Kellot pääkaupungin kirkontornissa löivät seitsemän, kun komeat
ajoneuvot pysähtyivät erään talon kohdalle Nybro-kadun varrella
Ladugårdslandissa.
Takaistuimelta hyppäsi alas palvelija ja aukaisi vaunujen oven.
Vaunuista astui ulos pitkään viittaan kääriytynyt herrasmies.
-- Käskeekö armollinen kreivi vaunujen odottaa? -- kysyi palvelija lakki
kourassa.
-- Ei, ei ole tarvis odottaa ... aja kotiin ja vie hevoset talliin.
-- Mihin aikaan on tultava noutamaan armollista kreiviä?
-- Mihinkö aikaan?... Tiedänkö sitä itsekään ... kello on nyt seitsemän
... saat tulla hakemaan kello kymmenen ... voi sattua, että minä
viivähdän hieman myöhäiseen.
-- Tässäkö talossa? -- kysyi palvelija, hymyillen veitikkamaisesti.
-- Niin.
-- Mutta sää on sateinen ... on hankalaa kävellä ... jos saapuisin kello
yksitoista ... sitäpaitsi on hieman vaarallista kulkea yksin niin
myöhällä ... ehkä teidän armonne sentään käskee minun saapua noutamaan?
-- En, luultavasti jään tänne yöksi ... niin, minä jään varmasti.
-- Se on toinen asia ... onko armollisella kreivillä muuta käskettävää?
-- Ei ... niin, eikö Stark ole ollut kotona koko iltapäivänä?
-- Ei, tiedän armonne.
-- Missähän se lurjus oleilee?.... Kyllä minä hänelle näytän...
-- Hän sanoi lähtiessään, että hänellä oli toimitettavana tärkeä asia.
-- Minunko käskystäni?
-- Niin hän mainitsi.
-- Hän valehteli, kanalja... Mutta se ei ollut ensi kertaa.
-- Ei, ei vannaan, -- myönsi palvelija iloisesti.
-- Se laiskuri ... veijari!
-- Se hän todellakin on, -- vahvisti palvelija; -- hän on kaikille
röyhkeä ja ylpeä, -- lisäsi hän vielä.
-- Kohtelee ja komentaa meitä pahemmin kuin armollinen kreivi itse, --
innostui puhumaan ajajakin.
-- Minä toimitan hänelle vielä viisikolmatta paria raippoja, -- vakuutti
kreivi.
-- Sepä olisi mainiota! -- huudahti palvelija ihastuneena kumartaen
syvään.
-- Se tekisi hänelle erinomaisen hyvää, teidän armonne, -- lisäsi ajaja.
-- Kas niin, palatkaa nyt kotiin... Anna hevosille kaksinkertainen
kaura-annos ... on soveliasta muistaa toisiakin silloin kun itselläkin
on hauskaa, -- lisäsi hän hiljaa, taputtaen uhkeita, levottomia eläimiä
kaulalle.
Palvelija hyppäsi etuistuimelle ajajan viereen, jonka jälkeen
kreivilliset vaunut ajoivat tiehensä.
Kreivi heitti lentosuudelman mustille juoksijoilleen. Lähinnä itseään
hän rakasti hevosiaan. Jos olisi perustettu jonkunlainen
hevossuojelusyhdistys, olisi kreivi Lejonborg varmaan tullut sen
puheenjohtajaksi. Epävarmaa on kuitenkin, olisiko kreivin huolenpito
ulottunut muihin kuin jaloihin juoksijoihin, sillä vetojuhtia ja
talonpoikain laiskoja luuskia, joita hänen joskus maanteillä täytyi
kärsiä vaunujensa edessä, vihasi hän sydämestään.
Kreivi Lejonborg meni nyt sisään taloon, juoksi kuin poikanen kiviraput
ylös ja koputti eräälle alikerran ovelle.
Ovi avattiin, ja siististi puettu eukko näyttäytyi.
Se oli sama vaimo, jonka tuttavuutta olemme tehneet Hästholmenilla ja
Skansenin tullin ulkopuolella.
Hän oli neiti Brännerin palveluksessa oleva Stiina-muori.
-- Tervetuloa, tuhannesti tervetuloa, armollinen kreivi! -- lausui
Stiina-vanhus.
