Oli kivalteri Kronin luona sattuneiden tapausten jälkeinen päivä. Kello
kävi kuutta ehtoopäivällä.
Anna Jolanta istui kammiossaan leposohvalla nojaavassa asennossa. Hänen
musta surupukunsa oli täydellinen vastakohta hänen kalpeille
kasvoilleen, joiden kuvankauniita ääriviivoja kiersivät korpinmustat
kiharat tavattomassa epäjärjestyksessä.
Mustalaisnaisen kasvot olivat valkoiset ja kylmät kuin marmori; mutta
kuka taitelija kykenee marmoriin muovaamaan sen ilmeen, joka tällä
hetkellä oli tuon kaunottaren kasvoilla? -- Kauneuden ja kamaluuden
äärimmäisyyksien kuvaamisessa marmoriin tai kankaalle ei taiteilija
usein onnistu. Ei hän myöskään voi toisintaa auringon säteitä tyynessä
eikä ukkosen salamoita myllertävässä taivaanpiirissä.
Leposohvan vieressä seisoi mustalainen Bruno kreivi Lejonborgin
livreijassa.
-- Minun ei sopinut pistäytyä tänne aamupäivällä, -- sanoi Bruno, --
koska sinä kerran olet kieltänyt minua saapumasta siihen aikaan päivästä
... mutta sinähän olet saanut kirjeeni ja tiedät kaikki... Koston isku
on yhtä aikaa osunut sinun vihollisiisi, ja sinun pitäisi nyt olla
tyytyväinen lapsuudenystävääsi.
-- Minä olen saanut kirjeesi ja tiedän kaikki, -- lausui Anna; -- mutta
puhu, puhu ... minun sydämeni hekumoi kuullessani sinun kuvaavan nuo
tapahtumat alusta loppuun ja luettelevan verisen koston kaikki
kolaukset... Todellakin, Bruno, sinä olet osoittanut minulle paljon
uskollisuutta, ja suloinen on palkkasi kerran oleva, sitten kun ensin
olet suorittanut työsi loppuun ... mutta puhu, puhu!
-- Kivalteri istuu vangittuna Kastenhoffissa, -- kertoi mustalainen, --
epäiltynä vaimonsa surmaamisesta myrkyllä.
-- Mutta muuttuuko epäilys syytökseksi, syytös tuomioksi ja tuomio
rangaistukseksi?
-- Olen siitä täysin varma ... hänet tuomitaan, hän kuolee.
-- Saanko minä, ennenkuin hän kallistaa päänsä teloituspölkylle,
kuiskata hänelle nämä sanat: kirves hirttonuoran sijasta! Vihkimätön,
verinen maa palkaksi syysyön tapahtumasta Hästholmenilla!
-- Sinä saat kuiskata ne sanat, ja hän on ne kuuleva, ennenkuin hänen
päänsä erkanee ruumiista.
-- Mutta jos hänet vapautetaan ja hän pääseekin välttämään minun
kostoani! -- huudahti kauhea nainen, pudistaen päätään naarasleijonan
tavoin.
-- Mahdotonta, Anna! Kun vaimo oli kuollut, antoi palvelustyttö
kotilääkärille viittauksen, että mies oli hänet surmannut... Lääkäri
taas antoi vihjauksen poliiseille ... lääkäri ja poliisit saapuivat
kuolleen asuntoon ja lääkäri löysi myrkkyä kupista, josta vainaja ennen
kuolemaansa oli juonut, ja poliisi löysi myrkkypullon miehen taskusta...
Paarma takertui kutomaamme verkkoon, lain hämähäkki iskee kyntensä
kiinni.
-- Mutta entä palvelustyttö, joka vaimolle myrkyn antoi ... oletko varma
hänestä?... Entäpä jos hän...
-- Mitä hän?
-- Jos hän on heikko sielu ja katuu..! Jos hän tunnustaa, että syyllinen
onkin hän eikä mies ... hän yhdessä sinun kanssasi ... niin, jos
todellakin tapahtuisi siten...?
