Kreivi Lejonborg tuli pian jälleen tajuihinsa ja avasi silmänsä; hän
huomasi makaavansa leposohvalla Annan kammiossa sekä havaitsi
mustalaisnaisen osoittavan häntä kohtaan aivan erikoista huolenpitoa ja
osanottoa. Tämä hieroi hänen ohimojaan hajuvedellä ja piteli hänen
nenänsä alla pulloa, joka oli täynnä hyvin väkevää nestettä.
Mutta kaikista eniten elvyttivät hänen kuoleutuneita elinvoimiaan ne
mitä lämpimintä hellyyttä todistavat katseet, joita tulvehti Annan
silmistä, ja sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan. Paremmin ei äiti
voi hoitaa lastaan, kuin hän sillä hetkellä hoiteli kreivi-raukkaa.
Mustalaisnaisen kallis silkkihame oli rypistynyt ja hänen pitkät,
kultakampojen kytkeistä irtautuneet hiuksensa kiertyivät mitä
suurimmassa epäjärjestyksessä hänen kasvojensa ja hartioittensa ympäri.
-- Rakas Karl Gustaf, -- puheli hän, nojautuen hänen puoleensa; --
virkoa ... herää, voi herää!... Taivas!
-- Jolanta! Jolanta! -- sammalsi kreivi huumauksissaan.
-- Hän elää! Hän elää! -- riemuitsi Anna; -- ja kuitenkin olisi hänelle
onnettomalle ollut tuhat kertaa parempi, jos hänen silmänsä olisivat
sulkeutuneet ainaiseksi... Voi, hyvä Jumala!
-- Mitä? -- jupisi kreivi; -- missä minä olen?... Olenko nähnyt unta?
-- Antaisin elämäni, jos se olisi vain unta, -- vastasi mustalaisnainen,
painuen hänen puoleensa ja puristaen häntä lujasti rintaansa vasten,
samalla nyyhkyttäen rajusti.
-- Kas niin, neiti, -- virkkoi muuan vieras miesääni aivan leposohvan
vieressä; -- rauhoittukaa nyt vähän ... kreivi on jo siksi tajuissaan,
että hänen täytyy voida vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle teen.
-- Armoa! Antakaa hänelle armoa! -- rukoili mustalaisnainen, painaen
päänsä niin kovasti kreivin rintaa vasten, että viimemainittu oli
vähällä tukehtua tästä hellyydenosoituksesta.
-- Mitä ... mitä ... mitä tämä on? -- huudahti kreivi; -- minä ... minä
... minä menehdyn ... minä...
-- Armoa! Armoa! -- jatkoi Anna huudahtelujaan; -- jos hän onkin
rikkonut, niin hän on tehnyt sen ajattelemattomuudesta ... hänkö olisi
sielustaan syyllinen, hän, joka on niin hyvä ... ei, ei, se on
mahdotonta!
Vieras, keski-ikäinen herra, jolla oli jalot, mutta ankarat
kasvonpiirteet, irroitti Annan käsivarret kreivin kaulasta ja veti hänet
pois leposohvan luota, huolimatta hänen rukouksistaan ja
ponnistuksistaan jäädä paikalleen.
-- Teidän tulee rauhoittua, naisparka, -- sanoi vieras herra; -- mitä
hyödyttävät teidän valituksenne?... Valmistautukaa sensijaan antamaan
niitä tietoja, joita teiltä vaadin, jos haluatte säästyä siltä ankaralta
vastuunalaisuudelta, joka kieltämättä uhkaa omaa itseännekin... Herra
kreivi, olkaa hyvä ja nouskaa!.. Rohkenen olettaa, että te minut
tunnette.
Kreivi Lejonborg tuijotti kauan ja tarkkaan vierasta herraa, jonka
kasvot hän arveli nähneensä ennenkin ja jonka ääni oli sama, mikä oli
kaikunut hänen korviinsa alhaalla kellarissa, ennenkuin hän oli
menettänyt tajuntansa.
-- Nouskaa, herra kreivi! -- toisti vieras; -- mitä siinä tuijotatte?...
Ettekö tunne minua enää? Täytyykö minun ehkä kantaa teidät pois
sohvalta?
-- Poliisimestari! Poliisimestari! -- huusi kreivi viimein, nousten
kiivaasti leposohvalta ja katsellen levottomana ympärilleen.
-- No, saittehan jo suunne auki! -- lausui poliisimestari, siirtyen pois
sohvan luota ja istuutuen erään pienehkön pöydän viereen, jolla oli
papereita ja kirjoitusneuvot.
Tällä aikaa kreivi katseli ympäri rakastajattarensa kammiota, jolloin
hän havaitsi: 1) kaksi kaartilaista, jotka paljastetuin sapelein
seisoivat vartijoina avoimen salaoven luona; 2) kaksi kaartilaista,
samoin paljastetuin miekoin seisomassa etuhuoneeseen johtavan oven
kummallakin puolen; 3) näiden lähellä tumman kookkaan olennon, jonka
kreivi tunsi omaksi metsästäjäkseen, Bruno Starkiksi, sekä Anna Jolanta
Brännerin, joka nojautui toilettipöytää vasten, valkoisella nenäliinalla
peittäen itkettyneet, ihmeen ihanat silmänsä, ollen kalpean surun elävä
kuva, ja hänen vierellään Stiina-muorin, joka lohdutteli ja rauhoitteli
emäntäänsä.
Tämä näky, lukuunottamatta vielä ankaraa, peljättyä poliisimestaria,
jonka lähellä sitäpaitsi seisoi kaksi jäntterää poliisipalvelijaa, oli
todellakin sellainen, että se olisi säikäyttänyt rohkeampaakin miestä
kuin kreivi Lejonborgia.
