-- No, mitä tänne kuuluu? -- kysyi asessori Hagel, astuessaan
hengästyneenä kivalterin makuukamariin, lähestyen sohvaa, jolla kuollut
makasi.
-- Kuollut, kuollut! -- vastasi kivalteri, joka istui sohvan vieressä
olevalla tuolilla.
-- Kuollut, kuollut! -- toisti Albert, seisoen akkunan luona.
Isän ja pojan kasvot olivat melkein yhtä kalpeat kuin kuolleen.
-- Minä huomaan sen... Sepä tapahtui äkisti, -- sanoi asessori, pidellen
ruumiin toista kättä ja tarkastellen hänen kasvojaan.
-- Niin, kovin äkisti! -- valitti leskimies; -- hänen tuskansa olivat
kauheat.
-- Vai niin, vai niin, mutta, -- jupisi asessori, lähestyen kivalteria,
-- milloin hän kuoli?
-- Täsmälleen tunti sitten, -- vastasi kivalteri.
-- Kertokaa minulle kaikki kuoleman yhteydessä olleet seikat, --
kehoitti lääkäri, istuutuen hänkin.
Kivalteri noudatti pyyntöä ja selvitti sairauskohtauksen kulun alusta
loppuun saakka.
-- Vai niin, vai tuli hän huonommaksi sen jälkeen kun hän oli juonut
liemen, -- virkkoi asessori; -- hm, hm!
-- Hän tuli huonommaksi juotuaan sitä, -- vakuutti Kron.
-- Onko rohdoksista mitään jäljellä! -- tiedusteli lääkäri.
-- Täällä on pussi, -- vastasi kivalteri, nousten ja mennen lipaston
luo, jonka hän avasi ja otti sieltä esiin pienen paperipussin.
Asessori liikutteli sormellaan sen sisältöä ja tutki sitä tarkoin.
-- Rohdoksissa ei ole mitään vikaa, -- selitti hän; -- siitä olinkin
kyllä varma ... tiesin sen ... mutta ... niin, missä on kuppi, josta
sairas joi liemen?
-- Tässä, herra asessori, -- vastasi kivalteri, ottaen lipaston päältä
kupin ja ojentaen sen lääkärille; -- eihän vain apteekissa ole
tapahtunut mitään erehdystä?
Lääkäri vei kupin hyvin lähelle valoa, tarkastellen huolellisesti sitä
vähäistä määrää, mikä oli rohdosta jäljellä kupin pohjalla. Sitten hän
otti kynän ja kosketti sen sulalla pohjaa.
Ellei suuren surun masentama leskimies olisi lakkaamatta katsellut
ruumista, olisi hän varmaankin ihmetellyt sitä merkillistä ilmettä, joka
ilmestyi lääkärin kasvoille, kun hän oli hetken aikaa tutkinut liemen
jäännöstä sekä haistellut siihen kastamansa sulan kärkeä.
Ei sekään herättänyt kivalterin huomiota, että lääkäri kietoi sekä kupin
että sulan huolellisesti paperikääröön.
Albert tosin seurasi tarkkaan lääkärin liikkeitä, mutta hän ei
ymmärtänyt niiden merkitystä. Ehkä hän päätteli lääkärin tärkeän
näköisestä kasvonilmeestä tämän tuumivan mahdollisuutta saada hänen
rakas äitinsä heräämään kuolleista.
Keittiön puolelta kuului ääniä ja askeleita.
Ovi avattiin ja sisään astui kolme miestä, joista Kron tunsi yhden
ammattitoverikseen, kivalteri Ekiksi Jakobin seudulta, sekä kaksi muuta
miestä poliisipalvelijoiksi samasta piiristä.
Kron nousi ja meni heitä vastaan.
-- Tervetuloa, veli! -- lausui hän, ojentaen Ekille kätensä; -- tämä on
sentään lohdutus murheessa.
-- Tietenpä, tietenpä, -- virkkoi Ek, nähtävästi hämillään.
-- Mutta miten sait näin pian tiedon onnettomuudestani -- kysyi Kron,
puristaen lämpimästi virkaveljensä kättä; -- niin, miten sait näin
nopeasti siitä tiedon?
-- Oh, varjelkoon, onhan muillakin hyvä vainu, ei yksistään Kronilla, --
vastasi Ek.
-- Olette menetelleet kerrassaan reilusti, hyvät miehet, -- selitti
Kron, puristaen toistenkin käsiä.
-- Soo, -- mutisi Ek; -- toisin ajoin ajatellaan niin, toisin näin.