-- Et tiedä vielä kaikkea, Anna! Mutta sinun pitäisi tuntea minut.
-- Mitä tarkoitat?
-- Palvelustyttö ei voi katua, hän ei voi kertoa mitään.
-- Ei voi, sanot?
-- Ei, sillä hän on kuollut!
-- Kuollut?... Haa, Bruno!
-- Hän nukkuu makeasti Norrströmin virran sinisellä, märällä patjalla.
-- Oletko siis surmannut hänet?
-- Hän oli, kuten tiedät, rakastunut minuun ... hänen täytyi olla sitä,
voidakseen totella minua niin sokeasti ... mutta kaiken senhän sinä jo
tiedät.
-- Tiedän.
-- Minä en tietysti puolestani voinut rakastaa häntä enkä rakastua
häneen, virkkoi Bruno, halveksuvasti hymyillen; -- kun hän olisi
ennemmin tai myöhemmin saanut tietää minun pettäneen häntä, olisi hän
itkenyt itsensä kuoliaaksi ... se olisi ollut paljon kiduttavampi
kuolema ... taivas soi hänelle helpomman kohtalon.
-- Tyttö raukka!... Mutta mitä merkitseekään yksi elämä silloin, kun
reippaasti ja päättävästi tavoitellaan suurta päämäärää!
-- Rauha hänelle ... ja rauha myöskin minulle... Virta ei huuda
maailmalle, mitä sen aaltoihin vajonnut on viime hetkellään
kuiskannut... Anna, teinhän minä oikein?
-- Mutta ... eikö voida otaksua, että hän tehtyään rikoksen
epätoivoissaan sitten hukutti itsensä?... Bruno, jos arvellaan siten!
-- Ei, hänen luullaan olleen yksissä tuumin Kronin kanssa, mutta
hakeneen surmansa senvuoksi, ettei hän tahtonut joutua saman kohtalon
alaiseksi kuin rikostoverinsa.
-- Olet oikeassa ... mutta jos Kron kieltää ... ja sen hän varmasti
tekee ... jollei voidakaan esittää todisteita häntä vastaan... Jos hän
sittenkin pääsee käsistäni!
-- Ho ho! Se ei tapahdu niinkään helposti ... ja missään tapauksessa hän
ei vältä epäluuloa ... se on usein terävämpi kuin kirves ... hän
menettää virkansa ja luottamuksensa ... omaisuutensa hän jo on
menettänyt ... viime yönä muuttui se soraksi.
-- Mutta jos on totta, että voimakkaita sieluja vastoinkäymiset ja
onnettomuudet enemmän terästävät kuin masentavat, miten silloin käy
kostomme?
-- Poliisipalvelijan sielu! -- huudahti Bruno ivallisesti; -- sellaisen
olennon voima on vain hänen käsivarressaan, ja kun se enää ei saa lyödä
ja kiduttaa, silloin ovat lopussa hänen ruumiinsa ja sielunsa ... hän
muistuttaa taittunutta keppiä, jonka puolikkaat halveksien heitetään
menemään.
-- Mutta siinä tapauksessa eivät hänen kärsimyksensä kuitenkaan ole niin
suuret kuin minä tunnen -- huudahti Anna, painaen käsillään rintaansa.
-- Oh, kyllä hän on jo hyvällä alulla, -- vakuutti Bruno.
-- Ehkä mies vaimon kuolemasta iloitseekin, -- virkkoi Anna.
-- He eivät ole eläneet riidassa keskenään, mikäli olen kuullut ...
mutta sinähän unohdat, että mies nyt istuu lukkojen takana, unohdat,
että häntä syytetään murhasta, ja että hän luultavasti siitä menettää
päänsä ... olen melkein varma, että niin tapahtuu... Minua pahoittaa,
ettet ole täysin tyytyväinen siihen, mitä minä jo olen saanut aikaan,
vaikkakin vaara, jonka alaisena olen, on kovin suuri.
-- Lepäisipä edes hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa, paareilla, niin
silloin...