Kreivi tosin muisti varsin selvään, että hän äsken oli ollut suljettuna
kellariin, nälkäkuolema silmiensä edessä, ja että hänet jollain
ihmeellisellä tavalla oli sieltä pelastettu; mutta ympärillään olevat
uhkaavat varustukset aiheuttivat hänet aavistamaan, että hän ehkä olikin
hypännyt tuhasta tuleen.
Mitä mahtoi kaikki tämä merkitä? -- Poliisimestari pöydän ääressä ja
sotamiehet ovien luona! -- Ja mitä merkitsivät lopuksi Jolantan
hyväilyt, rukoukset ja kyyneleet?
Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sokkelossa, josta hän turhaan koetti
päästä ulos, ja hän tähyili sen vuoksi kaikkea huoneessa, ihmisiä ja
esineitä, ikäänkuin hän olisi kaikesta ja kaikista voinut löytää sen
Ariadnen langan, jota hän niin tärkeästi olisi tarvinnut.
Sanaakaan virkkamatta hän istui leposohvalla kauan, vääntäen itseään
toiselta sivulta toiselle, niinkuin tekee henkilö, jolla on paljon
sydämellään, mutta jonka on vaikea saada sanaakaan huuliltaan.
-- Kreivi Lejonborg, -- aloitti viimein poliisimestari, saatuaan
kirjoitustarpeensa järjestykseen; -- valmistukaa lyhyesti, selvästi ja
kiertelemättä vastaamaan niihin kysymyksiin, jotka minun on velvollisuus
teille tehdä.
-- Kysymyksiä minulle!... Mitä sillä tarkoitatte, herra poliisimestari?
-- tiedusteli kreivi kiivaasti ja puoliksi nousten leposohvalta.
-- Istukaa hiljaa, herra kreivi!... Selvähän on, että teidät tavattiin
tuolla alhaalla kellarissa aseiden ja kovien patruunavarastojen keskellä
ja sitäpaitsi ase kädessä...
-- Selvä!... Mikä on selvä! -- huusi kreivi, silmät yhä suurempina.
-- Sitä minun ei tarvitse selittää teille, -- jatkoi poliisimestari; --
se on, kuten sanoin, selvä.
-- Ei piru soikoon olekaan, arvon herra! -- ärähti kreivi jokseenkin
kovaäänisesti.
-- Kreivi Lejonborg! -- lausui virkamies vielä kovemmin; -- tarvitseeko
minun muistuttaa teille, kuka on edessänne?... Onko tarpeellista
kehoittaa teitä käyttämään sopivampaa kieltä?
-- Mutta mitä minua liikuttavat teidän kysymyksenne?... Mitä yhteyttä
minulla on kellarin ja kaiken sen kanssa, mitä siellä on?... Syytetäänkö
minua sitten jostakin ... pyydän saada sen tietää... Katson arvolleni
sopimattomaksi vastata ainoaankaan kysymykseen sellaisen seuran
läsnäollessa kuin nyt tässä huoneessa ... ja minä pyydän saada poistua
mahdollisimman pian ... tämä on todellakin kummallista, herra
poliisimestari!... Hyvin kummallista, täytyy minun sanoa!
Kreivi Lejonborg, jonka aatelisveri tällä hetkellä kuohahti, nousi ja
näytti aikovan ilman muuta poistua.
-- Älkää astuko askeltakaan! -- huusi poliisimestari, -- tai minun
täytyy käyttää tarpeen vaatimia keinoja... Olkaa siis hiljaa siksi kuin
minä annan teille luvan puhua!... Oletteko ymmärtänyt minut, herra
kreivi?
-- Rakas Karl Gustaf! -- virkkoi nyt Anna, katsoen kreiviin kyyneleisin
silmin ja ristissä käsin; -- miksi tehdä pahaa pahemmaksi?... Eikö ole
parasta tunnustaa kaikki?
-- Mitä? -- sähähti kreivi, -- tunnustaa!... Mitä minun pitäisi
tunnustaa?... Mutta, -- mutisi hän itsekseen, -- onko hän hullu, kun hän
sinuttelee minua toisten kuullen?
-- Ehkä kiellätte kellarin olevan täynnä aseita? kysyi poliisimestari;
onko mahdollista, että todellakin niin teette?
-- Onpa kyllä kellarissa aseita, -- vastasi kreivi; -- mutta mitä se
minuun kuuluu?
-- Myönnätte kai myöskin, että siellä on laatikollinen kovia patruunia.
-- Tietysti minä sen myönnän ... olenhan nähnyt sen omin silmin ...
mutta...
-- Teillä oli taskuissanne kaksi pistoolia?
-- Oli, pistin todellakin ne taskuihini ... olen mies, jonka kanssa ei
ole leikkimistä, -- lisäsi kreivi urhoollisen näköisenä.
-- Niissä pistooleissa on teidän kreivillinen vaakunanne.
-- Minun vaakunani!
-- Niin, ne siis nähtävästi kuuluvat teille, herra kreivi.
-- Kuuluvat minulle, sanotte -- huudahti viimemainittu.
-- Niin juuri, teille... Kenen muun ne olisivat?
-- Mutta minä en käsitä ... tällaisestahan tulee aivan hulluksi!
-- Ettehän kiellä seisoneenne pyssy kädessä, kun me saavuimme sinne
alas?
-- En, minulla kyllä oli pyssy kädessäni ... mutta...
