Päivällisen aikaan samana päivänä me löydämme mustalaisen ja
mustalaisnaisen tuossa useasti käydyssä kammiossa.
-- Sanot, että hänet vietiin mielisairaalaan? -- virkkoi nainen.
-- Niin, hänet vietiin sinne puoli tuntia sitten, -- vastasi Bruno.
-- Minä arvasin sen.
-- Sinä arvasit!
-- Niin, hetki sitten oli poliisimestari luonani ja selitti minulle,
että kreivi on mielipuoli... Hän näki paljon vaivaa, se hyvä mies!
-- Ja sinä luonnollisesti uskoit sen?
-- Siitä uskosta en sano mitään pahaa ... mielisairaala on pahempi kuin
vankila.
-- Kotona tapahtui hauskasti.
-- Minä olen utelias ... ystäväni, kerro!
-- Kun kreivi tuli kotiin Kaupungintalosta, -- alkoi Bruno, -- oli
kreivi V. jo siellä meillä... Sillä aikaa kun me vartosimme isäntäämme,
koetti kreivi V. vakuuttaa myöskin minua isäntäni mielipuolisuudesta.
-- Sinullekaan ei kai ollut sitä vaikea uskotella?
-- Ei, minä ajattelin samoin kuin sinäkin ... mielisairaala on pahempi
kuin vankila.
-- No, edelleen!
Kun sitten isäntäni tuli, näytti hän todella mielipuolelta, -- jatkoi
mustalainen; -- kreivi V. vei hänet erilleen ja puheli hänen kanssaan
kahdenkesken kokonaista kaksi tuntia umpeensa.
-- Kuulitko mitä he puhuivat?
-- En minut ja muut käskettiin poistumaan eteiseen, ja ovet lukittiin
sisältäkäsin.
-- Entä sitten?
-- Kahden tunnin kuluttua saapui hovilääkäri G., joka meidät oli
käsketty laskea sisään.
-- Hän siis pääsi?
-- Luonnollisesti... G. oli kauan noiden molempien kreivien luona.
-- Lääkärin piti kai tulla vakuutetuksi kreivin hulluudesta?
-- Siitä hän oli selvillä jo ennen tuloaan.
-- Tutkimatta sairasta?
-- Niin ... on tauteja, joita varten tarvitaan lääkäreitä, mutta ei
sairaita, -- huomautti Bruno nauraen.
-- Olet oikeassa, Bruno ... mutta tiedätkö, mikä on tavallisesti
tällaisen sairauden loppu?
-- No?
-- Lopuksi saadaan hänestä potilas, mutta hänelle ei tuoda lääkäriä ...
ja hyvä niin, rakas Bruno!
-- Kreivi V:n sitten viimein tultua ulos, -- kertoi mustalainen, --
näytti hän äkäiseltä ja vihaiselta kuin susi, taitettuaan hampaansa
navetan seinään kuitenkaan pääsemättä sisään... Ja kun tuo korkea herra
astui alas rappusia, jupisi hän itsekseen jotain, minkä ainoastaan minun
kuuloni eroitti.
-- Mitä hän sanoi?
-- »Hän oli uppiniskaisin jukuripää, mitä koskaan olen avannut,» -- niin
hän suunnilleen puhui itsekseen.
-- Tarkoittiko hän lääkäriä?
-- Sitä en luule, sillä vähän ajan kuluttua tuli ulos hänkin ja käski
meidän sulloa isäntämme liinavaatteet matkalaukkuun, koska kreivi
matkustaisi.
-- Danvikeniin?
-- Niin, Danvikeniin.
-- Ja hän matkusti?
-- Hän matkusti.
-- Näitkö hänen lähtönsä?
-- Näin, sillä minähän autoin hänet vaunuihinkin.
-- Miltä hän näytti?
-- On helppo kuvitella, miltä hän näytti nähdessään minut.
-- Sanoiko hän mitään?
-- Hän puristi nyrkkiään ja puri hampaitaan ... mikä kaikki kohdistui
minuun.
-- Entä sinä?
-- Minä kumarsin ja vaikenin... Täytyy aina kunnioittaa isäntäänsä
onnettomuudessakin.
-- Minä olisin tahtonut olla siinä läsnä!
-- Silloin olisit varmaan saanut osasi hänen kohteliaisuuksistaan.
-- Olisi hauska tietää, mitä hän oikeastaan ajattelee meistä kahdesta.
-- Mitäkö hän ajattelee?
-- Niin, onko hän vielä tullut huomanneeksi, miksi hänestä ensin tuli
valtionkavaltaja ja sitten hullu.
-- Epäilen sitä.
-- Ja miksi hän saa kiittää juuri meitä kahta noista molemmista
ylennyksistään.
-- Sitä hän ei tule käsittämään koskaan... Tosin hänen aivonsa ovat
terveet, mutta niin syvälle ne eivät jaksa ajatella.
