Hiukan myöhemmin illalla istuivat kivalteri, hänen vaimonsa ja heidän
poikansa yhdessä keittiön viereisessä huoneessa.
Kivalteri laati parhaillaan akkunan luona olevan pöydän ääressä
esitysluetteloa niistä jutuista, jotka seuraavana päivänä tulisivat
käsiteltäväksi kuninkaallisessa poliisikamarissa.
Vaimo istui sohvalla, edessään pienempi pöytä, jolla oli suuri
konttorikirja. Sitä hän tarkasteli ja teki tuon tuostakin kaikenlaisia
muistiinpanoja.
Saman pöydän ääressä istui myöskin Albert, lukien Ruotsin historian
läksyä seuraavaksi päiväksi. Pöydällä oli äsken tyhjennetty teekuppi.
Jokainen näytti olevan niin syventynyt tehtäväänsä, ettei toinen
toistaan huomannut eikä välittänytkään huomata. Kauan aikaa vallitsi
mitä syvin hiljaisuus.
-- Kymmenen kultaista ja kaksikymmentä hopeista panttia on langennut
tänään, -- virkkoi vaimo viimein -- ne ovat auttamattomasti langenneet,
sillä toissapäivänä oli niistä kolmas ilmoitus, ja tänään oli viimeinen
lunastuspäivä... Huomenna minä voin ne joko myydä tai pitää, miten vain
haluan... Peräti hyvä kauppa!... Vähintään kahdensadan riikintaalarin
voitto, korkoa lukuunottamatta... Peräti hyvä kauppa!
Kivalteri kohotti katseensa ja kiinnitti sen vaimoonsa.
-- Siunatkoon, kuinka sinä olet kalpea, Greta! -- huudahti hän; -- miten
Jumalan nimessä on laitasi?
-- Todellakin, äiti on tavattoman kalpea! -- sanoi Albertkin, työntäen
kirjansa syrjään ja katsoen huolestuneena äitiinsä.
-- Kummallista! -- mutisi rouva Kron, sivellen kädellään otsaansa; --
luulenpa tuntevani itseni sairaammaksi sen jälkeen kun join tuon liemen.
-- Jumala tietää, mitä keitosta se lienee, -- sanoi kivalteri; --
minusta sinä olet aina voinut pahoin sen juotuasi... Minä olen aina
sanonut, että ken haluaa tulla sairaaksi, hänen on nautittava
lääkkeitä... Piru periköön kaikki liemet ja rasvat, joita lääkärit ja
apteekkarit laittelevat!
-- Mutta asessori on sanonut, että tämä liemi vaikuttaa parantavasti
minun rintaani, -- väitti rouva Kron; -- asessori tietää kyllä, mitä hän
määrää, tietää maar.
-- Sinähän olet nauttinut sitä jo kokonaisen kuukauden, ja voit
huonommin etkä suinkaan paremmin... Sinun sijassasi, rakas Greta,
heittäisin hiiteen koko liemen.
-- On käsittämätöntä, miten minun rintani on tullut näin kovin kipeäksi,
se kun näihin aikoihin saakka on aina ollut niin vahva ja terve... Minun
on välisti kerrassaan vaikea hengenahdistuksen vuoksi päästä portaita
ylös, ja nytkin, vaikka istun hiljaa, on minun työläs hengittää.
-- Muistan sinun joskus valittaneen kipua myöskin vatsassasi.
-- Niin on asia; luulenpa saaneeni kuoleman koko ruumiiseeni viime
aikoina muuttunut kerrassaan vaivaiseksi.
-- Meidän täytyy keskustella jonkun toisen lääkärin kanssa, -- arveli
kivalteri.
-- Ei ole tarvis, rakas Kron!... Asessori Hagel hoitaa monia sairaita.
-- Mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan heistä olisi parantunut.
-- Nyt sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, -- huomautti rouva.
-- Aina sinä hankaat vastaan, -- virkkoi kivalteri.
-- Hoida sinä omat asiasi, Kron ... minä kyllä hoidan omani, -- sanoi
vaimo.
Kivalteri vaikeni ja jatkoi esityslistansa laatimista.
-- Mitä sinä nyt luet? -- kysyi äiti pojaltaan.
-- Minä luen kuningatar Blankasta, joka antoi pojalleen ja poikansa
puolisolle myrkkyä... Eikö se ole kauheata, rakas äiti?
-- Kirottu nainen! -- huudahti rouva Kron; -- ellei hän joudu palavaan
uuniin, niin ei sitten kukaan... Kirottu nainen!
