Sitten kun kreivi Karl Gustaf Lejonborg oli onnellisesti astunut alas
nuo kapeat ja kosteat portaat, huomasi hän lyhty kädessä seisovansa
paljaalla, hieman vetisellä maalla, joka oli vähemmän sovelias hänen
hienoille, käännetyille nahkajalkineilleen.
Kaunis lyhty oli sellainen, että se valaisi ainoastaan alaspäin, joten
kreivi ei ollenkaan nähnyt kattoa eikä seiniä.
Hän pysähtyi viimeiselle askelmalle, aikoen olla enempää syventymättä
tähän uuteen ja pimeään maailmaan, jonne hänet oli sysätty niin
nopeasti, mutta ei lainkaan hauskasti.
Kellari oli niin matala, että kreivin päälaki kosketti kattoa, vaikka
hän koetti seisoa niin koukussa polvin kuin mahdollista.
Hän pakoitti itsensä tyytymään tilanteeseen ja istuutui portaalle.
Hän kuuli useiden henkilöitten ääniä, mutta ei voinut eroittaa, mitä
puhuttiin.
Pian kääntyi hänen huomionsa muuhun, paljon epämiellyttävämpään
seikkaan.
Useat ihmiset ovat, niinkuin sanotaan, pimeänpelkoja, joko siksi, että
he uskovat kummituksiin tai pelkäävät levottoman omantunnon merkillisiä
kuvia. Kreivi Lejonborg ei uskonut kummituksiin, eikä hänen
omatuntonsakaan kärsinyt mistään erityisestä pahastateosta; mutta hän
pelkäsi rottia, ja kuten tiedetään, ilakoivat rotat juuri
pääasiallisesti pimeässä.
Eipä ole senvuoksi ihmeteltävää, että kreivi säikähti, kun muuan
tuollainen pimeänlapsi luikahti hänen jalkojensa välitse, luultavasti
lyhdyn valosta säikähtyneenä.
Samalla kertaa hän oli kuulevinaan useita vinkuvia ääniä kellarin muilta
puolilta, joiden laajuutta hän ei vielä tuntenut.
Kreivi tiesi hyvin, että rotat ennen kaikkea pitivät ruokatavaroista,
mutta hän muisti myös lukeneensa, että ne joskus kävivät elävien
ihmistenkin kimppuun, erittäinkin n. s. valtiovankien, joita etupäässä
säilytettiin maanalaisissa vankiloissa. Kertomukset siitä olivat aina
häntä suuresti huvittaneet, sillä henkilöitä, jotka uskaltavat sekaantua
ruhtinaitten asioihin tai käyvät jalosukuisten hallitusmiesten
erioikeuksien kimppuun, ei hänen mielestään koskaan voitu tarpeeksi
kurittaa.
Mutta nyt, kun hän itse oli joutunut melkein samanlaiseen asemaan, hän
alkoi vakavasti ajatella, kykenivätköhän nuo mainitut raatelijaeläimet
eroittamaan oikeauskoisen aatelismiehen ihmisten huonoimmista. Hänen
miettimisensä tulos ei mitenkään ollut tyydyttävä.
-- Mikä aasi olinkin! -- ajatteli hän, -- kun annoin sulkea itseni
tällaiseen luolaan!... Mitä olisi tehnyt, vaikka olisinkin jäänyt
ylös!... Halventaako se korkeasukuisen aatelismiehen mainetta, vaikka
hänet tavataankin nuoren, kauniin naisen vieressä?... Ei ollenkaan ...
päinvastoin on se jotain sellaista, mitä hyvän käytöstavan säännöt eivät
tosin suorastaan säädä, mutta eivät ainakaan millään tavoin
tuomitsekaan... Jospa lähtisinkin jälleen ylös... Mutta pelkäänpä
näyttävän merkilliseltä, että minä ensin olen kömpinyt piiloon ... niin,
hullunkuriselta se näyttäisi ... naurettavalta ... ja minä en saata
tehdä itseäni naurunalaiseksi... Olisipa se soma historia seurapiirien
kuulla: kreivi Lejonborg on maannut lymyillen rojukuopassa tahi
kellarissa tahi miksikä tätä voi sanoa... Minun täytyy siis jäädä tänne
vähäksi aikaa... Hitto, kun minua viluttaa!... Olisipa ylläni edes
päällysvaippani ... minä kylmetytän itseni... Saakelin rotat!...
Siunatkoon, mikä tuolla on?... Mitä minä näen tuolla etäämpänä?
