Oli syyskuun loppupuoli v. 1817, eli noin viisi kuukautta edellä
kerrottujen tapausten jälkeen. Tanssinopettajattarella, »kiltillä
mamselli V:llä», joksi häntä yleisesti sanottiin, oli eräänä iltana
pikku oppilaansa luonaan oppimassa tanssimaan yhdessä sekä tutustumassa
vanhan katrillin vuoroihin. Franseesi ei vielä ollut käytännössä,
vaikkakin mamseli V. kyllä jo aavisti vanhanaikaisen katrillin
kukistumista ja jonkun vaihtelevamman tanssin tulemista sen sijalle.
Niin, hän aavisti sitä, mutta ei surutta. Hän oli liiaksi ihastunut
Kustaa III:nen aikakauteen, voidakseen noin vain helposti unohtaa sen
tanssin, jossa silloin menuetin ja fandangon ohella leiskuttiin.
Kevytmielistä polkkaa ei hän koskaan olisi sietänyt. Hän oli, lyhyesti
sanoen, ankaran vanhoillinen ja paikallaan pysyvä, mikä lienee pahinta,
mitä yleensä voidaan sanoa tanssinopettajasta.
Niiden oppilaiden luku, jotka tanssivat hänen hauskassa salissaan erässä
talossa Norrmalmilla, oli kolmekymmentä, puolet poikia ja puolet
tyttöjä, kaikki iloisia ja onnellisia. Sillä iällähän ollaan aina
iloisia ja onnellisia, myöskin silloin kun ei tanssitakaan. Niinä
päivinä ovat kaikki ystäviä, vaikka toiset aatelittoman väen lapsia,
sillä samanlaiset kevätkukat hehkuvat kaikkien poskilla, ja yhtäläinen
valkea viattomuus loistaa kaikkien silmistä. Vasta varttuneemmalla iällä
ylpeys toisissa ja kateus toisissa painaa tummentavan leimansa niin
punaiseen kuin valkoiseenkin.
Pojat ja tytöt, kaikki parhaissa vaatteissaan, hyppelivät ilman
teeskentelyä kevyesti ja hymyillen »Vapaata vaalia», muuatta katrillin
tapaista tanssia. Tanssimusiikkia soitti vain yksi ainoa viulu, mutta
enempää ei tarvittu innostamaan lentoon tuon sävyisän opettajattaren
oppilaita. Viulua käytettiin muuten ainoastaan erikoisissa
tilaisuuksissa; tavallisesti huolehti tahdista mamsellin rallatus, joka
yleensä ei ollut varsin miellyttävää kuulla.
Mutta voimmeko kuunnella tanssimusiikkia heittämättä silmäystä
soittajaan, joka uunin nurkassa, nuottiteline edessään, liverryttää
soitintaan niin kauniisti? Ei, tarkastelkaamme häntä hiukan, sillä herra
Lund, mamselli V:n varjo kolmenakymmenenä iäisyyteen soitettuna vuotena,
ansaitsee meidän täyden huomiomme. Niin pitkälle kuin saattoi muistaa
oli hän aina ollut samanlainen. Samat kelmeät kasvot, sama suuri, ohut
könkönenä, sama köyryinen selkä ja paljas päälaki. Herra Lund oli
varmaan syntynyt sellaisena kuin hän nyt oli, ja miten voisikaan
vanhentua sellainen, jolla koskaan ei ole ollut nuoruutta? -- Herra Lund
oli omastakin mielestään aina ollut samanlainen. Kolmekymmentä vuotta
hän oli soittanut tanssimusiikkia lapsille, ja toinen lapsiparvi
toisensa jälkeen oli hyppinyt hänen ohitseen ja kadonnut; mutta aina hän
vaan luuli soittavansa samalle nuorisolle.
Herra Lund oli muuten hyvin läheisessä suhteessa tuohon pikku
herrasväkeen. Jokaisen tanssin väliajalla hän oli aina nuorten
ympäröimänä, sillä niistä suurista ja leveistä rikkitikuista, joita
mamselli V. ei koskaan unhottanut asettaa laatikollista hänen
nuottitelineelleen, muodosti hän mitä kauneimpia ja hauskimpia
leikkikaluja, joita hän sitten anteliaasti jakoi pienille ystävilleen.