-- Mitä siihenkin asiaan tulee, olen minä tehnyt kaiken voitavani, --
selitti Bruno; -- mutta toistaiseksi ovat yritykset epäonnistuneet.
-- Ikävä kyllä ... koska se kuitenkin olisi ollut pääasia... Jota
enemmän ajattelen, sitä vähemmäksi muuttuu tekemiesi palvelusten arvo.
-- Sinä peloitat minua, Anna!... Eikö oma henkeni jo ole vaarassa sinun
tähtesi?
-- Mutta poika... Kronin poika...
-- Olenhan jo kertonut, että se kirottu tyttö, joka nyt jo on toisessa
maailmassa, koetti minua kaikin tavoin estää siinä yrityksessäni...
Senkin omenan, jonka onnistuin antamaan pojalle tytön tietämättä, hän
ymmärsi siepata pois ... se ei ollut ensi kertaa, kun hän teki tyhjäksi
aikomukseni ... mutta joka tapauksessa se oli viimeinen kerta.
-- Missä poika nyt on?
-- Asessori Hagelin luona... Kuinka kauan häntä siellä pidetään, sitä en
tiedä, mutta tuskinpa hän sinne jää koko iäkseen.
-- Bruno! Mitä vielä ei ole tapahtunut, sen täytyy tapahtua.
-- Se on totta ... mutta milloin luulet sen voivan käydä mahdolliseksi?
-- Huomenna ... tänään ... heti.
-- Suo anteeksi, Anna, mutta se ei olisi viisaasti tehty... Jos poika
nyt kuolisi päätäpahkaa äidin jälkeen, kääntyisi epäilys viimeisen
kuolemantapauksen johdosta väärään suuntaan ... pojan kuolema voisi olla
isän pelastus.
-- Mutta ajattele isän epätoivoa ... se isku musertaisi hänet ...
silloin olisi kostoni täydellinen ... silloin, mutta ei ennen, Bruno!
-- Se on selvä ... ja täydelliseksi sen täytyy tulla ... mutta sinulla
täytyy olla kärsivällisyyttä ... pieninkin maltittomuus voisi turmella
kaikki ... etkö käsitä, kuinka helposti voitaisiin arvella, että sama
käsi, joka on surmannut äidin, on myös aiheuttanut pojan kuoleman?...
Vai luuletko, että on yhtä helppoa syyttää kivalteria yhden kuin
toisenkin murhasta?... Kastenhoffissa istuva vanki ei saata surmata
Adolf Fredrikin seurakunnassa asuvaa olentoa.
-- Olet oikeassa ... minun täytyy koettaa olla kärsivällinen ...
mutta...
-- Se ei kuitenkaan estä sitäkin asiaa aikoinaan järjestymästä
tyydyttävällä tavalla... Muutamia viikkoja vain, ja äiti ja poika
vertailevat keskenään taivaallisia häävaatteitaan toisessa maailmassa.
Nämä sanat sanottuaan Bruno hymyili, ja se oli hornamaista hymyä.
Anna Jolantakin hymyili, mutta hänen hymynsä oli vielä kamalampaa kuin
Brunon.
Ne käärmeet, joita nähdään kiviraunioissa, eivät saa aikaan läheskään
niin suurta kauhua kuin ne, joita tavataan kukkakentällä. Se johtuu
siitä, että edellisellä, käärmeiden tavallisella olinpaikalla, odotetaan
niitä näkyvän, mutta jälkimäisellä alueella päinvastoin ei luulla niitä
olevan lainkaan.
-- Etkö tahdo tarkastaa aarrettani? -- kysyi Bruno, vetäen esiin paksun,
mustan lompakon, jonka hän ojensi mustalaisnaiselle.
-- Vai niin, senkö sinä kaivoit makasiininlattian alta? -- sanoi Anna,
ottaen vastaan ojennetun lompakon.
-- Niin.
-- Kuinka paljon siinä on?
-- Kaksituhatta riikintaalaria ... kaunis summa ... se lankee kyllä
hyvään maahan.