-- Mutta kerran hän sen vielä käsittää! -- huusi mustalaisnainen,
nousten leposohvalta; -- kerran hän tulee sen tietämään!... Ja sen sanon
hänelle minä ... minä itse kuiskaan hänen korvaansa sen kauhean syyn ...
ha ha!
Vaikka Bruno olikin paatunut rikollinen, pöyristytti häntä kuitenkin
Annan kasvojen raju ilme.
-- Mutta jos hän, -- virkkoi jälleen Anna, -- sitä ennen todellakin
kadottaa järkensä!
-- Se voi olla mahdollista... Sanotaanhan yleensä, ettei kukaan ihminen
ole niin viisas, että hän ei tule hulluksi jos hänet suljetaan Tukholman
mielisairaalaan.
-- Jollei hän koskaan tule siihen mielentilaan, että hän voi ymmärtää
minua ... eikä siis milloinkaan saa tietää: _minkä tähden, minkä
tähden_!
-- No, mitä merkitystä sillä on, Anna?
-- Mitäkö merkitystä, Bruno!... Rangaistus on kärsimystä, mutta
kärsimystä vain puoleksi niin kauan kuin rangaistava ei tiedä, miksi hän
kärsii.
-- Se kaikki on mahdollista, mutta...
-- Ja hän, joka rankaisee, rankaisee ainoastaan puoleksi siinä
tapauksessa, jos hän ei saa rangaistavalle sanoa, miksi häntä
rangaistaan.
-- Voipa niin olla, mutta eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa.
-- Bruno, miten on Kronin laita?
-- Hän istuu siellä missä istuu.
-- Onko häntä jo kuulusteltu?
-- Tietysti.
-- Tiedätkö mitään siitä?
-- Vähän.
-- Mitä sitten?
-- Hän kieltää ... kieltää niin, että kunnon poliisimestari on saada
halvauksen... Merkillistä, miten tähän aikaan on tullut yleiseksi
kieltää, -- lisäsi mustalainen, ilkeästi naurahtaen, -- mutta tuomarit
alkavat jo siihen tottua.
-- Mitä puhutaan kaupungissa tuosta kamalasta tapahtumasta?
-- Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Kron on surmannut vaimonsa.
-- Eikö puhuta mitään kadonneesta palvelijattaresta? -- kysyi Anna
hitaasti ja silmäten kummallisesti Brunoa.
-- Epäillään hänen sytyttäneen talon palamaan.
-- Mutta eikö aavisteta, minne hän on joutunut?
-- Luullaan hänen paenneen, eikä minulla ole ollut mitään syytä koettaa
sitä huhua kumota.
-- Ja epäillään myöskin olleen liitossa miehen kanssa?
-- Tietysti ... en ole koettanut kumota sitäkään luuloa... Ja tehdäkseni
asian hauskemmaksi, olen siellä ja täällä viittaillut perheen isän ja
palvelustytön rakkaussuhteeseen ... kaikki on niinkuin pitääkin...
Yleisö on meille todellakin suuressa kiitollisuudenvelassa, että olemme
toimittaneet sille puheenaihetta.
-- Totisesti, ystäväni, olemmepa antaneetkin sen paljon vaivata aivojaan
tapausten johdosta niin mökissä kuin palatsissa, -- myönsi
mustalaisnainen, ääneensä nauraen.
-- Ehkä puhelemme liian kovaa, -- huomautti Bruno; -- eihän eukko vain
liene etuhuoneessa?
Samassa hän avasi oven ja katsoi sinne.
-- Ei, olen lähettänyt hänet Julian kanssa kävelemään, koska on niin
kaunis ilma, -- sanoi Anna.
-- Ei suinkaan hän epäile mitään? -- kysyi Bruno, näyttäen levottomalta
ajatellessaan sitä mahdollisuutta.
-- Stiina-muoriko?
-- Niin.
-- Ole rauhallinen ... hän ei epäile mitään. Muuten eivät hänen silmänsä
ennätä muualle kuin Juliaan ja kissaansa.
-- Eikö hän kummastele minun taajoja käyntejäni täällä?
-- Hänhän tietää, että sinä olit minun ja ylhäisen rakastajani salainen
sanansaattaja, -- vastasi Anna.
-- Mutta ennemmin?... Minähän kävin sinun luonasi useita kertoja,
ennenkuin pääsin kreivin palvelukseen.
-- Hän tietää meidän olevan lapsuustovereita ja sitäpaitsi olen sanonut
hänelle, että sinä juuri minun suosituksestani pääsit kreivin
palvelijaksi... Ole levollinen ... niin, miksi en voisi sitä sanoa ...
rakas Brunoni!
Mustalaisnainen ojensi arvoisalle lapsuustoverilleen kätensä.
Viimemainittu peitti sen suudelmilla.
Bruno sulki hänet syliinsä. Anna antoi sen tapahtua.
