-- Kuka siellä?... Sinäkö, s--tana!... Mille sinä irvistät?... Ja mitä
sinä mutiset?... Mitä tahdot?... Kuka on käskenyt sinun tulla tänne,
lurjus?
Näitä sanoja raivostuneesti huutaessaan läheni kreivi Lejonborg erästä
henkilöä, joka seisoi huoneen ovella, liikkumattomana kuin suuri
kuvapatsas, joskaan ei valkoisesta marmorista veistetty, mutta ainakin
pronssista, ja tummimmasta pronssista sittenkin.
Tämä henkilö ei ollut niitä, joita katsellaan välinpitämättömästi. Hän
oli puettu eräänlaiseen virkapukuun, tai oikeammin rikkaitten
herrasväkien metsästäjäin käyttämään livreijaan; siihen kuului viheriä
hännystakki ja samanväriset housut, metsästyspuukko hopeisessa
kannattimessa ja kolmikulmainen hattu, johon oli kiinnitetty vihreitä ja
valkoisia sulkia. Mutta itse metsästäjä oli, elämänsä vähäisestä
kutsumuksesta huolimatta, perin huomattava olento: hänen jättiläismäinen
vartalonsa ja lihaksinen ruumiinsa, kasvojensa tummanruskea väri, paksut
korpinkiharat, kyömynenä ja yömustat silmät osoittivat, että hän oli
luotu jonnekin muualle kuin palvelijain huoneeseen.
-- Olenko minä irvistänyt ... olenko mutissut jotain? -- sammalsi
metsästäjä punastuen kuin olisi hänet tavattu itse teossa.
-- Näinhän minä kuvastimessa sinun irvistävät kasvosi! sanoi kreivi; --
kuulivathan minun korvani, mitä sinä lausuit!... Mitä tarkoitit?
-- Ah, todellakin, -- vastasi metsästäjä, koettaen näyttää
mahdollisimman tyhmältä ja yksinkertaiselta, -- minusta näytti
hauskalta, kun teidän armonne ajoi takaa hyttystä ... niin, se minusta
näytti niin hauskalta...
-- Näyttikö se hauskalta?... Etkö häpeä, senkin roikale!... Kuka on
antanut sinulle luvan nauraa minulle? -- huusi kreivi, tarttuen muurin
nurkassa olevaan kultanuppiseen espanjalaiseen ruokokeppiin.
-- Antakaa anteeksi, teidän armonne! -- rukoili metsästäjä äänellä, joka
oli täysi vastakohta hänen ylpeille silmilleen ja miehekkäälle
olennolleen; -- minä tein siinä hyvin tyhmästi ... antakaa minulle
anteeksi tämä kerta... Jumala tietää, että minä tunnen mitä syvintä
rakkautta ja kunnioitusta korkeaa isäntääni kohtaan, ja kukaan ei voi
olla siitä varmemmin vakuutettu kuin teidän armonne itse.
-- Kuka on surissut niinkuin hyttynen, ja kenen tulee kuolla niinkuin
hyttysen? huusi kreivi kohottaen keppiä.
-- Ajattelin itseäni ja vertaisteni kohtaloa, -- vastasi metsästäjä
surunvoittoisella äänellä; -- iloisina ja onnellisina me surisemme
hyttysten lailla, niin kauan kuin olemme korkeitten herrojemme suosion
auringonpaisteessa ... mutta kun me sen suosion kadotamme, on meidän
kohtalomme kuin kuolevan hyttysen ... enkö ole oikeassa, tiedän armonne?
-- Mitä sinä tahdot?... Olenko soittanut sinua?... kysyi kreivi hiukan
leppyneesti antaen keppinsä vaipua. Hänelle teki hyvää, kun joku tällä
hetkellä häntä pelkäsi, sillä hyttynenkään ei enää ollut hänen vihansa
ulottuvissa.
-- On kirje...
-- Kirje, kirje! -- huudahti kreivi raivostuneena, sillä ne kirjeet,
jotka hän tänä onnettomuuden päivänä oli nähnyt, muistuivat nyt elävästi
hänen mieleensä; -- kirje, kirje!... Miten on se helvetillinen kirje
joutunut minun pöytälaatikkooni?
-- Mikä kirje, teidän armonne?
-- Kirje, jonka poliisimestari löysi täältä aamupäivällä.. Voi, että
minun on täytynyt kokea mitään niin kauheata!
-- Tarkoittaako teidän armonne sitä kirjettä, josta oli niin paljon
hälyä, kun teidän armonne tuli kotiin?
-- Sitä juuri, heittiö!... Miten se oli joutunut pöytälaatikkooni?
-- Kuinka minä voin sen tietää, teidän armonne? -- vastasi metsästäjä,
näyttäen perin rehdiltä.