-- Tavattoman harvinainen lompakko, -- huomautti Anna, katsellen sitä
tarkoin.
-- Näyttää siltä kuin se olisi peräisin kuudenneltatoista vuosisadalta
... se on suuri ja tilava ... varmaan oli siihen aikaan ihmisillä
runsaasti rahaa.
-- Mahdollisesti, -- virkkoi Anna, kääntämättä silmiään lompakosta.
Hänen kasvoiltaan näkyi selvästi, että joku uusi ajatus oli syntymässä
hänen aivoissaan.
-- Otatko sinä rahat? -- kysyi Bruno; -- ehkä sinä tarvitset ne?
-- Sinä kai tahtoisit mieluummin pitää ne itse? -- sanoi Anna.
-- Tietysti, ellet ehdota kristillistä tasanjakoa ... oikeus olkoon aina
oikeus.
-- En, minä en tahdo lanttiakaan niistä rahoista, parahin Brunoni!
-- Miksi et?
-- En halua ... kas tässä, ota rahat ja hävitä ne niin nopeaan kuin
mahdollista ... se on minun suurin toivoni ... minä vakuutan sen.
-- Mikään toive ei ole helpompi täyttää kuin se ... sen puolestani taas
vakuutan minä.
-- Mutta...
-- Mutta?
-- Tämä lompakko?
-- Lompakko?
-- Sen tahtoisin mielelläni pitää ... tällä ei ole vertaista.
-- Se on hyvin vanha, se on totta ... mutta mitä siinä muuta on
merkillistä, sitä en voi käsittää.
-- Tiedäthän, että minulla on joskus merkillisiä päähänpistoja,
ystäväni.
-- Tiedän, -- vastasi Bruno nauraen; -- sitä sinun ei ole tarvis minulle
muistuttaa.
-- Siksi...
-- Siksipä pidä sinä lompakko, ja minä pidän sen sisällön, -- keskeytti
hänet Bruno; -- siinä jaossa en ainakaan minä häviä.
-- Se on selvää.
-- Mutta syy ei ole minun.
-- Yhtä selvä.
-- Kaksituhatta riikintaalaria ei ole halveksittava summa ... kiitos
lahjasta!
-- Sinun ei olisi tarvinnut kertoa anastaneesi noita rahoja, -- sanoi
Anna.
-- Ei, sitä minun ei olisi tarvinnut.
-- Mutta sinä teit sen kuitenkin.
-- Olen ottanut sen pyhäksi ohjeekseni, etten jätä sinua mistään
tietämättömäksi... Ja lupaustani minä en koskaan riko.
-- Minä luotan sinuun ja luen aina hyväksesi sinun rehellisyytesi ja
uskollisuutesi.
-- Ja kuitenkin sinä olet minua kohtaan niin kylmä, -- sanoi Bruno
lähestyen leposohvaa ja tarttuen Annaa kädestä; -- koskaan et osoita
minulle pienintäkään hellyyttä.
-- Olet luvannut, Bruno, ettet mainitse minulle sanallakaan rakkaudesta,
ennenkuin kostoni on täydellinen ... etkö ole niin luvannut?
-- Olen, -- vastasi Bruno, huoaten syvään.
-- Ja sinun tulee pitää lupauksesi, niinkuin minäkin kerran pidän omani.
-- Minä pidän ... vaikkakin tuskani ovat kuvaamattomat.
-- Kuinka sinä olet heikko, Bruno!... Tiedäthän, että voit olla varma
minusta.
-- Ellen sitä tietäisi, niin en minä suinkaan, auringon ja tähtien
nimessä, olisi voinut näytellä kaikkia niitä osia, jotka olen itselleni
ottanut ... olla toisena hetkenä ylhäisen narrin oikkujen orja, toisena
suurimman lampaanpään rakastaja, mikä koskaan on kantanut naisen nimeä.
-- Viimemainitun osan olet sinä jo onnellisesti näytellyt loppuun.
-- Niin olen.
-- Ja sen toisen suoritat loppuun tänään, eikö niin?
-- Sitä toivon.
