Tjustin kihlakunnassa, neljä penikulmaa Västervivikistä pohjoiseen, on
kylä nimeltä Knapekulla.
Tämä kylä on merkillinen siitä, että siellä ikivanhoista ajoista saakka
on asunut mustalaisia eli n. s. tattareja, ja vielä parikymmentä vuotta
sitten he olivat kylän asukkaiden enemmistönä.
Knapekullaan saapui siten vuosisadan alussa kaksi mustalaista, Bränner
ja Stark. He olivat, kumma kyllä, ikävystyneet alituiseen
kulkuri-elämään, johon he lapsuudestaan saakka olivat tottuneet, ja tämä
mielenmuutos todisti heidän luonteenlaatunsa paremmuutta toisten
heimolaistensa rinnalla.
Näiden kahden mustalaisen välillä vallitsi ystävyyssuhde, joka ehkä
enemmän perustui seurustelutottumukseen kuin muuhun parempaan
tunteeseen, sillä he olivat nuoruudestaan saakka aina yhdessä kiertäneet
seutuja ja tehneet kauppaa yhteisesti.
Molemmat olivat lasitavarakauppiaita, kummallakin oli vaimonsa,
lapsensa, hevosensa ja kärrynsä.
Olivatko nuo kaksi naista heidän vaimojaan myöskin lain ja evankeliumin
edessä sitä emme voi mennä varmuudella sanomaan, sillä
mustalaisperheissä kuten joskus kunniallistenkin ihmisten keskuudessa on
sen asian laita vähän niin ja näin; mutta se ainakin on varmaa, että
matami Brännerillä ja matami Starkilla oli kaikki vaimon oikeudet, jotka
he myöskin käsittivät niin syvästi, että monasti unohtivat
velvollisuutensa. Vaikka he muuten olivat ainaisella riitakannalla
keskenään, olivat he kuitenkin yksimieliset siinä, ettei tule olla
asianomaisille miehilleen alamaisia, ja he soivatkin näille
mahdollisimman vähän isännyysvaltaa. Molemmat onnistuivat tässä
ylivallassaan mainion hyvin, sillä he olivat tavattoman kauniita
naisolentoja, joiden silmät ja kiharat olivat peräisin Itämaan
satumaailmasta.
Kauneuden mahti on yhtä vastustamaton mustalaisen köyhässä majassa kuin
hovin kullatuissa saleissa.
Bränner ja Stark, niin mustalaisia kuin olivatkin, näyttivät olevan
mieleltään sopuisampia ja säveämpiä kuin heidän toverinsa yleensä. Ehkä
tämä seikka oli luettava heidän ammattinsa ansioksi. Kaikkien
lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä
siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja
valolla helppo pääsy.
Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär,
jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja
kasvaneet yhdessä.
Brunolla oli kasvot kuin kotkalla, ja värikin samanlainen, mutta koska
nimi Kotka on liian komea tattaripojalle, mainittiin häntä seudulla
yleiseen »Knapekullan korpiksi».
Anna Jolantaa taas, joka oli vielä kauniimpi kuin äitinsä konsanaan
sanottiin, mustalaisverestä huolimatta, Knapekullan ruusuksi. -- Hän oli
uusi »Preciosa», joskaan ei korkea-aatelinen löytölapsi niinkuin tämä.
Voihan tyttö olla ihmeen kaunis silti vaikkei voi sanoa isäkseen
jotakuta Espanjan grandia.
Bränner ja Stark, joiden muutaman vuoden oleskelun jälkeen täytyi itkien
saattaa vaimonsa hautaan, vaikkakin he kestivät surunsa niinkuin
ymmärtäväiset miehet ainakin, eivät suinkaan eläneet huonoissa
taloudellisissa oloissa. Olivatpa he huhun mukaan hyvinkin rikkaita.
Mustalaisten täytyykin olla koko helppoa päästä rikkaaksi, sillä heidän
ei yleiseen oleteta olevan tarkkoja keinojen valitsemisessa. Hyvät
taloudelliset olot taas ovat portaita sivistykseen. Nämä molemmat
mustalaiset päättivätkin antaa lapsilleen paremman kasvatuksen kuin mitä
he olisivat voineet saada maanteillä ja metsissä.
Bruno ja Anna lähetettiin eräänlaiseen kouluun tai täysihoitolaan, tosin
ei Tukholmaan, sillä se olisi jo ollut liikaa mustalaislapsille, vaan
Västervikiin, joka sekin jo oli jotain.
He olivat siellä täysihoitolassa viidenteentoista ikävuoteen saakka,
jolloin heidän asianomaiset isänsä kutsuivat heidät kotiin turvakseen ja
neuvonantajikseen yksinäisyydessään. Molemmissa lapsissa oli
hoitolassa-olo tietysti kehittänyt monta hienostuksen piirrettä, mutta
he olivat myöskin oppineet vihaamaan kaikkia, jotka eivät olleet samaa
heimoa kuin he.
Nimitys »tattaripenikat», jonka he joka päivä olivat kuulleet
Västervikin kaduilla, soi vieläkin heidän korvissaan. Sikäli kuin nämä
nuoret kasvoivat ja kehittyivät, sai tämä viha heissä molemmissa eri
suunnan. Bruno nimittäin alkoi vihata kaikkia, joilla oli vaaleampi iho
kuin hänellä. Hänestä tuli kylän voimakkain ja pelätyin tappelupukari.