Toiset kaksi poliisimiestä katsoivat vuoroin Ekiin, vuoroin toisiansa,
ja molemmat näyttivät selvästi ymmälle joutuneilta.
-- Kuka olisikaan aavistanut, kun minä muutamia tunteja sitten erosin
sinusta, että tällainen tapaus nyt sattuisi! -- virkkoi Kron. -- Minun
täytyy pyytää sinua ottamaan huostaasi huomispäiväinen esityslistani,
sillä käsitäthän, etten minä mitenkään voi huomenna saapua
kuninkaalliseen poliisikamariin... Eihän poliisimestari vaatinekaan,
että minä...
-- Totta hemmetissä täytyy sinun huomenna olla poliisikamarissa, --
vastasi Jakobinseudun kivalteri, vaihtaen seuralaistensa kanssa
merkitseviä silmäyksiä.
-- Oletko sinä hullu, Ek? -- kysyi Kron, sokeana ja kuurona kaikelle
muulle, paitsi omalle suurelle onnettomuudelleen.
-- Hulluko, sanot! -- virkkoi Ek; -- juuri sinun on tultava sinne ennen
muita... Jos kukaan on hullu, niin se olet sinä... Mitä hittoa sinä
oikein ajattelit, veli Kron?
-- Mitä tämä merkitsee? Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? -- huudahti
Kron, katsoen toveriaan suurin silmin; -- miksi tuijotat minuun tuolla
tavalla?
Asessori, joka kivalterien keskustelun aikana oli kävellyt lattialla
edestakaisin pitkin askelin ja miettivän näköisenä, pysähtyi Kronin
eteen.
-- Liemessä oli myrkkyä, arsenikia, mies! -- ilmoitti lääkäri, luoden
puhuteltuun läpitunkevan katseen.
-- Myrkkyä! Arsenikia! -- huudahti Kron, astuen murtamia askeleita
taaksepäin.
-- Myrkkyä! -- kirkaisi Albert, juosten esiin akkunan luota.
-- Myrkkyä! Myrkkyä!... Haa! Niin, niin, se on totta! -- valitti Kron,
vaipuen masentuneena tuolille.
Hän muisti nyt ne sanat, jotka vaimonsa oli ehtinyt lausua ennen
viimeistä hengähdystään. Tietoisuus siitä, minkä johdosta vaimo oli
kuollut, musersi hänet nyt kokonaan. Kivalterinkaan sydän ei aina ole
kivestä.
-- Totta, niin ... tietenkin se on totta, -- lausui kivalteri Ek; --
siksi täytyy sinun nyt suoda anteeksi, parahin Kron... Niin, niin, älä
nyt siinä suotta murjauttele silmiäsi ja vääristele naamaasi ... käännä
mieluummin nurin taskusi, sillä katsohan, kunnian veli, saattaisihan
sinulla vielä olla jäljellä niin monta tippaa, että niillä saisi hengen
kunnon mieheltä... Meidän siis täytyy tehdä ruumiintarkastus sinun oman,
kalliin elämäsi säilyttämiseksi, ymmärräthän.
Näiden ystävyydenvakuutusten jälkeen lähestyi Ek virkatovereineen
Kronia, ja he tarttuivat häneen.
Kron hypähti seisaalleen ja työnsi nuo kolme toveriaan luotansa.
-- Roistot! -- kähisi hän; -- uskaltakaapa vaan koskea minuun. Pois
tieltä, lurjukset!
-- Sellainenko sävy nyt onkin puheessasi, -- virkkoi Ek, vetäen syvään
henkeään, sillä hän oli saanut aimo sysäyksen rintaansa.
-- Hyökkäättekö te minun kimppuuni omassa huoneessani!? -- huusi Kron
silmät säihkyen; -- mikä estää minua ruhjomasta teidän aivojanne?
-- Nämä, -- vastasi Ek rauhallisena, vetäen esiin suuresta
takintaskustaan parin käsirautoja; -- kunhan olet saanut nämä käsiisi,
ei sinun tarvitse ostaa valkoisia hansikkaita vaimosi hautajaisiin...
Koska sinulla on rautaiset kädet, saat myös sen mukaiset käsineet.
Ekin antamasta merkistä ryntäsi toinen poliisimiehistä takaapäin Kronin
kimppuun ja kiersi käsivartensa lujasti hänen vartalonsa ympärille;
samalla Ek ja hänen toinen apurinsa ahdistivat häntä edestä.