-- Milloin aikoi kreivi tulla?
-- Kello lähenee jo kuutta ... hänen pitäisi olla täällä seitsemältä.
-- Ja kaikki on järjestyksessä?
-- On.
-- Oletko varma siitä, että hänellä on mukanaan se kirje, jonka eilen
lähetin hänelle?
-- Minä näin hänen pistävän sen lompakkoonsa ... hänellä on tapana
näyttää ystävilleen kaikki saamansa rakkauskirjeet.
-- Luuletko hänen näyttäneen ystävilleen myöskin minun kirjeeni?
-- Siitä olen varma. Mainiolla isännälläni on kolme ominaisuutta: hän on
tyhmä, ylpeä ja kerskaileva ... usko minua, koko maailma osaa jo ulkoa
sinun kirjeesi.
Mustalaisnainen purskahti nauruun, johon hänen heimoveljensä hilpeänä
yhtyi.
-- Tässä on rahat, Bruno, -- sanoi Anna muutaman silmänräpäyksen
jälkeen, ottaen lompakosta setelit ja ojentaen ne miehelle.
-- Kiitos, Anna!... Minä säilytän nämä meidän molempien varalle.
-- Ei, ei siihen tarkoitukseen! -- huudahti nainen tulisesti; -- ne ovat
varastettuja rahoja ja veren tahraamia ... minua pöyristyttää, kun sitä
ajattelenkin.
-- Hullutusta!
-- Hävitä setelit!... Polta ne!... Minä tahdon niin, Bruno!
-- Sinä hourit, Anna!
-- Nuo rahat voivat antaa meidät ilmi.
-- Mahdotonta... Sitä, joka ne kokosi ja piiloitti, ei ole enää elossa
... eihän niistä tiennyt hänen miehensäkään, vielä vähemmän sitten
kukaan muu.
-- Ei, me emme voi pitää niitä ... meidän täytyy ne hävittää!
-- Annammeko ne sille poika-raukalle, -- kysyi Bruno, hymyillen
ivallisesti; -- hänhän on niiden oikea perillinen.
-- Älä puhu leikkiä, Bruno. Minä en siitä pidä!
-- No, mitä me sitten näillä teemme?
-- Anna ne takaisin minulle!
-- Sinä olet kummallinen, -- mutisi Bruno, ojentaen hänelle
setelipinkan.
Anna Jolanta kohotti sen kynttilän ylle ja sytytti sen palamaan.
-- Minkä tuli piiloittaa, sanoi hän, -- se on kaikkein parhaassa
turvassa.
-- Anna, mitä sinä teet? -- huusi Bruno, aikoen tarttua lattialle
pudotettuun, palavaan setelipinkkaan.
-- Tuoksutan huonettani, kuten kai sieraimiisi tunnet, -- vastasi Anna;
-- tämä onkin vallan harvinaista hajua ... se maksaa kaksituhatta
riikintaalaria!
-- Tuo on hulluutta!
-- Se on ruhtinaallista, ystäväni... Näin tekee vain kuningatar, ja
minähän olen sinun kuningattaresi, Bruno!
-- Mutta kuningatarkaan ei polta rahoja, joilla hän voi palkita
uskollista alamaista, -- sanoi Bruno, katsellen otsa rypyssä tuhaksi
muuttunutta aarretta.
-- Hyi, Bruno!... Sellaista palkintoako sinä minulta pyydätkin?
-- En, en! Sinä olet oikeassa, Anna ... minä olen koulupoika sinun
rinnallasi.
-- Eikö minulla ole rahaa, minulla?... Sitä minulla on, kiitos
isä-vainajani jälkeenjättämien aarteiden!... Voi, miksi hän ei kuollut
vuotta aikaisemmin!... Miten toisin olisikaan kaikki silloin ollut...
Silloin ei olisi tarvinnut...
-- Anna! Anna! -- keskeytti hänet Bruno, ja hänen silmänsä säkenöivät.
Mustalaisnainen sävähti, niinkuin se, joka huomaamattaan on
paljastamaisillaan sisimmän itsensä, mitä hän ei millään ehdolla
tietensä tekisi.