-- Ja ette suinkaan kiellä sitäkään, että laukaisitte pyssyn vartijaa
kohti, joka tuli teitä vangitsemaan? -- jatkoi poliisimestari,
vastenmielisyyden sävy äänessään.
-- Vangitsemaan minua!... Miksikä?... Miksi hän tahtoi vangita minut?
-- Että pyssy oli ladattu kovalla patruunalla, ilmenee siitä, että
sotilas, jota tähtäsitte, sai luodin jalkaansa.
-- Jumalan kiitos! -- huudahti kreivi.
-- Jumalan kiitos!... Sanotteko niin? -- kysyi poliisimestari
hämmästyneenä.
-- Jumalan kiitos, että luoti sattui vain jalkaan jatkoi kreivi
sellaisella innolla, että se oli kunniaksi hänen hyvälle sydämelleen.
-- Vain jalkaan! -- huomautti poliisimestari; -- herra kreivi, teidän
mielestänne lienee samantekevää, onko ihmisellä kaksi jalkaa vai
ainoastaan yksi.
-- Hän on hirveä ... en enää tunne häntä samaksi ihmiseksi! -- virkkoi
Anna, pyyhkäisten kiharat otsaltaan, jolloin se sieluntuska, mikä siinä
kuvastui, näkyi entistä selvemmin.
-- Miksi ammuitte sotilasta? -- kysyi tutkija.
-- Miksikö häntä ammuin?... Kysyykö herra, miksi häntä ammuin?
-- Kysyn, -- miksi sen teitte?
-- Siksi, että minä luulin olevani ryövärien luolassa, -- vastasi
kreivi.
-- Ryövärien luolassa?
-- Ryövärien luolassa! -- toisti Annakin katsoen kattoon.
-- Ja että luulin aiottavan minut murhata, -- lisäsi Lejonborg; -- eikö
siis asian laita ollutkaan niin?
-- Murhata teidät?
-- Murhata sinut! -- toisti Anna; -- Karl Gustaf, kuka tahtoi sinut
murhata?
-- Ettei hän häpeä sinutella minua näin monen kuullen, -- mutisi kreivi
itsekseen.
-- Kuka tahtoi teidät murhata? -- kysyi poliisimestari; -- ketä te
pelkäsitte?
-- Ketäkö?... On vaikea sanoa niin varmasti, ketä -- vastasi kreivi; --
mutta kun huomasin siellä alhaalla olevan aseita, niin...
-- Ettekö muka tiennyt ennakolta, että kellarissa oli aseita? --
tiedusteli kuulustelija.
-- En, kautta kunniani, en tiennyt ... kuinka sen olisin tiennyt?
-- Etkö sitä tiennyt? -- virkkoi rakastajatar lempeästi moittivalla
äänellä; -- Karl Gustaf, sanotko, ettet sitä tiennyt?
-- Taasen sinä ja sinä!... Se nyt on hemmetinmoista sinuttelemista ...
hiton sopimatonta! -- jupisi kreivi jälleen itsekseen, tehden samalla
Annalle monenlaisia merkkejä, saadakseen hänet edes vähäksi aikaa
jättämään kaiken niin sanoissa kuin käytöksessä ilmenevän
tuttavallisuuden.
-- Teidän merkinantonne ovat tarpeettomia, herra kreivi, -- selitti
poliisimestari, jolla oli niistä oma ajatuksensa; -- tämä nainen on jo
tunnustanut kaikki.
-- No, se on hyvä, -- lausui kreivi; -- mutta siinä tapauksessa en
ymmärrä, miksi herra poliisimestari vielä vaivaa minua monilla
tarpeettomilla kysymyksillä... Ja koska ei aikani myönnä enää kuunnella
niitä lisää, niin saan kai luvan toivottaa hyvää yötä.
Kreivi nousi jälleen lähteäkseen; mutta kun kaksi poliisipalvelijaa
poliisimestarin viittauksesta lähestyi, ilmeisesti aikoen väkivallalla
pidättää hänet paikallaan, hän istui jälleen, nolona ja hämmästyneenä,
yhä vieläkään käsittämättä mitään.
-- Te kai myönnätte, että tiesitte tässä talossa ja tämän huoneen
lattian alla olevan säilössä aseita? -- jatkoi virkamies kyselemistään.
-- Sanoin jo äsken, etten sitä tiennyt, -- kuului kreivin vastaus; --
kukaan muu ei saata paremmin antaa selvitystä siihen asiaan kuin täällä
asuva neiti... Siksi kysyn neidiltä, tiesinkö minä, että alhaalla
kellarissa oli aseita?... Minähän en tiennyt koko kellarin
olemassaolosta ... sen vakuutan kunniasanallani... Pyydän siis, että
armollinen neiti hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa sen herra
poliisimestarille.
Anna Jolanta lähestyi leposohvaa ja katseli Lejonborgia puoleksi
surullisesti, puoleksi vihaisesti.
-- Kiellätkö sinä siis itse antaneesi viedä aseet kellariin? kysyi hän.
-- Mitä pirua hän puhuu? -- mutisi kreivi; -- ja eikö tuo sinutteleminen
nyt koskaan lopu? -- lisäsi hän itsekseen hiljemmin.
-- Sinä siis vielä päälliseksi väität, ettet tiennyt koko kellarin
olemassaolosta! -- jatkoi Anna. -- Onko se todellakin mahdollista?
-- Onko tuo ihminen järjiltä? -- huudahti viimein hämmästynyt kreivi.