-- Kiitos, kiltti eukkoseni! -- vastasi kreivi tervehdykseen, pistäen
hänen pivoonsa kirkkaan riikintaalarin sekä astuen sisään huoneeseen,
joka oli kalustettu tavallisen salin tapaan.
Eukko niiasi, ja hänen suustaan tietysti tulvahti kokonainen kiitosten
vuo.
-- Miten voi neiti? -- kysyi kreivi, jättäen päällysvaippansa
Stiina-muorille.
-- Hän voi erinomaisesti ... hän on tänä iltana kerrassaan kaunis ja
herttainen.
-- Sitä hän on aina, eukkoseni, -- lausui kreivi, samalla kun hän
pienellä taskukammalla suori komeata poskipartaansa.
-- Mutta niin kaunis kuin tänä iltana hän ei ole ollut koskaan ennen, --
vakuutti Stiina-muori; -- entä niin upea leninki kuin hänellä on yllään
... kuningatar ei ole häntä uhkeampi.
-- Vai niin, vai niin, kelpo eukkoseni!... Ei kai neiti ota tänä iltana
vastaan ketään muita?
-- Kenet hän ottaisi?... Ei täällä käy kukaan muu kuin armollinen kreivi
... ei ole hyvä kenenkään muun yrittää tullakaan.
-- Sitä toivon, -- lausui kreivi ja lähestyi sisähuoneeseen johtavaa
ovea.
Huone, jonne kreivi nyt astui, oli pienehkö, mutta mitä hienoimmin
kalustettu. Katosta riippui komea, monilla vahakynttilöillä varustettu
kruunu, ja lattiaa peitti turkkilainen matto, joka teki huoneessa
käyskentelevän askeleet kuulumattomiksi. Suloinen tuoksu tunkeutui
kreivin sieraimiin.
Pienellä jakkaralla akkunan luona istui pikku Julia, Stiina-muorin kissa
edessään, jonka koukkuiseen selkään hän koetti sovittaa istumaan suurta,
kaunista nukkea.
Mustalaisen tytär oli niin kiintynyt tähän hommaansa, ettei hän
ollenkaan huomannut sisään astuvaa hienoa herraa.
-- Kas, suloinen Juliako siinä! -- virkkoi kreivi; -- luulenpa, että
sinä opetat nukkea ratsastamaan ... hyi, tuollainen hevonenko sinulla
on!
Tyttö katsoi häneen suurilla mustilla silmillään, joissa tällä hetkellä
ei ollut lainkaan suopea ilme. Myöskin kissa tuijotti kreiviin, eikä
senkään katse ollut lempeä, niinkuin sekin olisi ymmärtänyt loukkauksen.
-- Osta tällä satula taideratsastajallesi, lapseni, -- sanoi kreivi,
heittäen tukaatin Julian helmaan.
Kauniin naisen huoneessa ei hienolla herrasmiehellä ole koskaan puute
kullasta ja hopeasta.
Sen jälkeen hän aikoi mennä edelleen viereiseen kammioon, ja hänen
kätensä oli jo tarttunut ovenripaan.
-- En huoli kreivin lantista! -- huusi Julia hänen takanaan; -- minä en
siitä ollenkaan välitä ... ottakaa se takaisin ... se on tuossa.
Kreivi kääntyi ja näki lattialla jalkojensa vieressä kirkkaan tukaatin.
-- Tyttö, oletko sinä hullu! -- huudahti hän; -- miksi heität pois sen,
minkä minä kerran olen sinulle antanut?
-- Siitä, joka ei pidä kissasta, en minäkään pidä, -- vastasi Julia.
-- Soo -- vai siten!
-- Kissa on paljon kauniimpi ja kiltimpi kuin kreivi, -- suvaitsi Julia
ilmoittaa.
-- Se ei ollut kohteliaasti sanottu, tyttö!
-- Sillä kreivi on narri ... kreivi on narri, -- selitti Julia edelleen.
-- Mitä sinä sanot, pipana?
-- Kreivi on narri ... kreivi on narri, -- jatkoi pieni kaunotar.
-- Etkö sinä häpeä?
-- Sen on äiti sanonut ... kreivi on narri ... ha ha ha!... Naura
sinäkin, kissa!... Ha ha ha!
Pikku häijyttelijä nauroi sydämensä pohjasta, ja kreivistä näytti
niinkuin kissakin olisi hänelle irvistellyt.