-- Bruno, -- kuiskasi hän, leväten hänen rinnoillaan, -- jos joku
onnettomuus kohtaisi minua, jos minua uhkaisi vankila tai kuolema,
jättäisitkö sinä silloin minut?
-- Kuinka voit sellaista ajatellakaan! -- huusi Bruno; -- minäkö
jättäisin sinut, minä, joka palvellakseni sinua olen vannonut itseni
helvettiin!
-- En minäkään hylkää sinua! -- sanoi mustalaisnainen; -- minut saa
ennemmin repiä palasiksi kuin petän sinut, Bruno... Bruno, käsitätkö
kuinka rajattomasti olen sinulle kiitollinen, kuinka tavattomasti minä
sinua rakastan?
-- Voi, miten minä olen tällä hetkellä onnellinen! -- riemuitsi
mustalainen; -- jokaisesta sinun sanastasi minulle minä annan
tikariniskun sinun vihollisellesi.
-- Vannotko kuolemassakin kuuluvasi Annalle? -- kuiskasi
mustalaisnainen, juovuttaen hänet hengityksellään.
-- Vannon, vannon, Anna!
-- Etkä koskaan jätä minua...
-- Sen vannon!
-- Etkä petä minua...
-- Vannon, etten sitä tee!
-- Ennemmin kuolet, annat itseäsi kiduttaa kuin petät minut...
-- Minä vannon sen!
-- Vannotko isäsi ja äitisi luitten nimessä?
-- Minä vannon isäni ja äitini luitten nimessä!
-- Olet vannonut, Bruno... Vannottua valaa ei vielä kukaan heimomme
keskuudessa ole rikkonut... Sinä olet vannonut isäsi ja äitisi luitten
nimessä, ja ne seitsemän tähteä ja pöllönsilmää kaksi ovat kuulleet
sinun pyhän valasi!
Mustalaisille ei ole mikään muu pyhää kuin isän ja äidin luitten nimessä
vannottu vala, joka saattaa heidät uhmaamaan kuolemaa ja kidutuksiakin.
-- Mene nyt, Bruno, sinä et saa enää viipyä kauemmin, -- lausui Anna,
irtautuen mustalaisen syleilystä; -- Stiina-muori saattaa tulla kotiin
millä hetkellä tahansa, ja voisi herättää hänen ja muidenkin ihmisten
huomiota, jos sinä nyt viipyisit kauan luonani tuon äskeisen tapahtuman
jälkeen... Mene, mene, Brunoni!
-- Minä menen, koska sinä käsket, -- vastasi Bruno; -- mutta milloin
saan palata?
-- Huomenna hämärissä minä odotan sinua ... silloin olet tervetullut,
Bruno!
-- Sano minulle, Anna ... katsotko, että minä nyt olen täyttänyt
lupaukseni?
-- Sinä olet täyttänyt!
-- Ja että minä olen suorittanut loppuun sen tehtävän, jonka sinä
minulle annoit?
-- Niin.
-- Entä _sinun_ lupauksesi, Anna?
-- Anna pitää sen, -- vastasi mustalaisnainen; -- mutta mene nyt ...
mene ... huomenillalla näemme toisemme jälleen.
Samalla hän työnsi Brunon hiljaa luotaan, siirtyen istumaan ikkunan
viereen.
-- Hyvästi, Bruno! -- kuiskasi hän, katsoen mustalaisen jälkeen tämän
poistuessa.
Senjälkeen hän sulki akkunan ja alkoi tapansa mukaan kävellä lattialla
edestakaisin.
-- Jos on totta, mitä eukko on kertonut, -- lausui hän itsekseen, -- jos
... niin, totta se on ... kaikki seikat viittaavat siihen ... silloin
minä ehkä jään ilman _ensimmäistä_, mutta tapaan sen sijaan _toisen_...
_Ensimmäisen_ suhteen on minun alettava uudelleen ... alettava
yksinäni... kirottua!... Mutta pääsenhän joka tapauksessa _toisesta_...
Sattuma pettää minua yhdessä tapauksessa, mutta suosii toisessa ... vaan
eihän kaikki voi täyttyä samalla kertaa ... kärsivällisyyttä!... Pian
ovat vaa'at tasassa... Riemuitse, rakastettu varjo!
Hän palasi takaisin akkunan luo, avasi sen jälleen ja katsoi ulos
kadulle.
-- Hyvästi, Bruno, hyvästi! -- kuiskasi hän.
Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, oli jo kauan sitten kadonnut.
Ne olivat siis jäähyväiset ilmaan. Mutta ilma näytti niistä synkistyvän.
Ainakin tuntui niin mustalaisnaisesta, koska hän äkkiä riensi pois
akkunan luota.
Pelkäsikö hän ehkä, että ilma oli käsittänyt oikein hänen kuiskaamansa
jäähyväiset?