-- Ole rauhallinen, ystäväni! -- sanoi hän, puristaen Brunon kättä; --
me tulemme kuulumaan toisillemme ... älä ajattele enää palanutta
aarretta ... minulla on tarpeeksi meille molemmille.
-- Parasta on antaa vanhan lompakon mennä samaa tietä! -- ehdotti Bruno,
Annan sanoista ja katseesta lauhtuneena, jotka molemmat lupasivat
lohdutusta ja hellyyttä.
-- Ei, minä tahdon pitää sen muistona... Se on ollut mukana
valmistamassa minun kostoani ... minä tahdon joka päivä omistaa sille
kiitollisen katseen.
-- Minä kadehdin lompakkoa siitä onnesta.
-- Bruno, sinä olet mustasukkainen ... mustasukkainen tällaisenkin
mitättömän asian vuoksi.
-- Minä olen mustasukkainen kaikelle, mihin sinun katseesi kohdistuu.
-- Mustasukkaisuutesi ilahuttaa minua, sillä se todistaa, kuinka
suuresti sinä minua rakastat.
-- Tarvitsetko sinä siihen vielä todistuksiakin?... Voi, Anna, jos
sinä...
-- Vaiti! -- keskeytti hänet nainen, uhaten häntä sormellaan; -- säilytä
tämä lompakko minua varten ... säilytä se uskollisesti!
-- Mielelläni ... sinun päähänpistosi ovat aina niin merkillisiä, mutta
minä kunnioitan niitä joka tapauksessa!
-- Sen täytyy olla sinulla aina ... sinä et saa liikkua minnekään ilman
sitä.
-- Miksi sen välttämättömäsi täytyy aina olla minulla?
-- Saattaa tapahtua usein, että minä tahdon nähdä sen...
-- Mutta piiloita se siis itse, sehän on mukavampaa ... enhän minä aina
ole saatavissa.
-- En tahdo nähdä sitä useammin kuin silloin, kun sinä olet pakeillani
... me katselemme sitä yhdessä samalla kun se muistuttaa minua
kostostani, muistuttaa se sinua niistä suurista palveluksista, jotka
sinä olet tehnyt minulle.
-- Ei silti, että minä pelkäisin, mutta voi olla vaarallista pitää sitä
aina taskussaan ... sinä olet hieman lapsellinen, Anna!
-- Ja sinä hieman pelkuri ... no hyvä, sinä pääset täyttämästä pyyntöäni
... en tahdo sinua vaivata.
-- Anna se minulle ... minä teen tahtosi mukaan ... mutta myönnä, että
sinä olet kummallisin, samalla kun olet kauneinkin olento auringon alla.
-- Sinulla on hyvä sydän, Bruno, -- sanoi Anna, palkiten hänet mitä
lempeimmällä katseellaan; -- kukaan muu ei voisikaan tyydyttää sellaista
oikullista ihmistä kuin minä ... voi, mikä minusta tulisikaan, ellei
minulla olisi sinua rinnallani!
Bruno ei tiennyt oikein, pitikö hänen ihmetellä vai iloita. Hän kuuli
nyt ensimmäisen kerran Annan huulilta niin lempeitä ja ystävällisiä
sanoja. Mustalaisen tummat kasvot kirkastuivat kirkastumistaan ja
loistivat lopulta kuin kevätaurinko, jonka edestä yön pimeys on
kaikonnut.
Anna nousi ja meni hienon lipaston luo, josta avasi salalaatikon.
Bruno katseli hänen liikkeitään, ja hän näki, miten Anna otti laatikosta
pienen kristallipullon, joka oli puolillaan tummaa nestettä, ja pisti
pullon lompakkoon. Hän ei koettanut tehdä sitä salaa; päinvastoin hän
kääntyi Brunoon päin, niin että tämä sen näkisi.
-- Miksi panet pullon lompakkoon? -- kysyi Bruno; -- siitä aineesta olen
jo saanut kylläni ... niin, enemmän kuin kylläni.