-- Nuori kuningas raukka ja nuori kuningatar raukka! -- valitti Albert.
-- Jos minä olisin kuningatar, -- virkkoi rouva, -- luulisin melkein,
että minäkin olen saanut myrkkyä ... kauheata, mitä tuskia minulla on
rinnassa... Mutta myrkytyksiä tapahtuu vain kaikkein hienoimpien
herrasväkien keskuudessa... Ainoastaan kuninkaat ja kuningattaret sekä
heidän vertaisensa saavat ottaa toisia ihmisiä hengiltä... Taivaan
Jumala! Mitä tämä oikeastaan on? -- huudahti rouva samassa, painaen
kädellään rintaansa.
-- Sinä olet hyvin sairas tänä iltana, -- lausui kivalteri, työntäen
listansa syrjään ja nousten; -- sinun täytyy mennä vuoteeseen, ja minä
lähetän Karinin hakemaan asessoria.
-- Hyvä Jumala, miten sinä olet löyhä, rakas Kron! -- sanoi vaimo. --
Karinilla on muuta tekemistä kuin juosta pitkin katuja; sillä jos hän
kerran lähtee ulos, niin saavuttaa minut kuolema ennenkuin hän palaa
takaisin, se lintu!
-- No, juokse sitten sinä, Albert, hakemaan asessori Hagelia, -- käski
isä.
-- Ei, Albert lukee nyt läksyjään, -- sanoi äiti.
-- Ehtiihän hän sen myöhemminkin, -- väitti mies.
-- Sitä asiaa sinä et ymmärrä, -- selitti vaimo; -- poika ei saa
laiminlyödä läksyjään... Aika on kalleinta kaikesta... Mikä kuluu
hukkaan, sitä ei enää saa takaisin.
-- Oletpa sinä nyt itsepintainen! -- ärähti Kron.
Albert katsahti levottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, sillä hän
oli nyt kahden tulen välissä.
-- Ei tee mitään, vaikka minä juoksenkin hakemaan asessoria, -- virkkoi
hän; -- kyllä minä vielä ehdin lukea läksyni... Ei sillä ole niin kiire.
-- Ei, ei, poikaseni, sinä et saa lähteä luotani, -- sanoi äiti,
puristaen lasta rintaansa vasten; -- vielä olen tajuissani ... ehk'en
enää kohta... Huu, miten minua viluttaa!
-- Varjelkoon, Greta, sinä olet sen näköinen, että sinä kerrassaan
pelästytät! -- huusi kivalteri, juosten huoneessa ympäri, etsien
hattuaan; -- minun täytyy itse lähteä hakemaan lääkäriä ... ei käy enää
viivytteleminen ... milloinkaan ennen en ole nähnyt sinua noin huonona
... nyt ei ole leikkimistä.
-- Tule tänne, Kron! -- huusi vaimo; -- tule tänne ... sinä et saa tällä
hetkellä juosta tiehesi ... teidän molempien täytyy olla minua lähellä
... hyvin ... kas niin ... tuntuu siltä kuin tuskani lieventyisivät.
Hän kiersi toisen käsivartensa miehensä, toisen poikansa kaulaan,
nojautuen siten heihin molempiin. Suuret hikihelmet vierivät alas hänen
otsaltaan.
-- Parahin Kronini! -- virkkoi hän; -- oletko minulle vihainen,
ukkoseni?
-- Miksi olisin sinulle vihainen? -- kysyi mies.
-- Olen niin monta kertaa ollut äksy ja tuottanut sinulle vastusta ...
mutta...
-- Mistä tuollaiset ajatukset nyt johtuvat mieleesi, Greta?
-- Mutta minä olen tarkoittanut hyvää ... olen aina sinusta pitänyt.
-- Senhän tiedän, rakas Greta... Olenko koskaan väittänyt toisin?
-- Olen tahtonut pitää kodissa järjestystä, -- jatkoi vaimo, -- ja kun
joku tahtoo pitää järjestystä, sanotaan hänestä, että hän on häijy... Se
on niin tavallista.
-- Et ole koskaan ollut ilkeä minulle, etkä muillekaan, mikäli minä
tiedän.
-- Mutta niinpä onkin kotimme nyt lujalla pohjalla... Sitten kun minä
olen kuollut, tulee sinun...
-- Kuollut! Mitä sinä nyt lörpöttelet... Ethän aikone nyt vielä kuolla.
-- Ole vaiti ja anna minun puhua!... Kun minä olen kuollut, murrat
makasiinissa irti yhden lattialaudan ... neljännen akkunasta lukien...