Tästä kohteliaisuudestaan palkittiin häntä myös runsaasti, sillä kotiin
saavuttuaan poimi hän avaroista taskuistaan piparkakkuja, karamelleja,
rusinoita, manteleja ja muuta hyvää, mitä kiitolliset lapset olivat
sinne pistäneet, sillä aikaa kun hän kuurona ja sokeana oli tehnyt
lempitehtäväänsä: soittanut.
Nuo pikku herrat ja naiset pyörivät, kuten kuvitella saattaakin,
erittäin reippaasti ja ottivat mitä taitavimpia askeleita. Siihen aikaan
pantiin enemmän kuin nyt huomiota siihen, että lapsille opetettiin niin
monia hienoja ja nokkelia askeleita kuin mahdollista. Myöskin mamselli
V:n oppilaat olivat sangen taitavia, ja muutamat heistä olisivat voineet
herättää kateutta itse kuninkaallisen baletin oppilaissa.
Siinä iässä on jo itsekullakin oma makunsa ja kauneusvaistonsa.
Kauneimmat ja paraimmin tanssivat tytöt joutuivat aina ensin »Vapaaseen
vaaliin», ja samoin oli poikien laita.
Edellisten joukossa oli muuan, josta pojat erityisesti kilpailivat.
Tällä tytöllä oli sysimustat silmät ja vaaleat kiharat. Hän oli siinä
määrin ihastuttava, niin kasvojen kuin liikkeittensä puolesta, etteivät
toiset tytöt ihmetelleet hänen kelpoisuuttaan heidän rinnallaan. Hän
lumosi kaikki, joiden pariin hän joutui. Se oli siis jo peräti lupaavaa
tulevaisuuteen nähden.
Tällä kertaa oli hänen onnellisena, kadehdittuna tanssitoverinaan eräs
poikanen, joka tosin ei ollut kaikkein sievimpiä, mutta hän oli ikäänsä
nähden voimakas varreltaan, ja hänellä oli erikoisen vilkkaat, viisaat
silmät sekä tuuhea kastanjanruskea tukka, joka ulottui aina olkapäille
saakka. Myöskään ei hänellä ollut yhtä kauniit vaatteet kuin toisilla
pojilla -- nuttu ja housut olivat vaaleata sarkaa -- ja kaikki
tiesivätkin, että hän sai tanssiopetusta ilmaiseksi, sillä hänen
vanhempiaan pidettiin köyhinä; mutta mitä se merkitsi? Hän pyöri
tyttöineen aina useamman kierroksen kuin muut, nauroi alituiseen, niin
että se herätti iloa toisissakin, ja hänen äänessään oli tavattoman
helkkyvä sointu. Hän näytti harvinaisen uljaalta, tuo nuori ritari
sarkapukimissaan. Ja niinpä hän olikin kaikkien pikku neitosten
suosikki.
Kun ei olla keskilattialla vuorottelemassa eikä ole tehtävänä kiertoa,
seisotaan hiljaa ja jutellaan, niinkuin isotkin ihmiset. Mutta pienillä
ja ymmärtämättömillä ihmisaluilla ei ole tapana keskustella »kauniista
ilmasta» ja siitä, »onko lämmin» j. n. e., sillä mitä silloin välitetään
Herran ilmoista, kun tanssitaan lämmitetyssä salissa ja tiedetään
jokaisen lämpiävän lisää tanssiessaan, joten on aivan turha yhtämittaa
kertoilla siitä, kuten isoilla ja ymmärtäväisillä ihmisillä kuitenkin on
tapana.
-- Kuinka vanha sinä olet? -- kysyi mustasilmäinen ja vaaleakiharainen
tyttö tanssitoveriltaan.
-- Minä täytän pian yhdeksän vuotta, -- vastasi poika; -- kuinka vanha
sinä olet?
-- Käyn seitsemättä.
-- Tanssitko mielelläsi minun kanssani?
-- Tanssin, minä pidän sinusta enemmän kuin toisista.
-- Niin minäkin sinusta... Kuule, joko sinä olet alkanut käydä koulua?
-- En, mutta minä luen kotona äidin johdolla.
-- Osaatko jo lukea sisältä? -- kysäisi poika jonkunlaista ylemmyyttä
osoittavin ilmein.