-- Minä tiedän sen, -- vastasi Anna; -- mutta minä en enää uskalla pitää
tätä pulloa säilössäni, ja siksi kätken sen nyt lompakkoon.
-- Sinäkö et uskalla?.... Etkö uskalla sinä?... Se on minulle uusi
arvoitus, Anna!
-- En, -- myönsi viimemainittu hiljaisen juhlallisesti; -- on hetkiä,
jolloin pahahenki saa vallan minussa, ja minä olen valmis juomaan tuon
pullon kauhean sisällyksen ... niin, sellaisia hetkiä on usein, usein!
-- Miksi sitten et ole jo kauan sitten särkenyt pulloa tai heittänyt
sitä pois?... Mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa?
Näytti siltä kuin Anna olisi tuuminut vastausta, samalla kun hän
terävästi katseli Brunoa kasvoihin.
Viimemainittu taas tuijotti hänen kysyvästi.
-- Tämä kristalli tuottaa kuoleman, -- sanoi Anna, -- mutta ainoastaan
sille, joka voi kuolla ... silloin uhri kaatuu, mutta hän, joka on
uhrannut, pääsee menemään vapaana ... mutta jos tiputat muutamia
pisaroita tuota nestettä tuleen tai veteen, niin ne tuottavat kuoleman
hänelle, joka on pisarat pudottanut ... ne seuraavat tulta, kun sinä
sytytät takkavalkean, ja vettä, jonka nostat huulillesi juodaksesi, tai
joka sateena valuu päällesi!
-- Taikaluuloa, Anna!
-- Ja sen sanoo minulle oma heimoveljeni!... Etkö kuullut jo kehdossa
sitä laulua?... Bruno kuuli sen kyllä, mutta hän ei sitä enää muista,
sillä hän on luopio, joka on hyljännyt isiensä uskon ja liittynyt
niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat meidän onnetonta sukuamme ... voi
sinua, Bruno!... Halveksumisen teräskengillä sinä poljet isiesi pyhiä
luita!
-- Kuolema ja helvetti, minä en tunne sinua enää! huusi Bruno leimuvin
silmin; -- olenko minä liittynyt niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat
heimoamme... Minä, joka tahtoisin sytyttää tuleen maailman neljä kulmaa,
jos olisi sallittu, että minä ainoastaan liekkien keskitse voisin kantaa
sinut sinne, jonne ne eivät ehtisi... Anna! Mikä on saattanut sinut
siihen luuloon, että minä muka halveksien polkisin isieni luita?
-- Suo minulle anteeksi! Minä en tiedä, mitä sanon, -- vastasi Anna,
vaipuen lipaston lähellä olevalle tuolille ja kätkien kasvot käsiinsä.
Bruno lähestyi varpaillaan surevaa naista, jonka silmistä kyynel
toisensa jälkeen pusertui esiin.
-- Anna, elämäni, autuuteni! -- sanoi hän, polvistuen hänen viereensä;
-- sinä itket ... sinun kyyneleesi putoovat minun päälleni, sillä minä
olen ne aiheuttanut ... voi minua... Minä olen sinua haavoittanut,
loukannut sinua ... sinun vallassasi on antaa minulle tuomio... Ole
armollinen, Anna! Tai muuten minä tempaan pullon kädestäsi, juon myrkyn
ja kuolen kuin mato sinun jalkaisi juureen!
Anna laski kätensä polvistuneen miehen päälaelle ja katsoi häntä
lempeästi silmiin.
-- Sanoinhan, että minä en tiedä, mitä puhun tai mitä tahdon ... minä
olen hullu, jolla on oikkuja kuin hietaa meren rannalla... Bruno-raukka,
jonka täytyy ne kaikki tyydyttää... Oletko sinä minulle vihainen?
-- Kun sinä puhut noin ja kun noin katsot minuun, olen minä kuin
taivaassa! -- sanoi mustalainen, peittäen hänen kätensä tulikuumilla
suudelmilla.
