivät ole niin herkkiä aavistuksille kuin kuninkaallisen poliisin
palvelevat henget -- että lompakko, jonka esiinottaminen ja pikainen
piiloittaminen oli saattanut sen omistajan silminnähtävään pulaan, voisi
olla hänelle jonkunlaisena johtolankana.
-- No, minun täytyy siis sanoa suoraan, miten asia on, virkkoi Bruno,
edelleenkin näyttäen iloista naamaa; -- mutta paljoa ette
uteliaisuudestanne hyödy.
-- Siis viimeinkin ... se kuulostaa joltain ... mutta miksi niin paljon
kursailua tähän saakka?
-- Lompakko, jonka ensin otin, on täynnä rakkauskirjeitä.
-- Rakkauskirjeitäkö?
-- Niin, erään naisen kirjoittamia.
-- Naisen?
-- Niin, vieläpä ylhäisen ... yläluokan herttaiset naikkoset eivät ole
sellaisia Jumalan enkeleitä kuin luullaan.
-- Kuka pahus on koskaan kuvitellut heidän olevan enkeleitä! -- huudahti
muuan.
-- Enkeleitä, joilla on kangistetut hameet! -- lisäsi eräs toinen
nauraen.
-- Mutta missään tapauksessa, -- selitti mustalainen, -- ei kai kukaan
voi vaatia minua näyttämään yleisölle, mitä simasuut ovat minulle
töherrelleet.
-- Eipä tietystikään.
-- Mitä se kuuluu sivullisiin!
-- Olisipa se hävytön vaatimus!
-- Ja ajatelkaa, herrat, -- jatkoi Bruno, -- naimisissa olevia naisia
... rouvia, rouvia, hyvät herrat!
-- Tunnetaan, tiedetään ... semmoisia juuttaitahan ne ovat ... kelpo
enkeleitä!
-- Mutta kaikessa tapauksessa...
-- Niinpä niin, tietysti ... eihän voi senvuoksi...
-- Ei, Jumala varjelkoon ... se on ihmisten oma asia.
-- Selvä se ... parasta on sellaisten seikkain suhteen vaieta.
-- Niin minustakin, -- myönsi Stark; -- ja nyt minä ehdotan, että me sen
jutun lopuksi otamme ryypyt; tiskillähän on täytettyjä laseja ...
herrat, tehkää hyvin.
-- Kiitos, veli!
-- Kiitos ja kunnia, herra Stark! -- melusi joukko.
-- Olkaa hyvät, olkaa hyvät! Juokaa terveydeksenne, herra kivalteri!
Maistakaa, herra kellarimestari!
-- Ei mitään luikerteluja, herra Stark! -- huusi kivalteri, tarttuen
mustalaisen käsivarteen; -- luuletteko olevanne tekemisissä kakaran
kanssa?
-- Mitä te oikeastaan touhuatte, herra kivalteri? -- kysäisi muuan
vieraista, joka oli kutsuttu ryypylle.
-- Mitä tekemistä on kivalterilla toisten lompakkojen kanssa? --
tiedusteli eräs toinen.
-- Juokaa, herra kivalteri, ja antakaa naamanne loistaa ... tai muussa
tapauksessa väistykää syrjään!
Kivalteri kirosi ja puri huultaan. Ei tarvitse ihmetellä, jos Bakkusta
kunnioitetaan enemmän kuin kuninkaallista poliisia.
Kivalteri vetäytyi pois joukosta. Hän luultavasti pelkäsi riitaa niin
suuren joukon kanssa.
-- Lompakko esiin! -- ärjäisi ravintolanpitäjä korkealta paikaltaan.
-- So, nyt alkaa jo setäkin!
-- Setäkin tahtoo pistää nenänsä lompakkoon.
-- Sedän nenä lompakossa... Luuleeko setä, että se on kapsäkki?
-- Ha ha ha!
-- Venuksen ja Bakkuksen malja! -- huusi Stark; -- herrat kai osaavat
Bellmanin laulun Venuksesta ja Bakkuksesta?
-- Tietysti.
-- Kuka ei taitaisi Bellmanin lauluja?
-- Laulakaa!
-- Auttakaa siis minua! -- kehoitti Stark ja alkoi laulaa meluavan
joukon säestäessä:
«Häät hauskat meillä kohta on,
kas, Venus miehen saa
nyt Bakkuksesta mainion,
hei, veikot, hurratkaa!
Bakkus sulho :,:
jo odottaa,
me häihin mennään myös,
me häihin mennään myös :,:
Laulun aikana kivalteri hiipi ravintoloitsijan luo ja kuiskasi jotain
hänen korvaansa, minkä jälkeen tämä viittasi tarjoilijalle, joka
kivalterin supatettua hänelle muutaman sanan heti riensi ulos.