Kreivi tunsi mielialansa sangen merkilliseksi, tietämättä itse miksi. Ei
ole koskaan hauska joutua naurunalaiseksi, vaikka naurajina ovatkin vain
lapsi ja kissa.
Ja kuta enemmän kreivi katseli tyttöä ja kissaa, jotka temmelsivät
lattialla, sitä enemmän hän alkoi tuntea sydämessään ahdistusta.
Hän luuli näkevänsä kaksi pikku paholaista leikkimässä turkkilaisella
matolla ja oli eroittavinaan kipenien räiskyvän toisen vaaleilta
kiharoilta ja toisen vaaleankeltaisesta turkista.
Hän oli kuulevinaan äänen, joka huusi hänen korvaansa: Takaisin,
takaisin! Käänny, käänny! -- Mutta vaikeata on kääntyä kauniin naisen
ovelta, varsinkin kun tämä nainen, pysyttyään kauan voittamattomana,
vihdoin itse on käskenyt saapua luokseen, valmiina antautumaan.
Kreivi Lejonborg avasi oven, ja oli nyt samassa kammiossa, jossa lukija
vähän ennen on ollut Knapekullan »ruusun» ja »korpin» kanssa.
Huulillaan hymyily, joka oli lainattu pieniltä lemmettäriltä, ja
poskillaan puna, joka taas oli toilettipöydän lainaa, tuli Anna Jolanta
vierastaan vastaan, ojentaen hänelle kätensä.
Mustalaisnaisen uhkeata vartaloa verhosi nyt valkoinen silkkileninki,
jonka päällä aaltosi pöyheä silkkiharsokudos runsaine pitseineen povella
ja käsivarsilla. Hänellä oli pienissä jaloissaan kultaompeleiset
samettitohvelit, ja silkkisukan peittämiin korkeihin nilkkoihin
katsahtaessa ajatusta huimasi. Korpinmustia kiharoita pitivät
huolimattomasti koossa pienet kultakammat, niinkuin sen ajan tapa oli.
Loistavan valkoisissa sormissa säteilivät kullatun pronssilampun valossa
jalokivet, kirkkaat kuin vesi.
Anna Jolanta oli taivaallisen ihana, mutta pirullisen viettelevä,
johdattaessaan vieraansa keinuvalle leposohvalle, osoittaessaan hänelle
paikan ja istuessaan itse hänen viereensä, huolettomasti heittäen toisen
paljaan, samettisen käsivartensa tyynyn kirjavan, taiteellisesti
muovaillun ristipäällyksen yli, samalla kun hän ovelasti keimaillen
kohotti kreivin silmien tasalle toisen, jota koristi kultainen
rannerengas helmineen.
Vähemmästäkin olisi kreivi Lejonborg, kuten moni muukin, joutunut
huumaukseen. Suuttumus pikku Julian häijyyden purkauksesta sekä siitä
johtunut kiusallinen aavistus oli nyt kokonaan kadonnut.
-- Kreivini, -- aloitti Anna, -- ette ole sanallakaan ylistänyt
lahjoittamaanne kaunista rannerengasta, jonka teidän kunniaksenne olen
tänä iltana kiinnittänyt käteeni!
-- Oh, kuka huomaisi rannerengasta niin kauan kuin saa katsella
sellaista käsivartta kuin sinun, -- vastasi kreivi koskettaen
hengitystään pidättäen huulillaan Annan käsivarren samettihienoa ihoa;
-- ah, Jolanta, elämäni jalokivi.
-- Aina teillä on varastossa kauniita lauseparsia, -- huomautti
mustalaisnainen; -- te olette vaarallinen mies, herra kreivi!... Teidät
pitäisi karkoittaa jollekin kaukaiselle, asumattomalle saarelle, muussa
tapauksessa on vaarassa sukupuoleni kehuttu siveys...
-- Jumalallinen enkeli! -- huudahti kreivi hurmioissaan; -- miksi sanot
minua teiksi?... Sano _sinä_, sano _sinä_, ja minä olen sen johdosta
ylpeä, olen kadehdittavin mies maailmassa.
-- Mustalaisnainenko sinuttelisi kreiviä?... Mitä ajattelettekaan, jalo
suojelijani! -- virkkoi Anna, luoden häneen uuden lumoavan katseen.