-- Luen yhtä hyvin kuin sinäkin, -- vastasi pikkutyttö nytkäyttäen
pientä kaunista päätään.
-- Oletpa hiukan tuittupäinen! -- virkkoi poika, epäilyn hymy
huulillaan; -- oletko jo lukenut vähän katkismuksen?
-- Mikä se on?
-- Etkö sinä tiedä, mikä on vähä katkismus?
-- En, -- vastasi tyttö jyrkästi.
-- Pikku raukka! -- sanoi poika surkutellen.
-- Minä olen yhtä suuri kuin sinäkin, -- huomautti kaunotar vähän
äkäisesti.
Poika mitteli silmillään tyttöä kiireestä kantapäähän. Hän ei voinut
väittää sitä vastaan.
-- Niin, sinä oletkin jotenkin pitkä tytöksi, -- lausui hän; -- käytkö
joka sunnuntai kirkossa?
-- Mikä paikka se on?
-- Etkö sinä tiedä, mikä kirkko on?
-- En, onko siellä hauskaa?
Poika katseli ihmeissään vieressään seisovaa pientä pakanaa. Mikähän
lapsi se sellainen oli, joka ei tiennyt mikä katkismus ja kirkko olivat?
-- Missä koulussa sinä käyt? -- kysyi tyttö, panematta huomiota pojan
kummastukseen.
-- Afzeliuksen koulussa Hallituskadun varrella... Tahdotko nähdä jotain?
-- Mitä sitten?
-- Jotain hauskaa... Mitä sanot tästä pienestä rististä?
Poika avasi samassa nuttunsa ja näytti tytölle pientä hopearistiä, joka
riippui nutun alla kaulassa, kapeassa, sinikeltaisessa silkkinauhassa.
-- Kas, miten kaunis pikku risti! -- huudahti tyttönen ja tarttui
siihen; -- niistä olet sen saanut?... Kuka sen on antanut sinulle?
-- Minä kuulun Manhem-liittoon, minä, vastasi poika ylpeästi.
-- Mikä se semmoinen on?
-- Kaikki rohkeat ja urhoolliset pojat pääsevät Manhem-liittoon, ja he
saavat jokainen tällaisen ristin.
-- Mitä he sitten tekevät?
-- He harjoittelevat tullakseen yhtä väkeviksi kuin Ubbe ja Starkodder
... tiedät kai sinä Ubben ja Starkodderin?... Nepä vasta olivat ...
mutta Ubbe oli kuitenkin parempi, sillä kun hän ja Starkodder
tappelivat, sai Starkodder kuusi haavaa, mutta Ubbe vain yhden.
-- Pääsevätkö sellaiseen mukaan tytötkin?
-- Äh, tytötkö?... jo nyt jotakin... vastasi kavaljeeri jokseenkin
epäkohteliaasti.
-- Minäpä sanon sinulle, että tyttö voi olla yhtä voimakas kuin
poikakin, -- virkkoi pikku amatsooni säihkyvin silmin; -- minä en yhtään
pelkää ketään.
-- Sinä pikku karitsainen, -- sanoi ristiritari melkein halveksien.
-- Minä olen yhtä voimakas kuin sinäkin, -- jatkoi kaunotar yhä
kiivastuen; -- minä kyllä sinut voittaisin, vaikka sinulla onkin noin
rumat kengät.
-- Syö sitä ennen muutamia nisuleipiä, -- sanoi Manhem-liiton jäsen.
-- Sinä saat käydä täällä tanssimassa ilmaiseksi, on mamselli sanonut,
-- virkkoi loukattu naikkonen.
-- Sinä valehtelet! -- huusi poika, samalla kertaa nolostuneena ja
suuttuneena.
-- Minä en enää koskaan tanssi sinun kanssasi.
-- Enkä minä sinun kanssasi.
Onneksi täytyi nuoren parin juuri lähteä vuorolleen tanssimaan, joten
tuo seurustelua uhkaava keskustelu päättyi.