-- Sinä olet tehnyt minut rikostoveriksesi ja sen kautta syössyt minut
onnettomuuteen, -- puhui mustalaisnainen edelleen. -- Sen olisin
kuitenkin voinut antaa sinulle anteeksi ... mutta nyt sinä tahdot tehdä
minut valehtelijaksikin ... pelastaaksesi itsesi ja kasataksesi koko
syyn minun, turvattoman naisen niskoille... Hyi, Lejonborg! Se on
arvotonta, raukkamaista, inhoittavaa!... Tästä hetkestä saakka tulee
minun halveksia teitä, herra kreivi, ja minä kiroan sen päivän, jolloin
sydämeni lähestyi teitä... Niin, Karl Gustaf, se on...
Vuolaat kyyneleet tukehuttivat sanat hänen huulillaan.
Kreivi tuijotti mustalaisnaiseen mykkänä hämmästyksestä ja
säikähdyksestä.
-- Miksi kiirehditte piiloutumaan? -- jatkoi tutkija keskeytynyttä
kuulusteluaan.
-- Kiirehdin piiloutumaan? -- sammalsi kreivi.
-- Niin, kun huomasitte, että poliisi oli jäljillänne, juoksitte te
kellariin ja kätkeydyitte sinne ... miksi sen teitte?
-- En tahtonut kenenkään saavan tietää minun olevan täällä.
-- Ettepä tietenkään, ette, sitä en epäile... Mutta herra kreivi...
-- Mutta, herra poliisimestari? -- huudahti Lejonborg, kadottaen
kokonaan kärsivällisyytensä, jota seikkaa suinkaan ei kukaan ihmettele.
-- No, minkätähden kätkeydyitte? Mitä te pelkäsitte? -- kysyi jälleen
poliisimestari.
-- Siunatkoon, onhan ymmärrettävää, etten voinut ... käsitättehän, hyvä
herra, etten minä...
-- Kyllä, kyllä minä käsitän, -- virkkoi poliisimestari; -- kreivi, te
olette ihailtavan teeskentelemätön!
-- Mutta minä vakuutan vielä kerran, -- lisäsi Lejonborg, -- etten
tiennyt kellarista enkä siitä, mitä siellä oli, ennenkuin jouduin sinne.
-- Olemmeko sen siis muka tienneet ainoastaan minä ja teidän
palvelijanne? -- kysyi mustalaisnainen.
-- Palvelijani!... Kuka palvelijani? -- huusi kreivi; -- mitä te
puhutte?
-- Siis vain minä ja teidän palvelijanne tiesimme, että kellarissa oli
aseita, -- jatkoi Anna.
-- Minun palvelijaniko?... Neiti, oletteko te hullu?... Teitä on ihan
mahdoton käsittää!
-- Ja loppujen lopuksi olen kai minä yksinäni teidän palvelijanne kanssa
kantanut nuo aseet kellariin, teidän siitä lainkaan tietämättä? -- sanoi
mustalaisnainen vavisten suuttumuksesta.
-- Herra poliisimestari, -- huudahti Lejonborg, -- tehkää loppu
tällaisesta... Minua ympäröivät joko hullujenhuoneen asukkaat tai
roistot... Mitä pirua te oikeastaan haastatte, nainen?
-- Voi häntä onnetonta, onnetonta! -- vaikeroi Anna; -- hyvä Jumala,
millaiselle minä olenkaan lahjoittanut rakkauteni!... Tämä menee jo
liian pitkälle ... sydämeni särkyy .... oh!
Samassa nainen purskahti uusiin puistattaviin nyyhkytyksiin.
-- Tyyntykää, naisparka! -- lohdutteli virkamies; -- pysykää
maltillisena!
-- Tämä on pilanäytelmää! -- huusi Lejonborg; -- mikä on kaiken tämän
tarkoituksena?
-- Ei, tämä on murhenäytelmä, herra kreivi, -- korjasi poliisimestari,
-- ja siksi se jää, huolimatta kaikista yrityksistänne antaa sille
hullunkurista leimaa... Te ette näyttele huonosti viattoman osaa ...
vahinko vain, että teillä on niin epäkiitolliset katsojat ... mutta
kaikkein parhaiten te kuitenkin onnistutte kuvaamaan kataluutta ja
roistomaisuutta ... te käytätte rikoksentekijäin tavallisia keinoja syyn
sälyttämiseksi toisten niskoille ... todellakin perin ritarillista
menettelyä henkilöiltä, jolla on teidän säätynne ja sivistyksenne, herra
kreivi!... Teidän tulisi punastua tämän naisen edessä, hyvä herra, jos
teissä yleensä on yhtään häpyä!
-- Herra, -- keskeytti hänet Lejonborg, nousten jälleen, -- kuinka te
uskallatte...
-- Niin, hävetä teidän pitäisi, -- jatkoi virkamies kiivastuneena; --
mieluummin kuin olisi pettänyt teidät ja siten vapautunut kaikesta
vastuunalaisuudesta hän tahtoi antaa laahata itsensä vankilaan ... niin,
vieläpä hän olisi ollut valmis kernaammin laskemaan päänsä
mestauspölkylle kuin ilmaisemaan teidät... Hän ei siis pettänyt teitä,
eikä hänen tarvinnutkaan sitä tehdä, sillä, nähkääs, mikään kettu ei ole
niin varma omassa luolassaan, ettei sitä toinen kettu sieltä keksisi....