Asia oli siten, että kreivi, joka oli kohottanut lyhtyä, oli sen valossa
huomannut jotain kiiltävää kellarin perällä.
-- Jokin välkähti tuolla, -- jatkoi hän ajatuksissaan; mikähän mahtaa
kiiltää täällä pimeässä?... Oh, varmaankin käärme!... Hyvä Jumala!
Kauhukseen kreivi muisti, että sisiliskoilla ja käärmeillä oli tapana
pitää asuntoaan tällaisissa loukoissa.
Hänen pelkonsa oli tavaton hänen siinä istuessaan portaalla, kykenemättä
liikkumaan vähääkään.
-- Mutta, -- tuumi hän hetkisen tuskallisen hiljaisuuden perästä, -- jos
se on käärme, miksi se pysyy noin liikkumattomana yhdellä paikalla?
Kreivi kohotti jälleen lyhtyä ja tuijotti eteensä.
-- Ei käärme kiillä tuolla tavalla ... sehän on kuin jonkunlainen
hopeinen kaula!... Jaa, kas nyt minä tiedän. Nehän ovat minun
sampanjapulloni, jotka mainio emäntäni on sinne asettanut riviin... Ja
minä tässä turhanpäiten säikähtelen... Kuinka ikävä onkaan, että minulla
on niin vilkas mielikuvitus! Eipä olisi hullumpaa tehdä lähempää
tuttavuutta noiden ukkojen kanssa... Niin kunniallisessa seurassa voi
viihtyä missä tahansa... Suloinen emäntäni suo minulle varmaan anteeksi,
jos minä häneltä kysymättä lyön kaulan poikki yhdeltä omia pullojani.
Kreivi tunsi jälleen olevansa paremmalla mielellä -- sekin todistus
viinin jumalallisesta vaikutuksesta.
Hän laskeutui alas epämukavalta portaalta ja alkoi, pitäen lyhtyä
koholla, varovaisesti astua, tahi oikeammin sanoen ryömiä kiiltäviä
esineitä kohti, sillä, kuten jo olemme maininneet, oli mahdotonta seisoa
suorana tuossa kurjassa kellarissa.
Tämä vaivaloinen ja sanan laajimmassa merkityksessä -- kun ottaa
huomioon hänen korkeasti vapaasukuiset koipensa ja selkänsä --
nöyryyttävä vaellus läheni kaikeksi onneksi pian loppuaan, mikä ei
kuitenkaan ollut niin lohdullinen kuin kreivi oli kuvitellut.
Välkkyvät samppanjapullot muuttuivat hänen silmissään sapeliksi, joka
oli seinän vieressä maassa.
-- Sapeli! -- mutisi kreivi nolona ja suuttuneena. -- Sapeli!... Miten
se on tänne joutunut?... Mitä sillä on täällä tekemistä?... Tämäpä
merkillistä!
Kreivi valaisi seinää korkeammalle.
Uusi hämmästys.
Kreivi nimittäin huomasi pyssyn piipun, toisenkin, vieläpä kolmannenkin,
perineen, lukkoineen.
-- Aseita! Oikeita kiväärejä! -- jatkoi kreivi; -- tämä menee yli minun
ymmärrykseni ... sapeleita ja pyssyjä näin lähellä Jolantan
makuuhuonetta!... Kuka kuolevainen voi tämän ymmärtää?...
Siinä oli kreivi kieltämättä oikeassa. Sapeleita ja pyssyjä aivan
rakkauden temppelin vieressä, se oli totta tosiaan kerrassaan
ihmeteltävää ja käsittämätöntä!
Kreivi Lejonborg tutki seiniä edelleen, ja kaikkialla hän näki jos
jonkinlaisia aseita. Kellari oli todellinen, hyvin varustettu asekammio.
-- Olenko minä joutunut ryövärien luolaan? -- huudahti hän lopuksi ja
oli tästä ajatuksesta pelästyneenä vähällä lyyhistyä maahan.
Samassa hän sattui koskettamaan erästä laatikkoa, joka oli hänen
vieressään kellarin nurkassa. Hänen sysäyksestään putosi sen kansi
maahan, ja kreivi valaisi lyhdyllään laatikkoa nähdäkseen, mitä se
sisälsi.
Se näytti olevan täynnä pieniä paperirullia. Kreivi otti yhden sellaisen
käteensä ja alkoi lyhdyn valossa sitä tarkastella.
