Syysyö oli tullut. Sen mustilta, tiheähöyhenisiltä siiviltä putoili
virtanaan sadetta pääkaupungin ylle. Siellä ja täällä leimahti salama,
jota seurasi kaukainen ukkosenjyrähdys. Sitä säestivät palovartijain
vähemmän soinnukkaat äänet ja torvenluritukset, jotka nekään eivät
olleet mitään hauskaa kuultavaa.
Kaksi henkilöä, mies ja nainen, seisoi sen talon eteishuoneessa, jossa
kivalteri Kron perheineen oli asunut, mutta joka nyt vaimon kuoleman
jälkeen niin äkkiä ja odottamatta oli joutunut autioksi; hänen miehensä
olivat poliisipalvelijat kulettaneet pois, ja kunnon lääkäri Hagel oli
ottanut hoiviinsa heidän pienen poikansa.
Mies, joka oli jättiläismäinen kooltaan, piti kädessään lyhtyä, jonka
valossa hän tarkasteli muuatta eteisestä johtavaa raudoitettua ovea.
-- Kaksi puomia ja neljä riippulukkoa, -- mutisi hän; -- eukko ymmärsi
hyvin varjella aarrettaan, näen mä... Se, joka tahtoisi sahata poikki
nuo pötköt ja murtaa lukot, tarvitsisi siihen aikaa vähintäin kahdeksan
päivää... Anna tänne avaimet, Karin!
-- Tässä.
-- Hyvä!... Pitele lyhtyä niin kauan... Tämä käy kuin tanssi.
-- Älä helistele avaimia niin kovaa... Joku saattaa kuulla.
-- Huoli pois, tyttöseni... Onhan kai portti lukossa?
-- On.
-- Ja eihän talossa asu ketään tietääkseni.
-- Mutta naapuritalon väki saattaa kuulla.
-- Lörpötyksiä!... Ukkosilmalla nukkuvat ihmiset kuin tukit ja kivet.
-- Älä päästä puomeja putoomaan kivilattialle sellaisella kolinalla ...
älä päästä, kuuletko!
-- Miten sinä oletkaan arka, rakas tyttö!.... Arveletko ehkä, että eukko
tuolla ylhäällä voi herätä, -- sanoi mies, nauraen niin että hänen koko
ruumiinsa tärisi.
-- Vaiti! Jumalan tähden, vaiti! -- pyysi tyttö, kääntäen kasvonsa
poispäin.
-- Koska hän ei herännyt käydessämme ottamassa avaimet hänen
aarrekammioonsa aivan hänen nenänsä edestä, niin makaa hän varmaan
nytkin hyvässä rauhassa.
-- Kauheata!... Niin, todellakin kauheata ... kamalaa, kamalaa! --
vaikeroi tyttö.
-- Sekö on kamalaa, että sen häijyn saatanan suu nyt on ainiaaksi
tukittu?
-- Voi, hyvä Jumala... Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla!... Tällä
hetkellä!
-- Olisiko sinulla vielä useampia palmikoita hänen revittäväkseen?...
Kaipaatko sinä hänen kynsimistään?... Mutta niinhän se on aina: tottumus
on toinen luonto.
-- Minä antaisin hänen repiä päästäni jokaisen hiuskarvan, jos saisin
hänet jälleen eloon, -- sanoi tyttö, väännellen käsiään.
-- Sinä hullu!... Älä pidä lyhtyä sillä tavalla, kaunis lapseni!
-- Minun rinnassani palaa kuin tuli... Oh, miten kauheasti minä kadun!
-- Naiset ovat aina tuollaisessa tilassa ukkosilmalla, parahin Karin.
-- Mutta miksi on ukkosilma?... Miksi ukkonen käy juuri nyt?
-- Etkö sinä koskaan ennen ole kuullut ukkosta, pikku jänö?
-- Laupias taivas, mitä tästä tulee lopuksi!
-- Pitele lyhtyä lähempänä... Nyt neljäs lukko .... kas niin... Mitä,
vieläkin yksi lukko!... Olipa se eukko oikein täysi lempolainen!
-- Älä kiroa!... Älä kiroa!
-- No, Jumala sitten meitä auttakoon! -- huudahti mies käsitellen
lukkoa.
-- Älä rukoile... Älä rukoile!
-- Eikö sitäkään?... kautta sieluni, sitten en tiedä, mitä minun pitäisi
sanoa... Mitähän virkaa tällä reikelillä on... Reikeli ulkopuolella,
eikö se ole hullunkurista?... Mutta sinähän vapiset... Mitä
lapsellisuutta tuo nyt on!
-- Voi, kuinka minä olen onneton! -- huokasi tyttö, nojautuen miehen
puoleen.
-- Minunko sylissäni? kysyi viimenmainittu, kiertäen käsivartensa tytön
vyötäisten ympäri; -- tässä on sinun suojasi, sinun turvasi.
-- Ainoa lohdutukseni on, että sinä pidät minusta... Pidäthän sinä
minusta?