Lukijamme ovat varmaankin kuulleet Manhem-liitosta, joka oli
huomattavampien fosforistien[1] perustama ja jonka haaveellisena
tarkoituksena oli palauttaa Pohjolaan sen entinen yksinkertaisuus ja
voima. Afzeliuksenkin koulun pojat tutustutettiin noihin salaisuuksiin,
heidän tutkittuansa vanhoja sankarisatuja. Sarkavaatteisella pikku
miehellämme lienee ollut sankarisuuntaan luontaiset lahjat, koskahan jo
oli saanut hopearistin, joka tavallisesti annettiin vasta sanotun koulun
kolmannella luokalla oleville vanhemmille pojille.
[1] Uusromanttinen kirjailijaryhmä Ruotsissa 1800-luvun alkupuolella,
johtajinaan Atterbom ja Hammarsköld. _Suom._
Mitä tuohon entiseen Manhem-liittoon muuten tulee, niin oli sen
tarkoitus kieltämättä kaunis ja suurenmoinen, joskin hieman
mielikuvituksen varaan nojautuva sekä epäilemättä hedelmätön, kuten
muutamat uudemmatkin ajatussuunnat, joiden mukaan pitäisi kasvattaa uusi
sukupolvi vedellä ja voimistelulla.
Nuori pari oli lopettanut tanssivuoronsa ja palasi entiselle paikalleen.
Molemmat näyttivät nyt yhtä iloisilta kuin tanssin alussakin.
Suuttumuksella ei siinä iässä ole pitkiä juuria.
-- Tiedätkö, minullakin on näytettävänä jotain hauskaa, -- virkkoi
mustasilmäinen tyttö.
-- Mitä sitten?
-- Katsohan tätä ... mitä pidät tästä?... Eikö tämä ole yhtä kaunis kuin
sekin, mikä sinulla on? -- tiedusteli pikku kaunotar, ottaen esiin
povestaan pienen, mustassa nauhassa riippuvan, noin pikkusormen pituisen
tikarinnäköisen esineen; sen kahva oli kultaa ja terä hopeata, ja se oli
mitä hienointa tekoa.
Ristiritari katseli ihmetyksellä ja ihastuksella tuota noin pienelle ja
kauniille tytölle tavatonta leikkikalua.
-- No, eikö tämä ole kaunis?... Eikö olekin kauniimpi kuin sinun
esineesi? -- kysyi amatsooni.
-- Keneltä olet sen saanut? -- kysyi yhä enemmän hämmästynyt ritari.
-- Äidiltä... No, mitä siitä pidät?
-- Se on hyvin kaunis... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista.
-- Sinä varmaan tahtoisit tämän mielelläsi ... ehkä olet halukas
vaihtamaan?
-- En, sitä en ole.
-- Miksi et?
-- Se on kuin tikari tai puukko ... ei Stark eikä Ubbe koskaan tapelleet
tikareilla eikä puukoilla ... jos se olisi miekka, niin siinä
tapauksessa voisin vaihtaa.
-- Mutta minäpäs en olisikaan halukas vaihtamaan, sillä äiti tahtoo,
että tämä on minulla sekä päivällä että yöllä nukkuessani.
-- Miksi äitisi niin tahtoo?
-- Siksi että ... en uskalla sanoa, sillä äiti on uhannut antaa ankarat
nuhteet, jos vaan kenellekään kerron.
-- Onko äitisi ankara?
-- Ei, äiti on hyvin hyvä ja kiltti ... aina hän kutsuu minua
lempinimellä ja antaa minulle leikkikaluja... Mitä sinä pidät uudesta
leningistäni?... Sen sain tänään.
-- Mikä sinun muu nimesi on kuin Julia?
-- Minun nimeni on Julia Bränner.
-- Bränner! -- huudahti poika ja katsoi naikkostaan suurin silmin.
-- Entä mikä sinun nimesi on muu kuin Albert?
-- Albert Kron.
-- Kron! -- huudahti tyttö, ja hän tuijotti tanssitoveriinsa vielä
suuremmin silmin.
-- Bränner!
-- Kron!
Heistä molemmista tuntui kuin he olisivat kuulleet ennemminkin toistensa
sukunimen ja että siihen liittyi ikävä muisto. Heidän katseensa yhtyi,
niissä katseissa ei ollut hyvää eikä pahaa, iloa eikä surullisuutta. He
näyttivät pikemmin, mikä seikka oli pahempi, olevan arkoja ja
levottomia.
Herra Lundin viulu lakkasi soimasta, ja parit erkanivat.
Samassa aukeni salin ovi, ja sisään astui kookas, kaunis, mutta
tavattoman kalpea nainen.