Senvuoksi te olette lurjus, jota ei kukaan saata sääliä ja jonka suhteen
on menettely sen mukainen... Herra, tunnustakaa totuus!... Mitä aioitte
tehdä niillä murha-aseilla, jotka olitte antanut kantaa kellariin, missä
teidät löysimme pyssy kädessä, jolla ammuitte sotilastamme, häntä
haavoittaen?... Vastatkaa, älkääkä leikkikö kanssani!... Pitäisihän
teidän tietää ettei minun kanssani ole leikkimistä... Oletteko jo
unohtanut eilispäivän tapahtuman?... Se oli vierre tänä päivänä
tarjoamaamme olueen... Vielä kerran, mitä tarkoitusta varten olette
haalinut kokoon ampuma-aseita ja kovia patruunia?
Masentuneena Lejonborg vaipui takaisin leposohvalle. Nyt hänelle oli
selvinnyt, että sama myrskytuuli, joka edellisenä päivänä oli suurella
vaivalla taltutettu, oli uudestaan riehahtanut ja ravisteli nyt kahta
vertaa raivokkaammin mustia siipiään hänen edessään.
Näytti siltä kuin ensimmäinen ja toinen hämmennys olisivat olleet vain
pikku-asioita tämän viimeisen rinnalla.
Kreivi tosin oli aina ollut liian ylhäinen voidakseen yksinkertaisesti
alhaissäätyisten tapaan uskoa Jumalaan, joka johtaa maailman ja ihmisten
kohtaloita; mutta nyt tällä hetkellä hän uskoi kohtaloon, kovaan
kohtaloon, joka oli peräisin hornan kuilusta ja oli viemässä häntä
tuhoon. Hän uskoi helvettiin. Hän oli siis astunut yhden askeleen
lähemmäs uskon vuorta.
-- Ettekö kuullut kysymystäni? -- jylisi poliisimestarin ukkosääni; --
minä kysyin, mikä oli tarkoituksenne... Eikö kysymykseni ollut selvä?...
Vastatkaa, kreivi, taikka...
-- Minun tarkoitukseniko?... Minun?...
-- Mitä suunnittelitte tehdä kaikilla niillä ampumatarpeilla, jotka
olette haalinut tänne?
-- Jotka ... jotka olen haalinut ... mitä ... mitä minä olen
haalinut...?
-- Te siis yhä edelleen kiellätte ... teidän röyhkeydellänne ei ole
rajoja.
Poliisimestari viittasi kreivin metsästäjälle, joka tähän saakka oli
liikkumattomana seisonut oven pielessä, katsellen vuoroon kreiviä,
vuoroon mustalaisnaista.
-- Tunnette kai tämän henkilön? -- kysyi virkamies, osoittaen
metsästäjää.
-- Tunnenko hänet?... Hänhän on minun oma metsästäjäni ... mitä hän
täällä tekee?
-- No, viimein yksi totuudensanakin... Stark, toista isännällesi, mitä
aikaisemmin olet kertonut minulle, kuten jo on merkitty pöytäkirjaan.
-- Mikään ei ole helpompaa tehdä, armollinen laamanni, -- vastasi Bruno;
-- mutta...
-- Mutta?
-- Mutta minä pelkään...
-- Mitä sinä pelkäät?
-- Hän on sentään minun isäntäni, -- vastusteli Bruno neuvottomana
hypistellen kolmikulmaista hattuaan ja nyppien sen vaaleanvihreitä
sulkia.
-- Mitä sinulla on pelättävissä? -- kysyi poliisimestari; -- tottele,
kerro ... selvään ja lyhyesti ... no, anna tulla!
-- Pitäisihän hänen armonsa tietää, -- aloitti Bruno, -- että minä
kesällä hänen armonsa omasta käskystä olen öisin kuljettanut tänne ne
tavarat, jotka nyt ovat tuolla alhaalla kellarissa.
-- Minäkö olen käskenyt?... Olenko minä käskenyt sellaista ... sanotko
sinä niin, senkin lurjus?
-- Eihän hänen armonsa voi sitä kieltää, -- jatkoi Bruno; -- milloin
lähetti hänen armonsa minun tuomaan tänne pyssyn, milloin pistoolin,
milloin tusinan patruunia ja Jumala ties mitä kaikkea minä tänne
kannoin.
-- Roisto, sinä valehtelet! -- huudahti kreivi, nousten sohvalta.
-- Roisto voitte olla itse! -- kimmahti Bruno, joka ei saattanut
sulattaa haukkumanimeä; -- ehkä sekin on valetta, että kreivi lupasi
minulle neljätuhatta riikintaalaria siitä, että vaikenisin... Valetta on
kai maar sekin?
-- Sinä pirunpenikka!! -- ähisi kreivi, luoden palvelija-parkaansa
sellaisen silmäyksen kuin hän olisi tahtonut hänet niellä.
-- Vaiti, ihminen! -- huusi poliisimestari; -- te siis kieltäneenne
tälle miehelle sellaisia käskyjä?
-- Kiellänkö ... tässähän on ilkeä juoni, on solmittu katala salaliitto!
-- puhisi kreivi-parka; -- senhän huomaa jokainen!
-- Todella on ilmennyt salaliitto, -- virkkoi poliisimestari; -- ja
siitä kyllä saadaan selko aikanaan, huolimatta teidän röyhkeydestänne ja
paatumuksestanne.
-- Muuten ei kukaan voi paremmin kuin tämä neiti todistaa, että olen
puhunut totta, sanoi Bruno; -- neiti oli aina saapuvilla, kun minä
tulin, ja hänen oma siivoojattarensa auttoi minua viemään kantamukseni
kellariin. Monta kertaa neiti kysyi minulta, mihin niin paljon pyssyjä
ja pistooleja tarvittaisiin, mutta sen asian suhteen minä olin yhtä
viisas kuin hänkin... Mutta kyllä neiti oli aika levoton, ja toisinaan
minusta näytti kuin hän olisi itkenyt.