-- Tietysti, rakkaani... Tiedäthän sen, pikku Karin!
-- Ja rakastathan sinä minua aina?... Aina, aina .... rakastathan?
-- Rakastan, rakastan .... tuomiopäivään saakka, tyttöseni!
-- Älä puhu tuomiopäivästä... Älä mainitse sitä kauheata sanaa!
-- No, hautaan saakka sitten.... Pidätkö enemmän siitä sanasta?... Anna
nyt minulle kiltisti suudelma.... Kas niin.... Kiitos, enkelini!...
Rohkaise nyt jälleen itsesi!... Hitto kuitenkin tuota reikeliä.... Ei
ole naurun asia suoriutua siitä ... sitä ei voisi mitenkään työntää
syrjään, ellei huomaisi tässä alla pikku ruuvia... Ainoastaan vanha
vainukoira tällaisen perille pääsee... Hei! Nyt on ovi aarrekammioon
avoinna... Anteeksi, rouva Kron, että minä näin kursailematta astun
sisään.... Tule perässäni, kulta Karin, ja ole iloinen... Parasta on
kuitenkin, että minä nyt otan lyhdyn... Mutta, hitto vieköön, olin
vähällä unohtaa rautakangen.
Samassa tarttui hän lyhtyyn, kumartui ottamaan toiseen käteensä
rautakangen ja lähti sitten sisään. Häntä seurasi Karin vapisevin
polvin.
Se huone, johon he nyt astuivat, oli niin sanottu makasiini; siellä
kivalterin vaimo säilytti kaikenlaisia vaatekappaleita, joita oli
tarvitsevilta ottanut pikku lainojen vakuuksiksi.
-- Taivas! Varjele meitä! -- huudahti Karin, äkkiä pysähtyen ja
tuijottaen eteensä.
-- Mitä nyt? -- kysyi mies, silmäten samaan suuntaan, jonne tyttö
katsoi.
-- Etkö näe, etkö näe? -- jatkoi Katarina; -- hame, hame tuolla
nurkassa.
-- Mikä hame?
-- Tuo musta... Etkö näe?... Voi meitä!
-- Vai niin, tuoko tuolla!... Mitä ihmeellistä siinä on?
-- Etkö näe, että sillä on jalat alla ja yllä pää?
-- Hullutuksia!
-- Se on hän ... hän! Hän katsoo meitä ... hän uhkaa meitä!... Voi voi!
-- Kananpää! -- mutisi mies, lähestyen hametta ja pudistaen sitä; --
eihän täällä ole mitään... Jos sinä pelkäät peikkoja, niin kietaise tuo
vieressäsi riippuva kaapu pääsi ympäri... Mutta näytä minulle ensin
paikka.... Neljäs permantolauta akkunasta lukien ... niinhän se oli,
kyyhkyläiseni?
-- Niin, niin, -- samalsi tyttö, pitäen käsiään silmiensä edessä.
-- Minä asetan nyt lyhdyn tähän lattialle, mutta älä kaada sitä kumoon,
muutoin saat vaivautua sytyttämään sen uudelleen... Onko akkunaluukuissa
aukkoja?
-- Ei, luukuissa ei ole aukkoja.
-- Sepä hyvä... Jos olisi, niin valo voisi näkyä ulos, ja se ei juuri
olisi tarpeellista... Siis neljäs palkki akkunasta lukien ... kas tässä
... nyt ripeästi työhön... Jos kolina sinua peloittaa, niin sulje
korvasi käsilläsi.
-- Murha ja varkaus! -- änkytti Karin; -- kurjuutta kurjuuden lisäksi
... hirveätä!
-- Ole rauhallinen... Miten minun tuleekaan menetellä, kun saan
vaimokseni tuollaisen pienen raukan?
Sen jälkeen iski hän rautakangen palkkien väliin ja alkoi vääntää
lattialautaa irti.
-- Aika jykeviä nauloja, huomautti hän, -- kerrassaan vahvoja... Mokomia
käyttää harva rakennusmestari... Eikä kukaan osta niin kalliita lukkoja
ja puomeja kuin rouva Kron-vainaja... No, nyt on palkki irti.... Mikä
piru se oli?
Kirkasten vaipui Katarina lattialle, ja astuipa raaka aarteenkaivajakin
askeleen taaksepäin, tuijottaen äsken repimäänsä aukkoon.
Tämän pelästyksen aikaansaaja ei ollut mikään muu kuin pieni rotta, joka
livahti ulos permannon aukosta ja katosi makasiinin lattialla olevien
lainavaatteiden sekaan. Pienimmätkin eläimet näyttävät elefantin
kokoisilta niiden silmissä, joilla on huono omatunto.
Rautakankea pitelevä mies tuli kuitenkin pian entiselleen ja hymyili
omalle sekä seuralaisensa säikähdykselle; sen jälkeen hän kumartui
aukkoon päin, vetäen sieltä esiin rautapeltisen laatikon, jossa oli
paksu, vanhanaikainen nahkalompakko.