-- Älkäämme nyt enää puhuko koko lompakosta tai siitäkään, mitä sen
sisällä on, -- virkkoi Anna, käärien sen kokoon ja solmien kiinni
monilla solmuilla.
-- Minä otan sen tallettaakseni, -- huusi Bruno; -- kuinka minä
saatoinkin olla niin pikkumainen!... Suo minulle anteeksi rakas,
jumaloitu Annani!
-- Ei, minä pidän sen itse!... Sinä olet oikeassa, voisi olla
vaarallista pitää sitä aina taskussaan ... minun olisi pitänyt sitä
ajatella ... mutta minä en ajattele mitään ... minä olen sokea kaikelle
muulle paitsi kostolleni.
Bruno tempasi Annan kädestä lompakon ja pisti sen taskuunsa.
-- Se on oleva minulla öin ja päivin; -- huudahti hän; -- minä vaikka
kiinnitän sen takkini ulkopuolelle, että koko maailma sen näkee, jos
vain sinä niin tahdot... Sinunhan toiveesi on minun, sinun tahtosi
minun!... Nielköön minut maa, jos minä joskus sen unohdan.
Samassa seinäkello löi.
-- Kello on kuusi, -- sanoi Anna; -- sinä et saa enää viipyä kauemmin,
ystäväni.
-- Se on totta, -- virkkoi Bruno, nousten lattialta; -- sinun jalkojesi
juuressa minä unohdan, että vuodessa on päiviä ja päivässä tunteja.
-- Se aika on tuleva, -- sanoi mustalaisnainen, -- jolloin minä lasken
tunnit ainoastaan silloin kun sinä olet poissa, mutta en milloinkaan
ollessasi luonani.
-- Voi, Anna!
-- Kiiruhda nyt ... hän on täällä tunnin päästä... Ja kahden tunnin
kuluttua....
-- Hän ei enää ole täällä, -- keskeytti hänet Bruno iloisesti; -- siis
valmiit!... Vihollinen lähestyy.
-- Lähestyy häviötään ... älä viivy, Bruno!... Riennä, lennä!... Lennä
kuin tuuli!
-- Mutta seitsemään on vielä aikaa ... neljännestunnin voit vielä
omistaa minulle.
-- Ei, minun täytyy pukeutua ... jotta olisin kylliksi arvokas ottamaan
hänet vastaan.
-- Mutta...
Jälleen väreili kamala hymy mustalaisnaisen kauneilla huulilla.
-- Olet oikeassa ... hyvästi siksi, elämäni, autuuteni!
-- Hyvästi, Bruno!
-- Mutta ennenkuin menen, Anna, -- huudahti Bruno, -- suo minulle
suudelma, yksi ainoa suudelma!
Naisen loistavalle otsalle ilmestyi lukemattomia ryppyjä, ja hänen
katseensa muuttui synkäksi kuin pilvi, jonka takana salamat piilevät.
Mustalainen kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen, puristi häntä
vastustamattomalla voimalla rintaansa vasten ja suuteli häntä huulille,
jonka jälkeen hän ryntäsi ovelle ja katosi.
Anna Jolanta syöksyi toilettipöytänsä luo, tarttui hienoon nenäliinaan
ja hankasi sillä niin rajusti kasvojensa alaosaa, että ne tulivat niin
punaisiksi kuin olisivat olleet maalatut.
-- Hyi, hyi! -- kiukutteli hän hampaitaan purren; -- tuhat pisaraa _aqva
tofanaa_ kuin yhtä hänen huultensa kosketusta!... Hyi, hyi!
Äkkiä hän pudotti nenäliinan, risti lujasti kätensä ja tuijotti eteensä
katsein, jotka paloivat kuin vartiotuli yössä.
-- Mikä paholainen mahtoikaan kuiskata korvaani, että minun on jätettävä
lompakko ja myrkkypullo hänen huostaansa, -- lausui hän itsekseen, -- ja
käskettävä hänen aina pitää niitä taskussaan!... Hiljalleen lähenee
kostoni kypsymistään ... päämaaliaan ... loppuaan!