-- Tulehan esiin, eukkoseni, -- virkkoi virkamies, kääntyen
Stiina-muorin puoleen, joka koko ajan oli ollut niin säikähdyksissään,
ettei hän tahtonut jaksaa seisoa jaloillaan, -- niinhän asia on, muori
hyvä?... Sinä autoit pyssyjen ja pistoolien kantamista kellariin?
-- Niin, armollinen laamanni! -- vastasi Stiina-muori; -- kyllä minä
autoin ... mutta minä en tiennyt, että se oli niin vaarallista, en!
-- Entä mitä kreivi antoi sinulle vaivoistasi? -- kysyi poliisimestari.
-- Armollinen kreivi pisti minulle tuon tuostakin käteeni upeat
juomarahat, -- vastasi mummo; -- mutta en minä käsittänyt, että siinä
oli mitään pahaa!
-- Mainitsiko kreivi sinulle koskaan mitään niistä kivääreistä, joita
hänen metsästäjänsä kuljetti tänne öisin?
-- Sitä en saata tarkoin muistaa, -- vastasi jälleen eukko; -- mutta
kyllä kreivi usein sanoi minulle näin: »minä tiedän, että sinä olet
emäntääsi kohtaan hyvin säveä ja huomaavainen», sanoi hän, »ja että sinä
myös tahdot palvella minua, ja siksi minä vastapalkkioksi pidän sinut
hyvässä muistossa», sanoi hän... Mutta mitä hän sillä tarkoitti, sen
Jumala tietäköön!
-- No, siinä nyt kuulette itse, -- lausui poliisimestari, syytetyn
puoleen kääntyen.
-- Niin, minä kuulen, ja minä olen kauhusta jähmettynyt! -- jupisi
kreivi sinertävin huulin.
-- Monasti kysyin kreiviltä, -- aloitti jälleen Anna, -- mitä hän tekisi
sellaisella määrällä aseita, sillä olihan luonnollista, että hänen
puuhansa minua kummastutti.
-- Ja mitä hän vastasi?
-- Ensin hän selitti, että hän aikoi lähettää ne Skoonessa olevalle
maatilalleen.
-- Bastholmaanko.
-- Niin, Bastholmaan.
-- Miksi ne piti lähettää juuri Bastholmaan?
-- Metsästystä varten, sillä Skoonessa oli puute metsästyskivääreistä,
-- vastasi Anna; -- niin muistelen kreivin sanoneen.
-- Samoin kertoi kreivi minullekin, -- ehätti Bruno, -- aivan samoin.
-- Mutta, neiti, -- jatkoi poliisimestari, -- ettekö koskaan kysynyt
häneltä, miksi hän ei säilyttänyt metsästystarpeitansa kotonaan, vaan
sensijaan lähetti ne juuri teidän luoksenne, ja vieläpä salaa ja öiseen
aikaan, minkä seikan heti olisi pitänyt tuntua teistä merkilliseltä.
-- Minä kyllä useasti tiedustelin syytä siihen, -- vastasi Anna.
-- Entä mitä hän vastasi?
-- Ettei hänellä ollut tilaa kotona ... en muista kaikkia hänen
verukkeitaan... Lopuksi heräsi minussa epäilys, etteivät asiat olleet
tolallaan.
-- Ja silloin?
-- Minä vannotin häntä kertomaan minulle kaikki ja vapauttamaan minut
siitä pelosta, jonka valtaan olin joutunut... Minä rukoilin häntä itkien
ja polvillani sanomaan minulle totuuden.
-- Entä kreivi?
-- Kerran hän antoi minun ymmärtää, että hänellä oli jotain tärkeätä
tekeillä ... jotain sellaista, mistä riippui koko valtakunnan menestys.
-- Niin, niin kai ... mokomat herrat tarkoittavat valtakunnan hyvää
aina, kun he parhaillaan ovat syöksemässä sen turmioon ... se on vanha
veisu.
-- Minä varoitin häntä ... minä rukoilin häntä, sen Jumala tietää!...
Hän lupasi minulle niin paljon ... lupasi jakaa minun kanssani kunniansa
ja onnensa ... voi, en saata kertoa kaikkea!
-- Lupauksista rikkaita, köyhiä rehellisyydestä ... jaa, jaa, senkin
minä hyvin tunnen... Mutta ettekö voi muistaa, lausuiko kreivi koskaan
keskusteluissaan teidän kansanne mitään entisestä kuninkaasta?
-- En, sitä en voi muistaa.
-- Entä mainitsiko hän mitään eräästä eversti Gustafssonista, joka asuu
Saksassa?
-- Taisi hän joskus mainita hänestä ... mutta minun on vaikea sitä
tarkoin muistaa.
-- Kuulitteko hänen milloinkaan ilmaisevan tyytymättömyyttään nykyiseen
hallitukseen ... hänen majesteettiinsa kuninkaaseen tai armolliseen
kruununprinssiimme?
-- Ei hän koskaan lausunut heistä sanaakaan... Aivan oikein, kerran hän
sentään sanoi, että kruununprinssi on ollut vain tavallinen sotamies.
-- Vai niin ... ja se häntä ei luonnollisestikaan miellyttänyt?
-- Hän sanoi, ettei koskaan ennen ollut kukaan tavallinen, halpa
sotamies ollut kuninkaana Ruotsissa.
-- Hm, hm... No, oliko hänellä täällä käydessään milloinkaan ystäviä
mukanaan?
-- Ei, hän tuli aina yksinään.