-- Tässä meillä siis on aarre, -- mutisi hän, ottaen lompakosta pinkan
seteleitä, jotka hän tarkkaan laski. -- Kaunis summa!... Mikä onkaan
luonnollisempaa, kuin että voitetun vihollisen ampumavarat ja
kapistukset joutuvat voittajalle!
Hänen laskiessaan rahoja ja tehdessään havaintojaan, tuli Katarina
vähitellen tajuihinsa. Hän nousi ja käänsi hämmentyneen katseensa
rikostoveriinsa.
-- Tässä minulla on nyt sinun myötäjäisesi, pikku eukkoseni! -- kuiskasi
hän tytölle, jonka tajuttomasta tilasta hän oli ollut aivan
välinpitämätön. -- Tämä kyllä riittää elämisen avuksi pienelle
prinssille ja hänen vaimolleen.... Me tulemme hyvin onnellisiksi.
Tyttö oli vaiti, mutta kuta kauemmin hän katseli seuralaistaan, sitä
ankarammin alkoi vavahdella hänen hento vartalonsa.
-- Nyt on aika lähteä, -- jatkoi mies; -- mutta missä sinä, tyttö
raukkani, nyt vietät yösi?
-- En tiedä, -- vastasi Karin täysin avuttomana.
-- Tänne sinä et voi jäädä.
-- En, en!
-- Parasta siis on, että sinä seuraat minua... Teetkö sen?
-- Minne?
-- Minun kotiini tietysti... Sehän on yksinkertaisinta.
-- Ja huomenna?
-- Huomenna pitää sinun tulla tänne takaisin, ettei synny mitään
epäilyksiä.
-- On hirveätä palata tänne ... minä en voi.
-- Sinun täytyy ... koeta nyt kestää päivä tai pari, niin kaikki tulee
jälleen hyväksi ... kukaan ei epäile sinua .... kaikki on niin viisaasti
järjestetty ... mutta kiiruhtakaamme nyt päästäksemme pois tästä pesästä
niin pian kuin mahdollista.
-- Niin, niin!... Pois täältä!
-- Tule siis ... meidän täytyy huolellisesti lukita ovet ja peittää
jälkemme... Mutta sitä ennen tahdon katsoa, onko täällä mitään leninkiä,
joka sopisi niin kauniille morsiamelle kuin sinä.
Sen jälkeen hän lähti lyhty kädessä makasiinin perälle, viipyen siellä
muutamia minutteja.
Palatessaan hän toi mukanaan naisen päällysnutun, jonka hän pakoitti
Katarinan ottamaan ylleen.
-- Mikä tämä on? -- huudahti Karin; -- tämä haisee.
-- Luulottelua, lapsukaiseni! -- vakuutti mies; -- tule nyt ... en
löytänyt mitään sopivaa morsiusleninkiä ... mutta siihen pulaan keksimme
kyllä neuvon.
Sen jälkeen he molemmat lähtivät makasiinista.
* * * * *
Rajuilmaa jatkui. Molemmat yökulkijat kiirehtivät askeleitaan, Katarina
nojautuen kookkaan seuralaisensa käsivarteen. He kulkivat Kustaa Adolfin
torin poikki ja lähestyivät Norrbron siltaa.
-- Sinä olet aivan läpimärkä sateesta, pikku tyttöseni -- sanoi hänen
seuralaisensa lämpimästi.
-- Minun ei kuitenkaan ole vilu, -- virkkoi tyttö; -- minun rinnassani
polttaa kuin tuli ... mutta minne sinä aiot mennä?... Emmekö kuljekaan
sillan yli?
-- Minä laskeudun ensin näitä portaita alas ... rautamuurissa on melkein
veden rajassa pieni lovi, missä minä säilytän muutamia kalleuksiani...
Odota sinä täällä niin kauan kuin minä käyn alhaalla ... sitä ei kestä
kuin silmänräpäys ... tai ehkä on parasta, että sinä tulet mukana ...
herättäisi ehkä huomiota, jos joku näkisi tytön seisovan näin yöllä
yksikseen ... kietoudu hyvin vaippaasi ja pidä minua kiinni
käsivarresta, ettet liukahda rappusilla ... rohkeutta, kaunis, kiltti
tyttöni!
Tuo merkillinen pari astui nyt alas rappuja, jotka johtivat virralle.
Taivaalla välähtelivät salamat, sade ruoski ankarasti katukiviä, ja
ukkonen jyrisi kaupungin yllä. Kaikkeen tähän yhtyi vielä
Ladugårdslandin palokellon soitto.
Silloin kuului ukkosenjyrähdyksen ja palomerkin lomassa heikko naisen
avunhuuto, jota seurasi kiireisiä askeleita ylös rannan kiviportaita, ja
pian näkyi kookas mieshenkilö rientävän toria pitkin Hallituskadulle
päin ja katoavan pimeään.
Se oli sama mieshenkilö, joka äsken oli Katarinan kanssa mennyt portaita
alas; mutta yksin hän sieltä palasi ja yksin hän hävisi tiehensä.