-- Kaikki kumartavat suvulle ja säädylle, -- sanoi kreivi; -- mutta suku
ja sääty kumartavat kauneudelle ... kaikki kumartavat sen edessä maahan
saakka ... kaikki taivaassa ja maan päällä.
-- Minun on vaikea tottua puhuttelemaan teitä niin tuttavallisesti, --
virkkoi Anna.
-- Mutta miksikä, kullankaunis Jolantani?... Emmekö me kuulu tästä
hetkestä saakka toisillemme?... Eihän meitä tämän jälkeen voi eroittaa
mikään muu kuin kuolema!
Kaikki n. s. »valtiolliset mielistelijät» ovat samanlaisia, nimittäin
siinä, että samassa suhteessa kuin heidän tunteensa kohoavat, mikä
muuten tapahtuu hyvin nopeasti, muodostuvat myöskin sananparret
eloisemmiksi ja kukoistavammiksi. Mutta samalla kertaa, kun he
valehtelevat muille, valehtelevat he itselleenkin, sillä he luulevat
omistavansa mitä parhaan sydämen, joka kuitenkaan todellisuudessa ei ole
muu kuin hiiltynyt möhkäle, minkä mustista käryävistä raoista vilkkuu
valhe.
-- Luitteko siis kirjeeni? -- kysyi Anna, hymyillen veitikkamaisesti.
-- Te?... Jälleen te!... Tahdotko musertaa sydämeni, säälimätön nainen?
-- No, _sinä_ sitten ... täytyyhän minun siis koettaa ... luit kai
sinulle lähettämäni rivit?
-- Luinko?... En, rakas Jolanta!... Minä nielin ne, niinkuin
nälkiintynyt kerjäläinen ahmaisee pannukakun ... alussa tuskin saatoin
uskoa silmiäni.
-- Sinä et odottanut, että minä niin pian antaisin voittaa itseni...
Ethän?
-- Pian, sanot... Onko sinusta tämä pian, kun jo kaksi vuotta olen sinua
piirittänyt, sinä kovasydäminen sulotar?
-- Sinusta kai tuntui, että minä väliin kirjoitan hyvin kummallisesti?
-- sanoi Anna, katsoen häntä tutkivasti.
-- Prinsessat kadehtisivat sinun kirjeitäsi, sekä niiden sisältöä että
muotoa, -- vastasi kreivi; -- sinä olet jumalallinen kaikessa!
-- Mutta suuri osa kirjettäni tuntui kai sinusta käsittämättömältä?...
Pelkäänpä niin.
-- Mahdollisesti ... mutta mitä se merkitsee... Kirjeessähän sanoit
rakastavasi minua, ja kaikki muu on minulle vähäarvoista... Tiedänhän
entisestään, että sinä olet haaveilijatar... Mitä se tekee!... Kyllä
sentään, se tekee sinut kaksin verroin suloisemmaksi.
-- Onko sinulla kirjeeni mukanasi?
-- Kannan sitä sydämelläni, Jolanta!... Se on sen oikea paikka.
-- Sinäkö kannat sitä sydämelläsi?... Mieskö kantaa naisen sanoja
sydämellään?... En usko sitä, ystäväni... Älä siis ihmettele, että
epäilen sanojasi.
-- Siitä saan sinut pian vakuutetuksi, -- selitti kreivi, ottaen
povitaskustaan lompakkonsa, josta hän veti esiin Annan ruusukirjeen,
pidellen voitonriemuisena sitä hänen silmiensä edessä.
Mustalaisnainen tarkasteli kirjettä, antaen sen sitten takaisin
kreiville:
-- Epäluuloni oli perusteeton, -- virkkoi hän; -- olen siitä onnellinen,
ylpeä... En siis ole lahjoittanut rakkauttani ja luottamustani
arvottomalle miehelle.
-- Epäluulosi oli tikarinpisto sydämeeni, -- runoili kreivi,
teatraalisesti kohottaen katseensa ylös; -- mutta sinä osaat lieventää
tuskan ja parantaa haavan paremmin kuin kukaan muu kuolevainen.
Näiden tunteellisten sanojen jälkeen hän kätki kirjeen takaisin
lompakkoon, pistäen sen taskuunsa. Anna silmäsi seinäkelloa.