-- Kuka sen sitten tietäisi, ellet sinä ja ne muut, jotka ovat täällä
siivonneet?... Ympäröivätkö minua pelkät rosvot ja roistot?
-- Ikävää, hyvin ikävää on uskollisen palvelijan kuulla tuollaisia
sanoja, -- valitti metsästäjä.
-- Ihminen! Kuka on salaa kätkenyt sen kirjeen minun laatikkooni?
-- Teidän armollannehan on aina avain mukanaan, tiedän mä.
-- Mutta laatikkoon on murtauduttu minun poissaollessani.
-- Kun teidän armonne on ollut poissa, olen minä aina ollut teidän
armonne mukana ... huomautan sen siksi, että jos teidän armonne sattuisi
epäilemään minua. En ole ansainnut tulla sellaisen epäluulon alaiseksi,
teidän armonne!
-- Onko kirje sitten joutunut sinne itsestään?
-- Ei, sitä en luule.
-- Onko lukko auennut itsestään?
-- Myöskään sitä en usko.
-- Sinäkö olet petturi?
-- Ei, sitä en usko.
-- Tai onko se joku muu palvelija?
-- En voi uskoa sitäkään.
-- Onko siis kirje sittenkin joutunut sinne itsestään?
-- Ei, sitä en usko.
-- Onko siis lukko auennut itsestään?
-- En usko sitäkään.
-- Roisto! Luulenpa ettei sinulla ole muuta kuin yksi ja sama vastaus
minun kaikkiin kysymyksiini, -- huusi kreivi, viuhtaisten
espanjanruokoisella kepillään, lyödäkseen ihmisparkaa, joka äsken oli
vavissut hyttysen kuoleman nähdessään.
Tämä tarttui kuitenkin taiturin nopeudella keppiin, joka jäi hänen
oikeaan kouraansa.
-- Nousetko vastaan? kirkui kreivi, turhaan koettaen riuhtoa keppiä
hänen kädestään; -- vastustatko isäntääsi, kurjimus?
-- En, otin vain kepin vastaan, -- luulin teidän armonne tarkoituksen
olevan antaa se minulle.
-- Kepin iskun kyllä, mutta, en keppiä ... päästä se heti irti, kirottu
mies!
Metsästäjä päästi, mutta kreivin toisen kerran aikoessa lyödä
palvelijaansa jäi keppi taaskin viimemainitun käteen.
-- Mitä sinä uskallat tehdä, onneton? -- kähisi kreivi, raivosta
menehtymäisillään.
-- Asettaa kepin takaisi paikalleen, niinkuin teidän armonne tahtoo, --
vastasi metsästäjä, irroittaen vähäisellä tempaisulla espanjaruo'on
kreivin kädestä ja vieden sen muurinnurkkaan, josta se oli otettu.
Isäntä, joka tuosta tempusta suuresti hämmästyi, tuijotti sanattomana
metsästäjäänsä, oikein tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tällainen
palvelevaisuus. Joko hän todella piti metsästäjää niin tyhmänä kuin tämä
näytti tai tunsi hän jotakin kunnioitusta herkulesmaista olentoa
kohtaan, mutta olipa miten tahansa, ei kreivi enää tarttunut keppiin
eikä jatkanut sananvaihtoa palvelijansa kanssa.
-- Pässinpää! murahti hän lyhyesti sekä heittäytyi jälleen pitkäkseen
sohvalle, antautuen huoltensa valtaan.
Metsästäjä läheni häntä kunnioittavasti kumartaen.
-- Olisi muuan kirje, joka... -- alotti hän, kasvoillaan jonkunlaista
tuttavallisuutta osoittava ilme.
-- Kirje, kirje! -- keskeytti hänet, kreivi, hypähtäen ylös sohvalta.
-- Minulle on annettu tämä kirje jätettäväksi teidän armollenne, --
virkkoi metsästäjä.
-- Helvettiin kaikki kirjeet!
-- Ei kuitenkaan tämä, -- sanoi edellinen, ja otti esiin ruusunpunaisen
kotelon; -- olisi synti lähettää tämä kirjelmä sellaiseen paikkaan.
-- Kirjelmä!...Keneltä? -- kysyi kreivi, arasti vilkaisten siihen.
-- Keneltäkö?... Mistä minä sen tiedän, teidän armonne? virkkoi
metsästäjä.
-- Kuka on sen jättänyt?
-- Muuan pieni tyttö, teidän armonne, -- vastasi metsästäjä hymyillen
veitikkamaisesti.
-- Pieni tyttö?
-- Niin, ja kaunis kuin päivä ... hiukset kuin kultaa, ja silmät
loistavat kuin teidän armonne musta ratsu.