Äkkiä päästi hän rullan kädestään ja hoippui seinää kohti, jonka nojaan
hän jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
Hän oli nimittäin pitänyt kädessään kovaksi ladattua patruunaa. Koko
laatikko oli täynnä luodilla panostettuja patruunia! Todellakin, kaikki
tämä oli sopusoinnussa seinällä riippuvien sotilaskiväärien kanssa!
-- Voi minua! Minä olen joutunut murhaajien käsiin! -- vaikeroi onneton.
Paljon, mikä tähän saakka oli ollut käsittämätöntä, selveni nyt hänelle.
Ne paholaiset, jotka hän astuessaan sisään etuhuoneeseen oli nähnyt
pienen tytön ja kissan hahmoissa leikkivän lattiamatolla, palasivat nyt
elävästi hänen silmiinsä. Emännän useissa tilaisuuksissa osoittama
merkillinen käytös häntä kohtaan kehittyi nyt hänen mielikuvituksessaan
mitä kauheimmaksi juoneksi, johon tuli vielä lisäksi hänen alinomaiset
vilkumisensa seinäkelloon tänä iltana, mikä seikka todisti osaksi
onnettomuutta ennustavaa levottomuutta mustalaisnaisen sielussa sekä
osaksi sitä, että hän odotteli jotakuta tai joitakuita, varmaankin
rikostovereitaan. Poliisin tunkeutuminen hänen asuntoonsa,
palvelijattaren säikähdys sen johdosta, kaikki se antoi tukea sille
luulolle, ettei viettelevän ihana Jolanta ollut muuta kuin ryöväri
naishahmossa, joka oli kokonaisen rosvojoukon johtaja. Tämä joukkio oli
varmaan monilukuinen ja harjoitti toimintaansa kaikissa Tukholman
osissa.
Kreivi-raukka varmistui yhä enemmän siinä uskossa, että hänet oli
houkuteltu ansaan ryövättäväksi ja murhattavaksi. Oman pelontunteensa
vuoksi poliiseja kohtaan, mikä oli aiheuttanut hänen sulkemisensa tähän
maakuoppaan, oli hän itse tehnyt pelastumisensa mahdottomaksi.
Löytäisivätköhän poliisit hänen salaisen piilopaikkansa? -- Mahdotonta,
sillä jos kuolevaisen silmä yleensä saattoi keksiä tähän luolaan
johtavan salaoven, niin miksi ei sitten hän, joka oli viettänyt niin
monta hetkeä tuossa kirotussa kammiossa, ollut sitä aikaisemmin
huomannut? Saattaisivatko henkilöt, jotka ensi kertaa olivat
mustalaisnaisen huoneessa, olla tarkkanäköisempiä kuin hän,
mustalaisnaisen alituinen vieras, joka sitäpaitsi onnettoman
mustasukkaisuutensa aiheutuksesta aina oli vakoillut hänen ympäristöään?
Ei, ei! Tuntemattomaksi jäisi salainen ovi kaikille muille paitsi
naisrosvolle ja hänen liittolaisilleen.
Ja siinä tapauksessa, että sisään tunkeutuneet poliisit olisivat
vanginneet mustalaisnaisen ja koko hänen joukkonsa, mikä olisi
seurauksena?
Tietysti se, että huoneusto lukittaisiin ja hän, kreivi, jäisi suletuksi
kellariin kärsimään nälkäkuoleman kauheat tuskat, joutuakseen vihdoin
kaikkien tämän maanalaisen kuopan pienten ja suurten raatelijaeläinten
himotuksi saaliiksi.
Niin, niin! Hän kuolisi nälkään, ja kellarin lukemattomat rotat söisivät
hänet puolielävältä, sillä millä hän täällä saattaisi itseään ravita?
Luodeilla ja ruudillako?
Totta on, että luodeilla hallitsijat ja heidän ylimyksensä hankkivat
itselleen elinehdot, mutta syödä niitä suorastaan -- mahdotonta! --
Kukaan kuolevainen ei kykene kuvaamaan kreivi-paran tuskaa ja epätoivoa.
Ja muisto kaikista rosvoromaaneista, jotka hän oli joskus lukenut, oli
omiaan lisäämään hänen hirveätä mielentilaansa.
Mutta rakkaus elämään on tuskaa ja epätoivoa voimakkaampi.
Vangitun hämmentyneissä aivoissa heräsi äkkiä vahva päättäväisyys.
