Tuskin kukaan olisi kadehtinut kreivi Karl Gustav Lejonborgin ikivanhaa,
jaloa nimeä ja hänen suuria rikkauksiaan, puhumattakaan hänen entisistä,
loistavista toiveistaan, nyt kun hän lepäsi kokoon kyyristyneenä
kullatulla, silkillä päällystetyllä leposohvallaan komeassa huoneessaan
kasvot kätkettyinä pielukseen, ja kirosi sekä vuodatti kyyneliä.
Oli kulunut lähes neljä tuntia siitä kun hän oli saapunut kotiin kreivi
V:n luota, mutta kuinka paljon odottamatonta olikaan tämän ajan kuluessa
tapahtunut!
Tosin oli poliisipalvelija, jonka kauhistava olento oli kauan viipynyt
kauniissa eteisessä, vihdoinkin poistunut; mutta hän ei ollut kuitenkaan
lähtenyt tyhjin, käsin: hänen mennessään oli hänen toisessa kädessään
kuva töyhdöillä varustetusta maaherranhatusta ja toisessa kuva
viraltapannun kamariherran kultaisesta avaimesta. Hirveätä on
sellaisesta puhuakin -- mutta miten paljon hirveämpää sellaista vielä
nähdä.
Lyhyesti kerrottuna oli asia siten, että kreivi V., onnellisen
audienssin jälkeen linnassa, oli kunnioittanut »hyvää ystäväänsä»
persoonallisella käynnillä. Avoimin sylin oli kreivi Lejonborg
kiirehtinyt »jaloa ystäväänsä ja suojelijaansa» vastaan. »Jalo ystävä»
oli painanut »hyvää ystäväänsä» rintaansa vasten. Senjälkeen olivat
molemmat tuttavallisesti istuutuneet vieretysten leposohvalle.
Kreivi V. kertoi nyt suureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen, että mitä
tuli koko suureen valtiokavallusjuttuun, oli hänen onnistunut, joskin
suurella vaivalla, poistaa Jupiterin miekka kreivi Lejonborgin pään
päältä, mutta hänen täytyi samalla kertaa suureksi surukseen ja
tuskakseen ilmoittaa, että tuon siunatun läänin hallinto oli samana
päivänä uskottu eräälle toiselle henkilölle, koska ei käynyt päinsä
nimittää siihen sellaista henkilöä, jonka suhteen, vaikka hän olikin
viaton, yleinen mielipide ei kenties ollut vakuutettu, samalla kun
myöskin oli korkeimmassa paikassa katsottu välttämättömäksi eroittaa
kreivi Lejonborg kamariherran virasta, koska ei ollut oikein sopivaa
hovin kunnialle antaa sellaisen henkilön, olla niin lähellä
kuninkaallisia persoonaa, jota, vaikkakin täysin perusteettomasti,
epäiltiin syylliseksi vallankumouksellisiin vehkeilyihin.
Kreivi V. antoi sen vuoksi »hyvälle ystävälleen» neuvon matkustaa
Skooneen, ollakseen siellä, niin kauvan kuin myrskyä kesti, Bastholman
sukutilan alustalaisten lempeänä isäntänä. Edelleen antoi hän »hyvän
ystävänsä» ymmärtää, että kaikki palautuisi jälleen pian entiselleen,
kunhan molemmin puolin ehdittiin rauhoittua, huomauttaen samalla, että
mainitsemallaan uudella maaherralla oli monien muiden heikkouksiensa
ohella myöskin hyvin heikko rinta, johon yksi ja toinen paitsi
luonnollisesti maaherra itse, panivat paljonkin merkityksellistä
huomiota.
Monen monituiset kerrat puristi kreivi V. »hyvän ystävänsä» kättä,
kuiskaten hänen korvaansa lohduttavia sanoja; hän melkein kyyneleet
silmissä vakuutti Lejonborgille jatkuvaa ystävyyttään sekä jätti hänet
sitten yksinään epätoivoonsa.
Siksi makasi kreivi Lejonborg nyt kokoon kyyristyneenä leposohvalla, ja
siksi turmelivat hänen kyyneleensä loistavaa silkkipielusta. Nämä olivat
ensimmäiset kyyneleet, jotka kreivi eläissään oli vuodattanut, sillä
lapsena hän ei ollut koskaan saanut vitsaa, eikä aikaihmisenä ollut
hänelle milloinkaan sattunut mitään sellaista, joka olisi saattanut
liikuttaa häntä kyyneliin saakka. Tietysti hän oli kantanut surunauhaa
vanhempiensa ja sisarustensa kuoleman jälkeen, mutta niiden suurten
tilusten hoito, jotka hän oli heiltä perinyt, toi mukanaan hänelle niin
paljon huolta, ettei hänellä ollut sekuntiakaan aikaa uhrata suremiseen.
Ikkuna oli avattu, jotta raitis iltailma pääsi tunkeutumaan huoneeseen;
mutta mitä hyödytti virkistävän ilman tulvehtiminen huoneeseen, kun mies
makasi suu ja sieramet pielukseen painettuina.
Olisipa melkein luullut kreiviä kuolleeksi, ellei olisi nähnyt hänen
selkärankansa aika-ajoittaista aaltoilua; ne olivat maininkeja myrskyn
jälkeen.
Jumala tietää, kuinka kauvan onneton kreivi olisikaan maannut siinä
asennossa, ehkäpä siksi, kunnes kuolema olisi hänet yllättänyt, ellei
pienen hyttysen surina olisi saattanut häntä tietoihinsa ja houkutellut
häntä jälleen kuolemasta elämään.