Lasi tyhjennettiin toisensa perään, ja sama säkeistö laulettiin yhä
uudelleen ja uudelleen.
Juomatoverit nostivat Brunon käsivarsilleen ja tältä korkealta
paikaltaan heitti mustalainen tutkivan katseen kivalteriin, joka
toisella puolen salia keskusteli hiljaa hänen mukanaan samalla kertaa
ravintolaan saapuneen toisen poliisimiehen kanssa; tämä ei siihen asti
ollut lausunut sanaakaan, mutta vastoin päällikköään ei hän ollut lyönyt
laimin käyttää hyväkseen mustalaisen vieraanvaraisuutta.
Korkeasta ja kunniakkaasta sijastaan huolimatta ei Bruno suinkaan
tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi. Hän olisi mieluummin
vaihtanut sen vaatimattomimpaan paikkaan ulkona kadulla. Hän pyysi
senvuoksi riemuitsevia ystäviään laskemaan hänet alas, johon nämä monien
vaikeuksien jälkeen vihdoin suostuivatkin.
Päästyään onnellisesti lattialle hän kiiruhti tiskin luo maksamaan.
-- Mainiota punssia! -- kiitteli hän, kopeloidessaan lompakosta sopivaa
seteliä maksaakseen laskunsa; -- herra kellarimestarin punssilla ei ole
Tukholmassa vertaa ... mutta älkää nyt Jumalan nimessä olko minulle enää
vihainen! Tottahan herra kellarimestari ymmärtää leikkiä!
-- Kaunista leikkiä! -- ajatteli kapakoitsija, jonka nenässä tuntui
vielä sekä ulko- että sisäpuolella tuon leikin jäljet.
Kuitenkin rupesi ukko piirtelemään rihvelillä kivitaululle numeroita,
joita hän sitten alkoi laskea yhteen, mutta kaiken tämän hän teki paljon
hitaammin kuin tavallisesti.
-- Ensin oli kaksi ryyppyä ja neljä voileipää, -- laski hän; -- niinhän?
-- Niin, herra kellarimestari!
-- Mutta eiköhän voileipiä sentään ollut kuusi -- kysyi ukko; -- muistan
varmaan niitä olleen kuusi.
-- Sama se ... kellarimestarihan ne paremmin muistaa kuin minä.
-- Tekevät siis kaksikymmentä killinkiä ... sitten pullo olutta ... vai
porteriako se oli?
-- Se oli ... no, sama sekin ... olkaa hyvä ja laskekaa nopeasti, sillä
kello on jo paljon.
-- Tekee siis neljäkymmentäneljä killinkiä .... ei saakeli, eihän se
ollutkaan portteria ... tekee siis vain kaksikymmentäkahdeksan.
-- Oh, se on aivan samantekevä!
-- Edelleen tarjoiltiin pöytäänne kahdeksan lasia punssia ... mutta
maksaako hovimestari ne kaikki?
-- Luonnollisesti ... kahdeksan lasia punssia kaksi riikintaalaria ...
kaksi ja kaksikymmentäkahdeksan ... edelleen...
-- Miten se voi tehdä kaksi riikintaalaria?... Lasi punssia maksaa minun
ravintolassani vain yhdeksän killinkiä ... minulla ei ole koskaan tapana
kiskoa ... tekee siis ainoastaan yksi ja kaksikymmentäviisi ... hitto
muistakoon, oliko niitä kahdeksan lasia ... eiköhän niitä ollutkin vain
viisi ... en käsitä, miten muistini on huono tänä iltana!
-- Maksan vaikka kahdestatoista, kun vain saan tietää, paljonko olen
velkaa! -- huusi mustalainen yhä levottomampana; -- lopuksi oli vielä
kolme pulloa punssia, jotka juotiin tässä tiskin ääressä.
-- Kolmeko pulloa ... ei kaksihan niitä oli ... mitä herra hovimestari
ajatteleekaan?... eihän minun tapoihini kuulu nylkeminen ... saakelin
rihveli!... se on tylsä kuin kärsä ... minnehän olen laskenut veitsen...
Kalle, haepa minulle veitsi!... Minun täytyy teroittaa rihveliä ... ei
ei, herra hovimestari, ei killinkiäkään enempää kuin olen saapa!
Harvoin näkee omantunnonmukaisempaa ravintoloitsijaa kuin setä Pung oli
sinä iltana; mutta harvoin myöskään anteliaampaa vierasta kuin »herra
hovimestari» tässä tilaisuudessa.
-- Veli Stark! Veli Stark! -- huusivat hänen juomatoverinsa, jotka
olivat istuutuneet erään pyöreän pöydän ympärille, -- tulepa ottamaan
vielä pieni naukku!... Pieni naukku, veli hyvä!