-- Sinä katsot kelloa, -- huomautti kreivi pahoillaan; -- odotatko
ketään?
-- En, en odota ketään.
-- Voinko luottaa sinuun?
-- Ketä minä odottaisin, kun sinä olet luonani?
-- Enkeli! -- huudahti kreivi, kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen
ja puristaen häntä itseään vasten, samalla etsien huulillaan hänen
suutaan.
-- Karl Gustaf! -- sanoi Anna, hiljaa irroittaen itsensä kreivin
syleilystä ja väistäen hänen suudelmaansa.
-- Karl Gustaf, sanot... Voi, kuinka suloiselta kuuluu, kun puhut
niin!... Mutta ... mutta miksi sinä väistät minua? Miksi käännät pois
taivaalliset kasvosi?
-- Ole ritarillinen, ystäväni!... Älä unohda, että vieressäsi on
turvaton nainen.
-- Ketä sinä pelkäät, rakkahin Jolanta?... Miestäkö, joka sinua
rakastaa? Orjaasiko, joka tahtoo suudella sinun jalkojasi?
-- Minä en pelkää sinua ... pelkään itseäni ... heikkouttani...
-- Keimailua! -- mutisi kreivi itsekseen, -- mutta, -- lisäsi hän
ääneensä, -- sinähän rakastat minua, ja kuitenkin olet kova kuin
timantti!
Mustalaisnainen katsoi jälleen kelloa.
-- Taasen sinä vilkaisit kelloon! -- huomautti kreivi hämmästyneenä; --
sehän on merkillistä, Jolanta!
-- Mitä merkillistä siinä on?
-- Sinä et tahdo pitää minua kauemmin!... Sinä tahdot, että minä menisin
tieheni, -- sanoi kreivi, ollen tekevinään lähtöä.
-- Ei, en mistään hinnasta tahtoisi päästää sinua täältä! -- huudahti
mustalaisnainen äänekkäästi ja posket hehkuvina.
-- Oh! Sinä teet minut hulluksi ihastuksesta, sinä harvinainen olento!
-- kirkaisi kreivi.
-- Malta, Karl Gustaf ... minun sieluni on järkkynyt pohjiaan myöten.
-- Minä näen sen, minä ihmettelen sitä... Tämä hetki on juhlallinen --
selitti Lejonborg, katsoen kattoon, kun hänkin tahtoi näyttää
juhlalliselta.
-- Sinä käsität ... olen kiitollinen sinulle hienotunteisuudestasi.
-- Jolanta! Suututko rakastajallesi, jos hän uskoo sinulle jotain?
-- En suutu... Mitä sinulla on minulle uskottavaa?
-- Olen uskaltanut jotain ... jotain, josta ehkä voit pahastua.
-- Mitä olet uskaltanut? -- kysyi Anna, katsoen tutkivasti häneen; --
sano, ystäväni... Eihän minulla ole oikeutta pahastua sinulle mistään!
-- Ihana Jolanta!... Kuule siis ... minä ajoin tänne portillesi.
-- Entä sitten?
-- Palvelijani kysyi, mihin aikaan olisi saavuttava minua hakemaan.
-- No?
-- Minä vastasin, ettei tarvitse ollenkaan tulla noutamaan.
-- Aiotko siis kävellä?
-- Kävelläkö tällaisessa ilmassa, rakastettuni?... Taasen sinä olet
julma, Jolanta!
-- Sinä ajattelit siis...
-- Ei, en ajatellut ... mutta ... mutta minä toivoin...
-- Saada jäädä tänne, -- sanoi Anna levollisesti.
-- Ja sinä?... Sinä? -- tiedusteli kreivi kiihtyneesti.
-- Suostun siihen, -- vastasi Anna, nousten leposohvalta sekä alkaen
kävellä lattialla edestakaisin, lakkaamatta seuraten seinäkellon
minuuttiviisaria.
-- Ethän vain leiki kanssani? kysyi Lejonborg teeskennellen epäluuloa,
sillä nyt hän oli sisimmässään täydellisesti varma voitostaan.
-- Kreivi Lejonborg! -- vastasi Anna, ja hänen totisuutensa tuntui
melkein peloittavalta; -- ei Anna Jolanta Bränner sinua karkoita täältä.