-- Se minusta ensin tuntui merkilliseltä, -- ehätti Bruno, -- että
kreivi aina käski minun ladata kiväärit, ennenkuin minä ripustin ne
tänne kellariin, sillä lähettää sellainen määrä ladattuja aseita niinkin
kauas kuin Skooneen, sellaista ei tee kukaan järkevä ihminen ... en
ollut minäkään niin tyhmä, että olisin sitä uskonut.
-- Etkö huomauttanut siitä isännällesi?
-- Huomautin kyllä, armollinen laamanni ... silloin hän juuri lupasikin
minulle nuo neljätuhatta, että pitäisin suuni kiinni.
-- Parahin kreivi, olettepa keittänyt itsellenne todellakin kirpeän
sopan, -- virkkoi poliisimestari; -- jos voitte sen niellä, niin, kautta
sieluni, teidän sisälmyksenne ovat rautaa ja terästä... No, Stark, kenen
luota ja mistä sinä sait ne aseet, jotka kannoit tänne?
-- Kreivi säilytti niitä ennen eräässä pienessä varastohuoneessa, joka
on siellä meillä pihanpuolella ... öisin hän avasi sen aina itse ja
antoi minulle ne, mitä siellä säilytettiin.
-- Herra kreivi, te olette suurisuuntainen salaliittolainen.
Kreivi Lejonborg, joka kuulustelun viime osan aikana oli töllistänyt
milloin yhteen, milloin toiseen, saamatta suustaan sanaakaan, löi nyt
nyrkillään otsaansa, ikäänkuin hän olisi tarvinnut sellaisen
voimakeinon, saadakseen puhekykynsä kelvolliseen kuntoon.
Se onnistuikin.
-- Loruja, valeita, pirullisuuksia! -- kirkui hän, iskien molemmat
nyrkkinsä pöytään, niin että poliisimestarin kirjoitustarpeet olivat
pudota lattialle.
Kaksi poliisimiestä riensi hänen luokseen ja tarttui hänen kumpaankin
käsivarteensa.
-- Pitäkää häntä kiinni kovasti, sillä tulistuessaan hän raivokas! --
varoitti kreivin metsästäjä, joka kreivin vimman kuohahtaessa oli
pelästyneenä ponnahtanut paikaltaan.
-- Hylkiö, minä mojautan murskaksi kirotun kallosi! -- huusi isäntä.
-- Karl Gustaf! -- rukoili Anna, käsiään väännellen; -- älä lisää
onnettomuutesi määrää!
-- Velho! Minä annan polttaa sinut elävältä! -- selitti rakastaja.
-- Ja minä annan panna teidät pihteihin, ellette pysy nahoissanne,
valtionkavaltaja! -- selitti puolestaan poliisipäällikkö, luoden
leimuavan katseen poliisipalvelijoita vastaan turhaan ponnistelevaan
vallankumousmieheen.
-- Voi, miksi hän ei seurannut minun varoituksiani? -- valitti kreivin
rakastajatar; -- jospa hän olisi kuunnellut minun rukouksiani!... Vielä
eilen lähetin hänelle kirjeen, jossa pyysin, että...
-- Kirjeen!... Te olette lähettänyt hänelle kirjeen! -- keskeytti hänet
poliisimestari.
-- Hän luki sen minulle äsken, mutta liian myöhään, -- huokasi Anna; --
ei, ei hänellä ole sitä ... en lähettänyt mitään kirjettä! -- lisäsi hän
samassa kiivaasti, ilmeisesti katuen edellisiä sanojaan.
-- Sanoitte, että hän luki sen teille äsken... Onko hänellä se sitten
mukanaan?
-- Ei, ei, ei hänellä ole sitä ... olen niin epätoivoissani, etten tiedä
mitä puhun! -- huudahti Anna tavattomasti tuskissaan.
-- Tutkikaa hänen taskunsa! -- käski poliisimestari alaisiaan.
Kauniilla leposohvalla syntyi uusi rynnistely. Kreivi potki ja puri
ympärilleen kuin hullu. Toisen kaartilaisista täytyi auttaa
poliisipalvelijoita.
-- Miksi ette heti sanonut minulle, että hänellä on mukanaan jotain,
mihin kannattaa kiinnittää huomiota? -- kysyi poliisipäällikkö ankarana
mustalaisnaiselta.
-- Voi, herra laamanni! -- vastasi viimemainittu, kyynelten pursuessa
esiin hänen kauneista silmistään; -- täytyykö minun olla apuna hänen
tuhoamisessaan?... Voi häntä onnetonta, onnetonta!
-- Hänpä todella on kaunis otus surkuteltavaksi, -- huomautti
poliisimestari -- jos hän saisi määrätä, niin te nais-parka, olisitte
pian päätänne lyhempi!
-- Niin, hänen alhainen menettelynsä on katkaissut kaikki siteet
väliltämme ... ja kuitenkaan en voi olla tuntematta hellyyttä häntä
kohtaan ... saatan tuskin uskoa, että hän on tarkoittanut mitään niin
pahaa kuin kuvittelette ... pahansuovat ihmiset ovat eksyttäneet hänet
sekä käyttäneet hyväksi hänen herkkäuskoisuuttaan ja
yksinkertaisuuttaan, omien suunnitelmiensa toteuttamiseksi... Häntä
raukkaa!... Hän saa nyt maksaa katkerasti!... Ja te, -- lisäsi
mustalaisnainen, kääntyen kreivin metsästäjän puoleen, -- te olette
pettänyt isäntänne, te olette menetellyt yhtä huonosti kuin hän, vieläpä
huonommin.