Kivalterin poika, joka tähän saakka oli seisonut kuin kivettyneenä,
tahtoi nyt syöksyä isälleen avuksi, mutta tunsi samassa asessorin
pidättävän itseään kädestä.
-- Älä sekaannu tähän asiaan, poikaseni, -- kehoitti lääkäri.
-- Mitä he tahtovat isästä? Mitä pahaa isä on tehnyt? -- huusi Albert,
koettaen turhaan irroittaa kättään hyvää tarkoittavan lääkärin kädestä.
-- Jos isäsi ei ole tehnyt mitään pahaa, ei hänellä siinä tapauksessa
myöskään ole mitään pelättävää, -- vastasi asessori; -- ole senvuoksi
kiltti ja tottelevainen, lapseni!
-- Kas, tässä on kaivattu tavara, -- huusi kivalteri Ek, pitäen Kronin
silmien edessä hyvin pientä pulloa, jonka hän oli vetänyt esiin
viimemainitun takintaskusta; -- tunnetko tätä?... Jollei sinulla olekaan
taskuissasi sillisalaattia, niin on sinulla siellä ainakin karvaita
tippoja... Sinä olet aika juupeli, olet kerrassaan oikea kunniapasha!
Asessori päästi nyt Albertin käden ja otti pullon Ekiltä.
-- Pulloko? -- kysyi Kron tuijottavin silmin; -- mikä pullo se on?...
mistä se...? --
-- Mistäkö sen löysin? -- sanoi Ek. -- Sinun omasta taskustasi... Etkö
kuullut?
-- Entä ... entä ... mitä siinä pullossa on? -- sammalsi Kron.
-- Myrkkyä, arsenikia, te onneton, -- vastasi lääkäri, pitäen pulloa
silmiensä edessä ja pudistellen sitä; -- te olette murhannut oman
vaimonne!
-- Mitä helvetin leikkiä tämä on? huusi rikollisena pidetty.
-- Jotain vähän sinnepäin, -- vastasi Ek, -- sillä muussa tapauksessa
sinä olisit kai aikoja sitten heittänyt tuon pullon hiiteen tai ottanut
siitä ryypyn itse... Ruumistahan ei avattane ennenkuin vasta huomenna?
-- kysyi hän sitten, kääntyen lääkärin puoleen.
-- Niin, huomenna, -- vastasi tämä, kooten kapistuksiaan lähteäkseen.
-- Kas niin, mars siis matkaan, veli Kron! -- komensi Ek; -- kuka olisi
voinut aavistaa, että sinäkin tulisit vaeltamaan kaiken maailman
tietä... Vanhan ystävyyden vuoksi annan minä sinun kuitenkin valita joko
Kastenhoffin kellarikerran tai raastuvan.... Mutta siitä voimme puhua
matkalla... Kastenhoff on lähempänä, joten se on ehkä
tarkoituksenmukaisin... Hitto kulkekoon Norrbron yli mokomassa
ilmassa... Eteenpäin, mars.
Onneton leskimies koetti kyllä parhaansa mukaan saada ystävänsä Ekin
vakuutetuksi tämän ennenaikaisesta liiallisesta virkaintoisuudesta,
koettaen selittää hänelle sekä lempeästi että ankarasti, miten luonnoton
oli niin syytös kuin vangitseminenkin, mutta turhaan. Hän kääntyi sen
jälkeen asessori Hagelin puoleen, mutta tämä oli yhtä kuuro hänen
selittelyilleen. Hänen täytyi siis jättää murheellinen kotinsa, ja
hänellä oli tuskin aikaa lausua pojalleen muutamia lohduttavia sanoja,
luvaten pian tulla takaisin.
Sitten kun nuo neljä olivat lähteneet, Kron, Ek ja kaksi muuta
poliisimiestä, tarttui asessori itkevää poikaa kädestä ja katseli häntä
suuresti säälien.
-- Sinä et voi jäädä yksinäsi tähän onnettomuuden majaan, -- sanoi hän.
-- Minä tahdon mennä isän mukana, -- virkkoi Albert, katsoen oveen päin.
-- Sitä et saata, poikaseni.
-- Sitten jään kotiin äidin luo, -- huusi poika, kiiruhtaen sohvan luo,
missä ruumis makasi, ikäänkuin etsien sieltä turvaa.
-- Sekään ei käy päinsä, rakas lapsi, -- selitti lääkäri, vetäen pojan
pois sohvan luota; -- on parasta, että tulet mukanani minun kotiini...
Onhan sekin joku lohdutus murheessa.