Tuo pieni hyttynen oli lähtenyt kylmää ilmaa pakoon ja lentänyt
ikkunasta suoraan kreivin huoneeseen, missä hyttysen mielestä kai tuntui
olo mieluisalta, sillä se surisi puhtaassa viattomuudessaan hyvin
iloisesti ja kauniisti, aavistamatta mitään upeassa huoneessa
vallitsevasta surusta ja kärsimyksestä.
Hyttynen karkeloi ensin ikkunaruudulla, jonka jälkeen se lähti
huoneeseen lentelemään. Eläimet pitävät ihmisistä, ja erittäinkin
hyttyset. Oli senvuoksi luonnollista, että hyttynen läheni upeata
sohvaa.
Se ihmetteli kyllä suuresti viimeisimmän muodin mukaan tehtyä
hännystakkia, joka oli lepäävän olennon yllä, sillä se tepasteli
useampaan kertaan sen selkämystää ylös ja alas; mutta ollen suurempi
luonnon kuin taiteen ystävä, kiepsahti se lopuksi kreivin niskalle,
jonka tuuhea, musta hiuspeitto kaikesta päättäen suuresti miellytti
tuota pientä kutsumatonta vierasta.
Kreivin päässä, joka tällä hetkellä oli sisäisesti kokonaan murheen
mustentama, oli kuitenkin yksi valopilkku. Valtasiko hyttysen mielen
jonkulainen kuutamohaaveilu, sitä emme tiedä; mutta kaikessa tapauksessa
katseli se ihastuneena tuota paljasta paikkaa, suristen perin lempeästi
ja soinnukkaasti.
Ja kreivi, joka oli jo eroittanut hyttysen surinan, ei voinut käsittää,
kuinka joku elävä olento saattoi olla iloinen ja onnellinen tänä
onnettomuuden päivänä. Viimein alkoi hänestä tuntua kuin olisi hyttysen
laulu vähitellen muuttunut tuntehikkaampaan ja surunvoittoisempaan
äänilajiin. Tämä sopikin paremmin kreivin mielentilaan, ja hän ihaili
pientä hyttystä, joka niin hyvin ymmärsi lähestyä hänen sisäisimpiä
ajatuksiaan.
Ikäänkuin itikka olisi tiennyt, miten tervetullut se oli, läheni
hyttynen tosiaan ajatusten kotia, ja luultavasti pyrkien kaikkein
pyhimpään, tunki se hienon tiirikkansa pään kaljuun kohtaan -- Mutta --
voi kauhistus! -- se mikä hyväilee ajatuksia, ei aina hivele hipiää.
Rajuna kuin säikähtänyt hevonen hypähti kreivi sohvalta ja löi
nyrkillään päälakeensa. Kun kärsimyksen kalkki on kohonnut kukkuralleen,
tarvitaan ainoastaan pieni pisara saamaan sen kuohumaan ylitse. Siksi
kreivikin nyt näin kauheasti riehahti.
Hän syöksyi poislentävän hyttysen perään, joka kumma kyllä, oli
välttänyt iskun, -- aikoen tappaa sen, saadakseen edes sillä tavoin
purkaa epätoivoaan, joka oli särkeä hänen sydämensä. Tosin oli hänen
kostonsa esine vain vähäpätöinen hyttynen, mutta »pienetkin murut ovat
leipää». Pienet saavat aina kärsiä suurten tähden.
Hyttysparka ei tässä hädässä älynnyt ymmärtäväisesti lentää ulos
akkunasta, vaan syöksyi säikähdyksissään toisella seinällä olevaa suurta
kuvastinsa vastaan. Kreivin viisi sormea, jotka olivat kuin viisi
käärmeenpoikasta, koettivat saada sitä kiinni tuolta liukkaalta,
kirkkaalta pinnalta. Turhaan hyttynen koetti turvautua siipiinsä,
turhaan se valitti hätäänsä toverilleen, jonka se näki kuvastimessa
olevan saman armottoman kohtalon alainen, turhaan, turhaan --
kuolinsurahdus -- ja kaikki oli ohi!
Ken suuttuu vähästä, myöskin leppyy vähästä, ja miten onnellinen onkaan
se sattuma, että oikealla hetkellä saa tuntea koston nautintoa. Niinpä
ilmestyi myöskin kreivi Lejonborgin huulille mitä herttaisin hymy.
Kreivi oli enemmän kuin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat
kauniit ja miehekkäät; mutta hymyillessään luuli hän olevansa kerrassaan
jumalallinen. Sen vuoksi katsahti hän nytkin kuvastimeen tavallista
tyytyväisempänä. Mutta miksi hän niin äkisti kalpenee? Miksi nousevat
hänen hiuskarvansa? Miksi katoaa hymy ja hänen värähtelevät huulensa
käyvät kuolonsinisiksi? -- Miksi tuijottaa hän noin kauhistuneena
kuvastimeen? -- Onko pahahenki ollut kätkeytyneenä viattoman hyttysen
veressä? -- Hän huomaa kuvastimessa paitsi omaa kuvaansa toisetkin
kasvot, jotka ovat mustat kuin jonkun maanalaisen hengen. Nuo kasvot,
joilla näkyy pirullinen irvistys ja jotka nyt kohtaavat kreivin katseen,
eivät totisesti voi olla minkään hyvän hengen.
Samalla kun kreivin kasvot näyn johdosta kuvastimessa aivan jähmettyvät,
kuuluu hänen korviinsa ääni kuin jostain maan alta:
-- Sinä olet surissut niinkuin hyttynen ... niinkuin hyttysen tulee
sinun myöskin kuolla!