-- Sinä olet ihastuttava, noin leijaillessasi lattialla! -- kiitteli
kreivi, samalla kun hän huolettomasti nyt nojautui pielukselle lepäävään
asentoon ja oikaisi jalkansa niin pitkälle kuin taisi; -- sinä olet
totta tosiaan sorearyhtinen!... Nuo jalokivet sopivat mainiosti
alabasterisormiisi... Sinä mainitsit kirjeessäsi varmassa paikassa
säilyttäväsi niitä kapineita, jotka minulla on ollut erinomainen ilo
lähettää sinulle... Olet oikeassa ... varmempaa säilytyspaikkaa niille
ei ole kuin sinun sormesi, nuo tulisuoniset lumikädet.
-- Kurja, katala ihmissuku! -- jupisi Anna itsekseen; -- mustalaisnainen
ja kreivi ... yhtäläisiä kaikessa, paitsi itserakkaudessa ja
hävyttömyydessä, joissa viimemainittu voittaa... Ja mikä hänet oikeuttaa
tähän?... Hänen korkeampi asemansa yhteiskunnassa, hänen vetoomuksensa
korkeampaan sivistykseensä ja hienompiin tapoihinsa. Kurja, katala
ihmissuku!
-- Sinä et voi enää kauemmin asua tässä yksinkertaisessa huoneustossa,
-- selitti kreivi; -- Anna Jolanta, elämäni jalokivi, oleilee
tällaisessa pohjakerrassa Ladugårdslandissa!
-- Miten aika vierii hitaasti! -- jatkoi Anna itsekseen: -- mutta eihän
se kuljekaan hehkuvilla hiilillä niinkuin minä ... ei, se on jäätynyt
kiinni jäiseen tiehen.
-- Sinun tulee saada tilavampi temppeli, mieluummin Kuningattarenkadun
varrella... Minä hankin sen sinulle, -- ehdotti onnellinen rakastaja; --
mutta tulehan nyt tänne ja istuudu!... Mitä sinä ajattelet?... Niinhän
sinä olet mietiskelevän näköinen kuin kirjatoukka... Mitä sinä
ajattelet?
-- Mitäkö ajattelen? -- kysyi Anna hajamielisenä.
-- Niin.
-- Oh, minä muistelen entisiä, -- vastasi mustalaisnainen.
-- Entisiä!... Ajattele mieluummin tulevia ... sinullehan avautuvat
kokonaiset ruusujen peittämät, hymyilevät, aurinkoiset lakeudet...
Talvisin näytäntöjä, konsertteja ja naamiohuveja ... kesäisin
kävelyretkiä vihreillä lehtokujilla minun suurenmoisella Bastholmallani,
tai venematkoja merellä, kun kuun säteet leikkivät vaahtoisilla
aalloilla.
Kuten olemme huomanneet, oli kreivi Lejonborg luonteeltaan haaveellinen
ja runollinen. Siitä hän olikin kuuluisa niiden naisten keskuudessa,
jotka kuuluivat päiväperhosten piiriin.
-- Minä en käsitä, kuinka voit vaivata kaunista sieluasi ajattelemalla
menneitä aikoja, -- jatkoi kreivi; -- oletko ennen tanssinut ruusuilla,
jumalallinen Jolantani!... Kaikessa sinä olet ihailtava, mutta eräässä
suhteessa en ole koskaan voinut ymmärtää sinua... Kuinka saattoi olla
mahdollista, että nainen, jolla on sellaiset ominaisuudet kuin sinulla,
voi pysyä monet vuodet sellaisissa oloissa kuin sinä olet ollut?...
Oikein sydäntäni kouristaa, kun ajattelen, mitä sinun onkaan täytynyt
kärsiä eläessäsi yhdessä sen seikkailijan kanssa... Se oli kurjaa
elämää, rakas Jolantani!
»Valtiollisten mielistelijäin» ominaisuuksiin kuuluu myös että yhtä
liehittelevinä ja matelevina kuin he esiintyvät koettaessaan voittaa
naisen suosion, yhtä röyhkeästi ja loukkaavasti käyttäytyvät he sen
jälkeen kun luulevat olevansa varmat valloituksestaan.