-- Äiti! -- huudahti pikku Julia ja riensi tulijaa vastaan. Mamselli V.
tervehti vierasta naista kohteliaasti ja pyysi häntä istumaan.
-- Anteeksi, hyvä mamselli! -- lausui vieras. -- Tulin itse noutamaan
Juliaa, kun palvelustyttömme sairastui ... eihän mamselli pane sitä
pahakseen?
-- Tuhat kertaa tervetullut, herttainen neiti, -- lausui mitä
kohteliaimmin tanssiopettajatar, joka näytti osoittavan suurta
mielenkiintoa vierasta kohtaan.
-- Mitä mamselli pitää Juliasta?... Onko mamselli häneen tyytyväinen?
-- Hän on kerrassaan kiltti lapsi, -- kuiskasi mamselli V. niin, ettei
Julia olisi kuullut kiitosta; -- vaikka hän vasta on ensimmäistä kertaa
oppilaitteni joukossa, käyttäytyy hän tavattoman kiltisti, kerrassaan
erinomaisesti.
-- Se ilahduttaa minua suuresti.
-- Eikö hän todellakaan ole aikaisemmin oppinut askeleita keneltäkään
muulta kuin neidiltä?
-- Ei, sen vähän, minkä hän osaa, on hän oppinut minulta.
-- Neiti on noudattanut sangen hyviä periaatteita, -- virkkoi mamselli
V; -- ja jos minä saan johtaa häntä tämän lukukauden, minä lupaan
hänestä jotain aivan erikoista.
-- Olen suuresti kiitollinen mamsellille ... mamsellilla on lukuisasti
oppilaita, -- lausui vieras, katsellen lapsia, jotka melusivat soittajan
ja hänen nuottitelineensä ympärillä.
-- Hyvin monta, -- myönsi mamselli V.; -- mutta tässä eivät ole
läheskään kaikki, sillä monet ovat sairaina ... ja vielä vähemmän ovat
tässä kaikki ne, jotka minulla _voisivat_ olla, -- lisäsi hän ylpeällä
luottamuksella, -- sillä minun on ollut mahdoton vastaanottaa niin monta
kun on ollut tarjolla ... kiitän Jumalaa, kun ehdin saada valmiiksi
nämäkin!
-- Sitä suurempi on kiitollisuuteni, kun mamselli kaikesta huolimatta
hyväntahtoisesti vastaanotti Julian, -- sanoi vieras nainen, lakkaamatta
tarkastellen riemuitsevaa lapsijoukkoa.
-- Kuinka olisinkaan voinut olla vastaanottamatta niin herttaista lasta!
-- kuiskasi opettajatar, katsellen yhtä sormeaan, jota koristi
kallisarvoinen sormus, -- se oli herttaisen lapsen anteliaan äidin
lahja.
-- Jos mamselli suvaitsee, -- virkkoi vieras, nousten sohvalta, -- niin
katselen pikku herrasväkeä vähän lähempää.
-- Olkaa hyvä, olkaa kaikella muotoa niin hyvä, -- myönsi opettajatar,
seuraten vierastaan pikku herrasväen luo. Nämä ojentelivat parhaillaan
käsiään herra Lundia kohti, joka tavalliseen hyvään tapaansa muodosteli
tulitikuista pieniä leikkikaluja, jotka hän lahjoitti pienille
ihailijoilleen sitä myöten kuin ne valmistuivat. Tarkkaavainen katsoja
olisi varmaan ihmetellyt niitä rajuja, tulisia silmäyksiä, joita vieras
nainen loi lapsiparveen.
-- Katsohan, nyt minä olen saanut miekan, jota en tahdokaan vaihtaa
sinun tikariisi, -- huudahti ristiritari, juosten Julian luo, jonka käsi
oli äitinsä kädessä.
Nämä sanat kuultuaan uhkea nainen kavahti ja loi ankaran katseen
Juliaan, joka punastui ja katsoi alas, niinkuin lapset tekevät, kun
tietävät tehneensä jotakin, mikä ei ole heille sallittua.
-- Mikä on nimesi, reipas poikaseni? -- kysyi vieras, tarkasti katsoen
poikaa.
-- Albert Kron, -- vastasi tämä.