-- Ahaa!... Anna tänne, anna tänne! huusi kreivi tempaisten kirjelmän
metsästäjän kädestä.
Kreivi avasi nopeasti kotelon ja luki:
»Rakkahin kreivi!
Huomenna odotan sinua.»
-- Mitä! Hän odottaa minua! -- huudahti kreivi niin riemastuneena kuin
olisi joku äkillinen, suuri onni kohdannut häntä; -- hän odottaa minua!
Vihdoinkin, vihdoinkin!... Hän sinuttelee minua ... oh, miten se
kuulostaa likeiseltä!... Tuo yksi sana _sinä_ avaa kaunokaisten
makuukammion... Mutta mitä onkaan saattanut tapahtua, kun hän on näin
äkkiä muuttanut mieltään ... katsokaammehan!
Kreivi jatkoi lukemista:
»Tule rauhoittamaan minua! Minun pelkoni on suuri, melkein yhtä suuri
kuin rakkauteni sinuun».
-- Hänen rakkautensa minuun! -- huudahti kreivi. -- Hänen
rakkautensa!... Hän siis rakastaa minua todellakin ... hän sanoo sen
minulle avoimesti ... kuka olisi sitä uskonut?... Voi niitä naisia!
Ja kreivi luki edelleen:
»En ole tietämätön sen vaaran suuruudesta, johon sinä aiot antautua;
mutta sinun suunnitelmiesi laajuus ja se korkea päämäärä, johon sinä
pyrit, viehättää minua tavattomasti.»
-- Sinun suunnitelmiesi laajuus! Se korkea päämäärä, johon sinä pyrit!
-- toisti kreivi -- mitä hän sillä tarkoittaa... Varmaankin kuvittelee
tuo kaunotar, että on kerrassaan suurenmoinen teko voittaa hänet ...
kuvitelkoon hän vaan niin ... suloinen, jumalallinen hän on joka
tapauksessa.
Hän luki lisää.
»Jos olen ollut kuuro sinun lupauksillesi ja esityksillesi, olen ollut
sitä siksi, että olen epäillyt sinun kohtaloasi. Minulla ei ole tosin
syytä ylistää yhteiskuntaa ja maailmaa, sillä miten se on minua
kohdellut! Mutta sitä paremmalla syyllä minä väistyn ja jätän koston
Jumalalle.»
-- Mitä hittoa hän lörpöttelee? -- mutisi kreivi; -- koston Jumalalle
... mitä hän sillä tarkoittaa?... Voiko koskaan päästä perille naisen
mielikuvituksesta!
Hän jatkoi:
»Älä siis kummastele, jos minua epäilyttää ruveta sinun
rikostoveriksesi, sillä rikos, suuri rikos se kaikissa tapauksissa on.»
-- Rikos! -- naureskeli kreivi; -- pikku viaton raukka!... Kylläpä hän
nyt on kovin tunnontarkka!... Ruveta sinun rikostoveriksesi ... tuntuu
melkein siltä kuin kirjoittaja olisi joku viisitoistavuotias tyttö.
Kreivi jatkoi lukemista:
»Olen äiti, ja minä olen vastuussa pienen tyttäreni tulevaisuudesta...
Jos syöksisin itseni turmioon, niin mitä silloin tulisi hänestä?»
-- Olenhan minä tuhat kertaa vannonut turvaavani sekä hänen että hänen
lapsensa tulevaisuuden, -- keskeytti kreivi; -- hän on kovin arka, tuo
suloinen olento ... mutta se on vaan sitä hauskempaa.
Kreivi luki:
»Kuitenkin olen vastaanottanut ne esineet, jotka olet lähettänyt, ja
minä säilytän niitä hyvin. Kukaan kuolevainen ei saa niitä nähdä, ei
edes aavistaakaan, että sellaisia on minun luonani. Odotan sinua
huomenna, mutta älä tule ennenkuin hämärässä, ettei kukaan pääsisi
selville sinun salaisista käynneistäsi minun luonani. Ole levollinen,
ystäväni! Vaikkakaan minä en kaikessa saata edistää sinun tarkoituksiasi
-- ja mitä voisikaan heikko nainen? -- niin en kuitenkaan milloinkaan
petä sinua. Rakastettu ystävä! Sinun puolestasi tahdon elää ja sinun
puolestasi kuolla».
-- Merkillinen nainen! -- virkkoi kreivi itsekseen; -- toisella rivillä
vakuuttaa, ettei hän tahdo edistää minun tarkoituksiani, ja toisella,
että hän tahtoo minun puolestani elää ja kuolla ... se ei ole muuta kuin
veikistelyä ... pelkkää veikistelyä... Tuollaiset simasuut ovat aika
veijareita!