-- Niin, kurjaa elämää se oli, -- jatkoi kreivi, -- mahdotontahan sen
oli loppua hyvin... Ja niin kävikin, kuten olin arvannut... Kiitä sen
vuoksi Jumalaa, kaunokaiseni, että se nyt on ohi... Moni kaunis silmä
tulee suuresti kadehtimaan sinun uutta saavutustasi.
Oli onni, tai paremmin sanoen onnettomuus, ettei leposohvalla loikoileva
ylpeä voittaja tällä hetkellä nähnyt värivaihdosta Annan kasvoilla,
sillä kreivin puhellessa sattui tämä seisomaan häneen selin. Mutta olisi
kreivin kuitenkin pitänyt kuulla hänen hampaittensa hirvittävä,
onnettomuutta ennustava narske.
Seinäkello alkoi surista, ja samassa se löi.
-- Puoli kahdeksan ... vihdoinkin! Vihdoinkin! -- huusi Anna ja kääntyi.
Hänen silmissään oli nyt tavallista voimakkaampi loisto.
Niin säihkynevät naarastiikerin silmät, kun uhrin viimeinen hetki on
koittanut.
-- Puoli kahdeksan, -- toisti kreivi; -- no, mitä nyt sitten?... Ahaa,
minä ymmärrän ... sinä ajattelet illallista... Se on hiukan liian
aikaista, rakastettuni... Mutta mitä aikaisemmin, sitä parempi...
Istuudu vierelleni, Jolanta!... Samppanja!... Olethan kokonaan unohtanut
sen mainion samppanjan, jonka sinulle lähetin ... minäkin olin sen
unohtaa ... mutta kaikenhan unohtaa ollessaan sinun luonasi... Tuo
samppanjaa, samppanjaa!... Sinun tulee suuteloillasi siunata minulle
rypäleen mehu...
»Juo! Haihtuvi voima kuohuvain
helmien: juo!
Kiiruhda! Suloista, suurta sulle
ei sitä enää kuolema suo.
Hullut luo huomion vaahtoilulle,
vettä, vain vettä se huulille tuo.«
Tuskin oli kreivi Lejonborg ehtinyt lausua tämän tunnetun säkeistön
viimeiset sanat, kun ulkoa kuului äänekästä hälinää.
-- Mitä se on? -- huusi kreivi; -- keitä juoksee tuolla ulkona?
Mustalaisnainen vaikeni ja suuntasi katseensa oveen.
Se avattiin äkkiä, ja Stiina-muori syöksyi sisään.
Eukon kurttuiset kasvot olivat keltaisenkalpeat, ja koko hänen ruumiinsa
tärisi.
-- Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut? -- kysyi emäntä, kasvoistaan
päättäen hämmästyneenä.
-- Niin, mikä siellä on? -- kysyi kreivikin; -- onko tuli irti? Missä
palaa?
-- Salin ovelle kolkutetaan, -- sammalsi muori, pelästyksestä
suunniltaan.
-- Kuka kolkuttaa? -- kysyi Anna.
-- Etkö osaa puhua, akka? -- huusi kreivi; -- mistä on kysymys?
-- Poliiseja! Poliiseja! Taivaan Jumala, mitä nyt tapahtuukaan? --
valitti muori.
-- Poliiseja! -- toisti Anna.
-- Poliiseja! -- huudahti kreivi säikähtyneenä, sillä hän muisti, missä
tekemisissä hän edellisenä päivänä oli ollut mainittujen viranomaisten
kanssa.
-- Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? -- kysyi Anna, joka myöskin
näytti levottomalta.
-- He uhkaavat särkeä salin oven, ellei sitä aukaista hyvällä,-- selitti
Stiina-muori; -- mutta minä juoksin ensin kysymään neidiltä, mitä on
tehtävä... Kuulkaa, kuulkaa!... Nyt ne jo särkevät ovea!
Ulkoa kuului rajua kolkutusta.
-- Avaa heille, -- käski emäntä; -- ei liene kysymyksessä mitään niin
vaarallista kuin miltä kuulostaa.
Stiina-muori kiiruhti täyttämään emäntänsä määräystä.
-- Odota, nainen! -- huusi kreivi, tarttuen kiinni eukkoon; -- eihän
heillä liene aikomus tunkeutua tänne sisään!... Mitä poliisit tahtovat
täältä?
-- Päästäkää minut, herra kreivi! -- ähkyi muori; -- ei sovi antaa
heidän odottaa ... eivät asiat ole nyt tolallaan.