-- Se on minun asiani, eikä se kuulu neitiin, -- huomautti Bruno
töykeästi.
-- Tässä on hänen lompakkonsa, -- virkkoi toinen poliisipalvelijoista;
-- mitään muuta ei ole hänen taskuissaan.
-- Hyvä. Anna se tänne!
Poliisimestari tarttui lompakkoon ja alkoi tarkastella sen sisältöä.
Lompakossa oli paitsi suurehkoa määrää rahaa muutamia kirjeitä, jotka
poliisimestari levitti eteensä, silmäten niitä kutakin. Pian sattui
hänen käteensä ruusunpunainen kotelo.
-- Tarkoitatte varmaankin tätä, -- sanoi poliisimestari näyttäen Annalle
koteloa.
-- Niin ... en, en! -- vastasi tämä, astuen kiivaasti askeleen
eteenpäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut temmata kirjeen poliisipäällikön
kädestä.
-- Ei niin kiirettä, pikku neiti! -- virkkoi Bruno, pidättäen häntä.
-- Varokaa, neiti! -- torui poliisipäällikkö tuimalla äänellä; -- minä
saatan pian unohtaa rehellisyyden, jota te tunnustaessanne osoititte ja
jolla voititte osanottoni ... sen vuoksi neuvon teitä pysymään hiljaa!
Sen jälkeen hän luki kirjelmän.
Se oli sama, jonka sisällön lukija muistanee ja joka kreivistä
edellisenä päivänä oli tuntunut hieman merkilliseltä, mutta
poliisimestarin mielestä se kyllä oli varsin selvä ja asiaan soveltuva.
Kirkastunein kasvoin hän kätki kirjeen takaisin lompakkoon, jonka hän
sitten pisti omaan taskuunsa.
-- Ovatko vaunut jo saapuneet? -- kysyi hän, kooten papereitaan.
-- Ne pysähtyivät ulkopuolelle äsken, -- vastasi eräs poliiseista.
-- Hyvä! Viekää kreivi ulos ja asettakaa hänet vaunuihin ... minä tulen
heti perässä ... päänne ovat pantissa siitä, että hän pysyy säilössä!
Poliisit tyrkkäsivät kreivin ylös leposohvalta ja alkoivat laahata häntä
mukanaan.
-- Minne minut viedään? -- huusi vanki, silmät rajusti pyörien; -- tästä
saatte vastata ... saatte tämän vielä kalliisti maksaa ... saatte...
-- Pankaa hänelle suukapula, jos hän elämöi kadulla! -- komensi
poliisipäällikkö. -- Mars matkaan!
Vanki vietiin ulos. Hän kirkui ja huitoi ympärilleen. Hänen suunsa
tukittiin ja kätensä sidottiin.
-- Älkää rääkätkö häntä! Älkää häntä lyökö! -- rukoili mustalaisnainen
niin valittavalla äänellä, että tukit ja kivetkin olisivat siitä
heltyneet.
Poliisimestari nousi, kääri kokoon asiapaperinsa ja ojensi käärön
eräälle poliisille, käskien hänen pitää siitä huolta.
Sen jälkeen hän kääntyi Annan puoleen, tarkastaen häntä kauan.
-- Tosin minun velvollisuuteni olisi, -- virkkoi hän viimein, -- vangita
teidätkin, koska olette tietänyt kreivin suunnitelmista, ettekä ole
ilmoittanut niistä viranomaisille, mikä olisi ollut velvollisuutenne ...
mutta useat seikat saattavat minut teitä armahtamaan ... te olette
aikananne paljon kärsinyt, nais-parka!... Ensimmäinen suhteenne ei ollut
tätä myöhempää parempi...
-- Voi, armollinen laamanni!
-- Ja sitäpaitsi te olette äiti.
-- Niin, lapseni, pikku tyttäreni! -- valitti mustalaisnainen. -- Mitä
tulee hänestä ... ja minusta?... Hän oli kuitenkin meidän molempain
tuki.
-- Te olette nuori, terve ja voimakas, -- virkkoi poliisimestari; --
teidän tulee rehellisesti ja kunniallisesti pitää huolta itsestänne ja
lapsestanne ... rehellisesti ja kunniallisesti, ymmärrättekö?
Mustalaisnainen loi vaieten katseensa alas.
-- Te saatte nyt jäädä kotiin, ja riippuu siitä, miten auliisti ja
rehellisesti esiinnytte poliisivirastossa ja tuomioistuimessa kohta
alkavaa valtiopetosjuttua käsiteltäessä, voidaanko sama armo myöntää
teille vastaisuudessakin... Koettakaa siis huomispäivään mennessä
palauttaa mieleenne kaikki ne seikat, jotka voivat edelleen valaista
tätä tärkeätä asiaa... Hyvää yötä!... Muutamia sotilaita on täällä
siksi, kunnes asevarasto on siirretty pois, ja sitäpaitsi jää yksi
poliisi etuhuoneeseen yön ajaksi... Hyvää yötä, ja painakaa mieleenne ne
hyväätarkoittavat neuvot, jotka olen antanut!
Kuninkaallisen poliisikunnan päällikkö antoi kreivi Lejonborgin
metsästäjälle merkin seurata itseään, jonka jälkeen hän lähti.
Mustalainen ja mustalaisnainen eivät ehtineet muuta kuin vaihtaa yhden
ainoan katseen -- mutta se katse oli syvä, synkkä ja ilkkuva, myrskyn
riehauttaman, kaamean aallon kaltainen, jonka pinnalla petollinen,
kimmeltävä vaahto keinuilee.