-- Olkaa hyvä ja kiirehtikää, herra kellarimestari! -- pyysi
mustalainen, jonka jälkeen hän vastenmielisesti noudatti kumppanien
kehoitusta.
Samassa ovi aukeni, ja viinuri palasi, mutta hänen seurassaan oli neljä
miestä, jotka olivat puetut n. s. »puoliherrasmiesten» tapaan, ja
kullakin heistä oli kädessä ryhmysauva.
Siinä hetkessä kirkastuivat kivalterin ja kapakoitsijan kasvot, kun taas
näiden viimeisten vieraiden saapuminen teki mustalaiseen aivan
päinvastaisen vaikutuksen. Hän oli juuri kohottanut pikarin, mutta
unohtikin viedä sen haulilleen. Hän nimittäin oli tuntenut nuo neljä
uutta tulokasta poliiseiksi.
Kivalteri antoi miehistölleen merkin, lähestyen sitten mustalaista.
-- Annahan jäädä se pikku ryyppy ottamatta ... minä tarjoan sen sijaan
neljä suurempaa ... eivätkö ne näytä maukkailta?
Vieraat katsoivat hämmästyneinä vuoroin toisiinsa, vuoroin ovella
seisovaan vartijaan. Mustalainen laski lasinsa pöydälle. Hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.
-- Sanoitte äsken, -- jatkoi kivalteri, -- teillä olevan lompakossanne
hienojen naisten teille lähettämiä kirjeitä... Paholaisen eukko kuuluu
myöskin parempiin rouviin ... minä tahdon nyt nähdä, onko teillä
rakkauskirjeitä häneltäkin ... ottakaa siis nopeasti esiin kalliit
aarteenne!
Mustalainen viivytti vastaustaan, osoittamatta ilmeelläkään aikovansa
totella kivalterin ystävällistä kehoitusta.
Sen sijaan hän napitti kiireesti takkinsa aina kaulaan saakka, astui
askeleen taaksepäin ja loi nopean silmäyksen yli salin.
-- No, mitä mietit, itsepäinen ihminen? -- huomautti kivalteri, laskien
kätensä Brunon olalle.
Vieraat nousivat säikähtyneinä paikoiltaan.
-- Mitä tämä merkitsee?... Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? --
huusivat kaikki.
Syntyneen melun yli kuului pian kimakka valitushuuto. Pitkänään
lattialla makasi kivalteri, jota mustalainen oli iskenyt nyrkillään
rintaan.
Bruno hyppäsi kaatuneen yli tiskin luo ja tarttui siellä olevaan suureen
juustoveitseen.
Muutamat vieraista, joiden järkeä punssi oli hämmentänyt, asettuivat
vierasvaraisen mustalaisen puolelle, mutta useimmat, jotka olivat
kylliksi selviä käsittämään, ettei ole savua ilman tulta, ja joita
sitäpaitsi suututti Brunon hyökkääminen kivalterin kimppuun, yhtyivät
poliiseihin.
Tappelu muodostui hirveäksi.
Samassa paikassa, missä äsken olivat raikuneet Bellmanin iloiset laulut,
lasit kilisseet ja hurraahuudot kajahdelleet, kuului nyt kirouksia,
valitushuutoja ja iskujen läimäyksiä.
Kauan häilyi voitto puolelle ja toiselle.
Useat tappelijat vaipuivat verissään lattialle ja toiset ryömivät heidän
vieressään Bakkuksen näkymättömän käden lyöminä. Saattoiko tuo lempeä
jumala suvaita sitä ilkivaltaa, jota häikäilemättömästi harjoitettiin
hänen vallan toisille urheiluille pyhitetyssä temppelissään?
Lopulta asettui voiton jumalatar oikeuden puolelle, jota tällä kerta
edustivat poliisit.
Mustalaisen jättiläisvartalon ympärille oli ylhäältä alas saakka
kietoutunut tavattoman paljon käsivarsia, ja hänen kasvonsa ja kätensä
vuotivat verta.
Lähellään kuuli raivoisa mies kapakoitsijan käheän naurun, sillä tämä
oli lyöttäytynyt niihin, jotka kävivät mustalaisen kimppuun takaapäin.
Bruno tunsi oikeata poskeaan vastaan painuvan pehmeän, hikisen
ruumiinosan, ja hän vilkaisi siihen.
Mutta tällä erää, ensimmäisen kerran elämässään, ei hän nauranut »isolle
nenälle».
Mustalaisnaisen aikaisemmin päivällä lausumat jäähyväiset olivat nyt
siis saaneet selityksen. Stiina-muorilta oli hän jo sitä ennen kuullut,
että paenneeksi tai kuolleeksi luultu palvelustyttö olikin pelastettu
Norrströmin virrasta ja eli vielä. Anna Jolantan ei siis ollut vaikea
aavistaa rikostoverinsa kohtaloa.