-- Mutta jos he tahtovat tulla tänne sisälle saakka? kysyi Anna entistä
hätääntyneempänä.
-- Mahdotonta, -- vastasi kreivi; -- miksi he tulisivat tänne?
-- Eivät he suinkaan epäile, että minulla on luonani varastettua
tavaraa, -- huomautti Anna; -- sen luulon minä kyllä heistä pian
häivytän.
-- Mutta minne minä menen? -- puhisi kreivi; -- ei käy päinsä, että he
näkevät minut täällä ... en voi näyttäytyä kenellekään tällaisessa
paikassa... Kunpa pääsisin ulos akkunasta...
-- Se on mahdotonta, -- virkkoi emäntä, kiiruhtaen akkunan luo
tirkistämään verhon raosta alas kadulle.
-- On mahdotonta! On mahdotonta! Niinkö sinä sanoit? -- huusi Lejonborg
kauhuissaan.
-- Talon ulkopuolella on vartijoita, -- lausui emäntä, joka nyt näytti
kovin säikähtyneeltä.
-- Vartijoitako, sanot!... Mitä he tahtovat?... Kirottu tapaus!... Kuka
peijakas on tämän näytelmän aikaansaanut?
-- Kuka sen tietää... Mutta niin nyt kaikessa tapauksessa on... Sinun on
mahdoton päästä ulos akkunan kautta.
-- Kunpa sitten edes voisin piiloutua tänne jonnekin! -- ähisi kreivi;
-- piiloita minut niin, ettei kukaan minua huomaa!... Mikä helvetillinen
tapaus!
-- Ovi menee säpäleiksi! -- huusi Stiina-muori ja kiiruhti ulos.
Hänen sijaansa syöksyi sisään pikku Julia, joka pakeni äitinsä turviin.
-- Minä tiedän neuvon! -- huusi Anna, ikäänkuin hän olisi saanut
äkillisen päähänpiston; -- minä kätken sinut varmaan paikkaan, rakas
ystäväni!
-- Minne?... Minne? Minne?... Jumalan tähden, älä viivyttele... He
tulevat!
Mustalaisnainen riensi erääseen kammion nurkkaan, ottaen sieltä esiin
kullatuilla messinkipuitteilla varustetun paksulasisen lyhdyn. Hän
sytytti sen sisässä olevan kynttilän, ojentaen sitten lyhdyn kreiville.
-- Tämän huoneen alla on pieni kellari, -- virkkoi Anna; -- säilytämme
siellä ruokatavaramme ja viinimme... Ota lyhty, niin minä lasken sinut
sinne... Kukaan ei etsi sinua sieltä.
-- Jumala siunatkoon sinua siitä ajatuksesta! -- huudahti kreivi ja
tarttui lyhtyyn.
Anna meni toiselle puolen huonetta, avaten seinässä olevan pienen
tapettioven, jonka olemassaoloa kreivi ei ollut ennen huomannut,
vaikkakin oli useat kerrat käynyt tässä kammiossa.
-- Tuolla näet portaat, -- sanoi Anna; -- laskeudu varovasti niitä alas,
niin olet turvassa... Mutta varo lyömästä rikki minun uutta, kaunista
lyhtyäni.
-- Hiton epämiellyttävää!... Miten kylmäkin täällä on! -- mutisi kreivi
Lejonborg.
-- Kiiruhda! -- kehoitti Anna; -- minä kuulen jo heidän askeleensa
etuhuoneessa.
-- Eivät he suinkaan viivy kauan... Minun on täällä vaikea hengittää...
Saakeli!...
-- Kiiruhda! Kiiruhda!
Kiroillen ja ähkyen asetti kreivi jalkansa ensimmäiselle portaalle,
alkaen laskeutua alas.
Mustalaisnainen sulki salaoven hänen jälkeensä ja istuutui sitten
levollisena sohvalle, tarttuen erääseen pitsityöhön, jota alkoi nyplätä.
Mutta hieno neula ei liikkunutkaan, eivätkä Annan silmät katselleet
tuota hienoa kutomusta.
Suonet hänen kauniilla otsallaan paisuivat korkeiksi ja tummiksi, ja
valkoiset helmirivit välkkyivät hänen puoliavonaisten huuliensa välistä
kyykäärmeen hampaiden tavoin.