Kivalteri katseli vaimoaan suurin silmin. Hän luuli tämän hourivan.
-- Laudan alla on kätkettynä pinkka seteleitä, -- jatkoi sairas; -- ne
setelit saadaan käyttää ainoastaan Albertin hyväksi, sillä hänestä
täytyy aikaa myöten tulla oppinut ja suuri mies... Minä olen varma, että
hänestä se tulee... Pojasta voi silti tulla suuri ja oppinut mies,
vaikka hänen äitinsä onkin ainoastaan vaatteiden kaupustelija ja isänsä
vain poliisipalvelija... Se ei haittaa mitään.
-- Pinkka seteleitä, sanoit?
-- Niin, selviä seteleitä... Olen mielestäni puhunut kyllin
ymmärrettävästi.
-- Ja tästä sinä et ole kertonut minulle ennemmin, eukkoseni!
-- Hyvä vaimo ei kirjoita kaikkia asioita miehensä nenänpäähän... Älä
ole siitä pahoillasi, rakas Kron!... Eihän siinä ole mitään pahaa...
Poikahan joka tapauksessa saa kaiken meidän jälkeemme... Hänen
tähtensähän me olemme tehneet työtä ja ahertaneet... Oh, kun minua
viluttaa... Minun täytyy nojautua paremmin.
Hän vaipui alas ja vajosi tyynylle, päästämättä kuitenkaan miehensä ja
poikansa käsiä. Nämä seurasivat kaikkia hänen liikkeitään mitä syvimmän
huolen valtaamina.
-- Kron, -- kuiskasi hän miehensä korvaan; -- joku hiipii tuolla oven
takana... Mene sinne varpaillasi ja katso, kuka siellä on.
Kivalteri noudatti kehoitusta ja avasi äkkiä oven.
-- Se on Karin, -- huusi hän. -- Mitä sinä tahdot?
-- Sinäkö siellä oletkin, senkin piru! -- huusi rouva; -- tule tänne
sisään ... tule silmänräpäykseksi!
Palvelustyttö astui sisään huoneeseen. Hänen kasvojensa ilme todisti
suurta levottomuutta.
-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi hänen emäntänsä luoden häneen
läpitunkevan katseen. Rouva Kronilla oli sellaisia katseita paljon
varastossa.
-- Minä luulin ... luulin, että rouvalla oli minulle jotain asiaa, --
sammalsi tyttö.
-- Vai niin, vai luulit sinä sitä, ja kuitenkaan et tullut sisään, vaan
pysähdyit oven taakse suu kiinni ja korvat höröllä!
-- Kiltti rouva, en minä ole tehnyt mitään pahaa -- vakuutti Katarina,
silmäten väliin emäntäänsä kasvoihin, väliin pöydällä olevaan tyhjään
kuppiin.
-- Sinä kuuntelit, senkin peto! -- ähisi rouva -- sinä kuulit minun
sanovan, että minä olen kätkenyt rahoja lattian alle ... myymäläkojuun
... jota pidän kaupungissa ... etkö kuullutkin?... Auttakaa! Auttakaa!
huusi hän vaipuen sohvalle, ruumiin suonenvedon tapaisesti
nytkähdellessä; -- minä kuolen! Minä kuolen... Taivaan Jumala ja luoja!
-- Juokse heti asessorin tai kenen muun lääkärin luo tahansa ...
ensimmäisen, jonka saat käsiisi, -- käski kivalteri, työntäen Katarinan
ulos ovesta. Vankka mies vapisi kuin haavan lehti.
-- Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! -- vaikeroi kivalterin
vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. -- Kron parka! Lapsi raukka! Minun
loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen... Kuolema raivoo suonissani ...
tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!... Jumala minua armahtakoon... Kron!
Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat
langenneet... Minä olen ollut liian ankara... Oikeus ei aina ole hyvä,
vaikka se onkin oikeus... Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta...
Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta
huolehtii ja pitää sinua puhtaana?... Kron, myy vaatekauppa ... älä
kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin... Älä unohda
neljättä lautaa akkunasta lukien... Tuo palvelustyttö ... tyttö ...
mahtoiko hän kuulla?... Pidä häntä silmällä, sillä... Nyt muistan...
Hänen silmänsä ... helvetilliset silmänsä!... Kuppi! Kuppi!... Toimita
hänet kiinni ... oh...»
Vaimo vaikeni -- vaikeni ikuisesti. Isä ja poika polvistuivat hänen
jäykistyneen ruumiinsa ääreen.