-- Minäpä kiiruhdan takaisin niin kauan kuin vielä on aikaa, -- huudahti
hän; -- minä riennän nyt heti ylös portaita ja kolkutuksillani oveen
sekä huudoillani herätän koko talon huomion ... varmasti minut kuullaan
... minun avukseni riennetään ja kauheaan vankilaani johtava ovi
murretaan. Pahimmassa tapauksessa minä joudun rosvojen käsiin, mutta
rukouksilla, uhkauksilla ja rahoilla sekä vaitiolon lupauksella minä
kyllä pelastan henkeni ... ja onhan edes parempi kuolla
silmänräpäyksessä murhaajan tikariniskusta kuin kitua täällä
nälkäkuoleman uhrina.
Hän astui askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi, sillä uusi ajatus valtasi
hänen mielensä, ajatus, jonka johdosta esi-isät Bastholman uhkeassa
perhehaudassa saattoivat ylpeillä. Rakkaus elämään tekee pelkuristakin
sankarin.
-- Olen ruotsalainen aatelismies, olen kreivi, virkkoi hän ylpeänä; --
jo neljän vuoden vanhana minut merkittiin aliluutnantiksi Skoonen
rakuunoihin, ja siinä rykmentissä minä palvelin kahdenteenkymmenenteen
ikävuoteeni saakka ... olen kasvanut aseitten keskellä, minä osaan niitä
käytellä, olen ollut varamiehenä kahdessa kaksintaistelussa... Tämä
kellari on täynnä aseita ... minun tulee kiireesti varustautua... Minä
taistelen, satavuotisten perinnäistapojen arvoisesti ... kaksikymmentä
minä kaadan ennenkuin minut voitetaan ... haa! Rosvoja ei liene kymmentä
enempää ... vaikeuksitta minä ehdin tappaa ne kaikki, ennenkuin itse
saan pienintäkään naarmua ... haa! He tulevat alas asestamattomina,
sillä täällähän ovat heidän aseensa .... minä tapan heidät kuin
kärpäset, ennenkuin he aavistavatkaan mitään... Tulkaa, tulkaa! Kreivi
Lejonborgin käsivarret ovat kuin kokonainen armeija, ja hänen rinnassaan
asuu urhoollinen isäin henki.
Näin puhellessaan hän otti seinältä kaksi pistoolia.
Hän puhalsi niiden piippuihin ja tarkasti sankkireiät, jonka jälkeen
hän, varmistuttuaan siitä, että ne olivat ladatut, kätki ne
hännystakkinsa taskuihin. Mutta ei siinä kyllin.
Hän otti vielä seinältä toisen pyssyn toisensa jälkeen ja asetti ne
lähelle itseään, että ne kaikki hädän tullen olisivat käsillä. Onneksi
olivat nämäkin pyssyt panostetut.
Erinomaisen neuvokkaana asetti hän kannen jälleen laatikon päälle, ettei
kiväärien laukauksista iskevä tuli sytyttäisi ampumavaroja ja
räjähyttäisi ilmaan koko kellaria ja sen sankarillista puolustajaa.
Takanaan seinällä hän huomasi naulan, johon hän heti ripusti lyhdyn
siten, että sen valo lankesi suoraan portaille.
Sitten tarttui hän kivääriin ja asettui alimmalle portaalle, valmiina
avaamaan tulen, jos ketään ylhäältä ilmestyisi näkyviin.
Näin varustettuna hän jäi hehkuvin poskin odottamaan ratkaisevaa
silmänräpäystä.
Tätä silmänräpäystä ei tarvinnutkaan kauan odottaa.
Ylhäältä kuului melua, ja portaille suuntautui valonsäde.
Samassa kuului ääni, joka ei ollut kreivi Lejonborgille suinkaan outo.
Ääni oli Anna Jolantan.
-- No, menkää sitten ... menkää ... minä pesen käteni!
Ylimmällä portaalla näkyi nyt karkeatekoisen saappaan päälle vedetty
housunlahje.
Kreivin kivääri laukasi tieten tai tietämättä.
-- Jeesus! Luoti sattui minuun! huudahti muuan miesääni, jonka jälkeen
kuului raskas putoaminen portaalle.
Kreivi Lejonborg, joka ei ollut luonteeltaan ollenkaan verenhimoinen,
oli siis vuodattanut verta. Hänen lempeä luontonsa voitti pian ja hän
alkoi koko ruumiiltaan vavista.
-- Antautukaa, tai kuolette kuin koira! -- kaikui kellariholvissa
kauhistava bassoääni.
Kivääri putosi kreivin kädestä. Kellarin valaisivat monet tulet. Mutta
kuitenkin pimeni kreivi Lejonborgin silmissä, ja hän vaipui maahan
tajutonna.