-- Ai! Äiti puristaa kovasti kättäni! -- valitti Julia melkein itkien.
Jos mamselli V. tällä hetkellä olisi tullut vilkaisseeksi vierasta
kasvoihin, olisi hän varmaan kummastunut ja peljästynyt sitä rajua
ilmettä, mikä niissä joka sekunti kasvoi.
-- Tämä poika, -- kuiskasi opettaja vieraalleen, -- on vapaa-oppilaitani
... hän on paikkakunnan kivalterin poika... Minulla on tapana joka
lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi.
-- Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, -- sanoi vieras; --
elävätkö vanhempasi? -- lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan.
-- Kyllä, isä ja äiti elävät.
-- Ja he jaksavat hyvin?
-- Kiitos, hyvin he jaksavat.
Vieraan silmissä näkyi merkillinen tummennus.
-- Vai molemmat jaksavat hyvin, -- jatkoi hän... -- molemmat jaksavat
hyvin!
-- Ei, ei sentään, -- virkkoi poika jälleen ... äiti on sairas ... äiti
on ollut sairas jo kauan.
Vieraan koko olento värähti omituisesti.
-- Onko hän äitisi? -- kysyi Albert hiljaa Julialta.
-- On, -- vastasi tyttö yhtä hiljaa ja arasti.
-- Miksi hän näyttää vihaiselta! -- jatkoi Albert; -- hän katsoo minua
kuin susi hevosta ... sinulla on ruma äiti sinulla ... _minun_ äitini on
paljon kauniimpi.
Sen jälkeen hän juoksi toisten lasten luo näyttämään miekkaansa, jonka
hän tilauksesta oli saanut hyväntahtoiselta herra Lundilta.
Jos Albert olisi ollut kaksikymmenvuotias sen sijaan, että hän oli vain
yhdeksän vuotta vanha, ei hän olisi sanonut Julian äitiä rumaksi; mutta
lapsena pidetään pahaa ja rumaa samana asiana, eikä paha silloin jää
huomaamatta satunnaisen kauniista muodostaan huolimatta.
-- Mitä poika kuiskasi sinulle? -- kysyi äiti tyttäreltään.
-- Hän sanoi ... hän sanoi, -- mutisi Julia -- hän sanoi, että äiti ...
että äiti...
-- Mitä hän kuiskasi? -- toisti äiti ankaran käskevästi.
-- Hän sanoi, että äiti ... että äiti on ruma ... hän on paha poika ...
minä en koskaan enää tanssi hänen kanssansa ... en koskaan, en koskaan,
kiltti äiti!
-- Hyväinen aika, minähän unohdin tarjota neidille kupillisen teetä, --
virkkoi mamselli anteeksipyytäen.
-- Älkää millään muotoa vaivatko itseänne, hyvä mamselli, -- vastusti
vieras; -- join teetä kotona juuri ennen lähtöäni.
-- No, mutta ehkä nyt sentään saa olla?... Pianhan minä sen kiehautan
... kestää vain viisi minuuttia...
-- En voi hyvin jos juon paljon teetä illalla ... sallikaa minun
noudattaa omaa makuani, hyvä mamselli...!
-- Kuten neiti haluaa, -- vastasi kohtelias emäntä.
Jos vieras nainen olisi saanut seurata omaa makuaan, olisi hän
luultavasti, äkillistä sisäistä kuohuaan tyydyttääkseen, tyhjentänyt
pienen ristiritarin veren viimeiseen pisaraan saakka.
Nuo pienet, valkoiset, viattomat karitsat eivät varmaankaan voineet
aavistaa hyenan olevan heidän keskellään, eikä lauman paimenkaan sitä
arvannut.
Kun hyena oli lausunut jäähyväiset ja poistui pienokaisensa kanssa
tanssisalista, mutisi hän hampaittensa välistä seuraavat sanat:
-- Minä siis sain nähdä hänet!... Hänet, jonka elämän minä kerran
pelastin!... Eikö minulla ole oikeus ottaa lahjani takaisin!... Minä
otan, minä otan sen takaisin ja annan sen sovitusuhriksi kostolleni,
sinulle, onneton, odottava varjo!... Ikuinen viha, ikuinen kosto!...
Hänelle ja niille muille!...
Musta oli sateinen syysilta, mustempi hyenan sielu.