Ruusunpunaisen kirjelmän alla oli nimi:
»Anna Jolanta Bränner.»
-- Jumalallinen hän on kaikista hullutuksistaan huolimatta, -- riemuitsi
kreivi; -- mutta joka tapauksessa hän rakastaa minua... Hän on kuitenkin
ollut vastahakoisin kaikista niistä, joiden kanssa olen ollut
tekemisissä ... mutta sitä ihanammalta tuntuu nyt voitto ... tarvitsen
todellakin tällaista suloista viihdykettä kaiken sen kirotun harmin
jälkeen, jota äsken olen kokenut.
-- Käskeekö teidän armonne jotain? -- kysyi metsästäjä, joka ei ollut
hetkeksikään siirtänyt katsettaan isännästään tämän lukiessa kirjelmää.
-- En ... kyllä ... odota! huusi kreivi nuorukaisen vilkkaudella; --
sinun täytyy heti kiirehtää viemään vastaus tähän somaan lappuseen.
-- Miten onkaan hauskaa, että teidän armonne on jälleen saanut takaisin
tavallisen iloisuutenne ja ystävällisen mielenne! -- virkkoi metsästäjä
ilmeisesti tyytyväisenä.
-- Sanotko niin, senkin veijari, -- murahti isäntä, heittäen kirkkaan
riikintaalarin palvelijalle, jonka varma käsi koppasi sen kiinni yhtä
taidokkaasti kuin kreivin kultanuppisen kepinkin.
-- Hopea on kaunis katsella, -- virkkoi sen jälkeen metsästäjä; mutta
tuhat kertaa mieluummin minä katselen teidän armonne kasvoja, kun ne
eivät ole yhtä happamat kuin äsken, jollaisina en ole nähnyt niitä koko
sinä kolmen kuukauden aikana, jonka olen ollut teidän armonne
palveluksessa.
-- Sinä kerjäät yhtä taalaria lisää, -- virkkoi kreivi leikkisästi,
istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; -- sinä otat varteen tilaisuuden ...
minä en ole aina yhtä lempeä kerjäläisiä kohtaan.
-- Jumala varjelkoon teidän armoanne! -- huudahti metsästäjä, seisoen
herransa tuolin takana, ja hänen kasvojensa ilme todisti jotakuinkin
päinvastaista toivomusta.
Kreivi otti esiin lompakkonsa ja hymyillen kätki sinne kirjelmän.
Senjälkeen hän kastoi kultakynän kullatussa porsliinitolpossa olevaan
punaiseen musteeseen, kirjoittaen kultareunuksiselle paperille seuraavat
rivit:
»Ihana, jumalallinen olento!
Kun huomispäivän ilta levittää kullalla kirjaillun ruusuvaippansa yli
seutujen ja asumusten, lennän minä kyyhkyn tavoin rakkauden eteerisillä
siivillä sinun paratiisiisi, suudellakseni Annan liljasormia ja
polvistuakseni Jolantan perhoisjalan juureen. -- Kyyhky ei ota mukaansa
suuhunsa myrtinlehteä, sillä myrttejä on vain paratiisissa, jonne se
lentää. -- Muuttakoon rakkauden kaikkivaltias pikku jumala sekunneiksi
ne tunnit, jotka minun vielä pitää odottaa pääsemistäni sinun luoksesi,
ja sekunnit tunneiksi, sitten kun olen sinun kammiossasi! -- --
Rukoilen, etten kuolisi, ennenkuin olen todellisesti elänyt, sillä
ainoastaan rakkaus on todellista elämää.
Sinun tahtoasi totteleva orjasi
K. G.»
Senjälkeen kun kreivi Lejonborg oli useampaan kertaan lukenut läpi
paperille piirtämänsä sepitelmän sekä jonkun aikaa ihailut niitä, ties
mistä romaanista lainattuja, runollisen koreita lauselmia, jotka hän oli
omistanut »ihanalle, jumalalliselle olennolle», sulki hän kuoren
suurella kreivillisellä sinetillä, jättäen sen sitten komearyhtisen
palvelijansa huostaan.
-- Kiiruhda, riennä, lennä, kelpo poikaseni! -- kehoitti hän; -- ota
siivet jalkojesi alle ... osta toinen siipi äsken antamallani taalarilla
... tästä saat taalarin lisää toista varten.
Kreivin metsästäjä juoksi ulos kirjeineen ja hopearahoineen.
-- Ha, ha, ha! Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivi, heittäytyen
sohvalle ja unohtaen kaikki aikaisemmin sinä päivänä kärsimänsä huolet.
-- Ha, ha, ha! -- Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivin metsästäjä,
rientäen alas rappusia ja ulos portista.
Lienee vaikeata arvata, kummanko riemu oli suurempi, herran vai
renginkö.