»Knapekullan korpilla» näytti olevan halu nokkia silmät jokaiselta kylän
asukkaalta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja kun isä siitä yritti
väkivoimin häntä ojentaa, käänsi hän nokkansa ja kyntensä tätä vastaan.
Anna Jolantan viha oli levollisempaa laatua. Hän halveksi ihmisiä,
ulkoapäin päättäen tosin kylmästi, mutta sisimmässään sitä hehkuvammin.
Ei se ylistyskään, jonka hän kauneutensa vuoksi sai osakseen,
sammuttanut hänen sielussaan ainoatakaan katkeruuden kipinää.
Koska Bruno oli taitava kirjoittamaan ja laskemaan, koetti isä saada
hänelle paikkaa kihlakunnassa olevassa rautaruukissa, sillä sellaista
rajua poikaa, joka ei mistään välittänyt, oli mahdoton pitää kotona. Isä
onnistuikin tuumassaan, sillä pojan voimakas ja reipas ulkonäkö sekä
tietoisuus isän rikkaudesta olivat tässä pyrkimyksessä erinomaisina
etuina. Mutta ruukinpatruuna ja työnjohtaja saivat Brunosta hankalan
oppilaan. Ruukinkonttoristin velvollisuutena oli muun muassa pitää
ruukinväkeä kurissa ja Herran nuhteessa, kuten sanotaan, ja sen Bruno
täyttikin aivan täydellisesti, sopivana ja sopimattomana aikana, sillä
meni tuskin päivää, jolloin ei sepän tai lämmittäjän kasvoilla olisi
näkynyt hänen nyrkkiensä jälkiä; mutta sekin vielä olisi mennyt mukiin,
ellei hän useasti olisi noussut itse patruunaa ja työnjohtajaakin
vastaan.
Monasti oli vakavana kysymyksenä eroittaa hänet toimestaan; mutta rajua
nuorukaista puolustivat kaikki ruukin naiset: patruunan rouvasta
paimentyttöön saakka.
Mahdollisesti olisi Brunon nyrkkivaltaa vielä kärsitty, ellei häntä
vastaan olisi ilmaantunut muutakin muistutettavaa. Hän nimittäin alkoi
osoittaa pitkäkyntisyyttäkin. Mustalaisveri hänessä tahtoi päästä
oikeuksiinsa. Kuten on mainittu, oli Bruno erittäin taitava
kirjoitusmies. Kauniimpaa käsialaa kuin hänen ei ruukin konttorin
kirjoissa näkynyt vanhimmiltakaan ajoilta. Mutta tahtoessaan hän kykeni
kyhäämään rumintakin käsialaa. Ruukinpatruuna kirjoitti hyvin huonosti.
Bruno opetteli matkimaan hänen käsialaansa niin mainiosti, että ihmiset
usein maksoivat hänelle hänen ruukinpatruunan nimessä kirjoittamansa
laskut. Tiliä tehtäessä olisi ruukinpatruuna voinut vannoa, että hän
itse oli kirjoittanut laskut, mutta myöskin hän oli täysin varma siitä,
että nuo laskut muuten olivat hänelle aivan vieraita.
Patruunan puoliso, pyylevä, hauska rouva, jota seudulla yleisesti
pidettiin suuressa arvossa, huomasi, että häneltä oli kadonnut useita
kalliita kulta- ja hopea-esineitä. Hän olisi kyllä mielellään syyttänyt
piikoja, mutta se kävi mahdottomaksi. Olisipa hän tahtonut etsiä
varkaita ruukin työväenkin joukosta, mutta sekin oli mahdotonta.
Miksi se oli mahdotonta? -- Sitä ei tiedetty, sillä rouva ei ollut edes
patruunalle kertonut varkauksista, eikä viimemainittu olisi niistä
koskaan tullut tietämäänkään, ellei kerran, kun ruukin kassasta oli
kadonnut huomattavampi rahasumma, olisi ruvettu tutkimaan nuoren
konttoristin kätköjä ja silloin löydetty, paitsi tätä rahamäärää,
myöskin erinäisiä kallisarvoisia kapineita, jotka olivat tavattomasti
niiden näköisiä, jotka patruuna aikoinaan oli ostanut lahjaksi rakkaalle
puolisolleen. Muiden muassa löydettiin taiteellisia, hopeisia
toilettikapineita, joiden vertaisia ei ollut koko Kalmarin läänissä,
sekä pari kynttilänjalkaa, jotka tavallisesti olivat rouvan huoneessa,
ja joiden poissaolon patruuna nyt vasta muisti.
-- Hirtehinen! -- huusi patruuna kirjanpitäjälleen, -- miten olet saanut
haltuusi nämä tavarat?... Tunnusta heti minulle, tai muussa tapauksessa
saat tunnustaa nimismiehelle.
-- Kysykää rouvalta, -- vastasi Knapekullan korppi irvistäen, mikä
suuresti rumensi hänen muuten kauniita kasvojaan, samalla kun hän,
antaen hävyttömyyden nousta huippuunsa, viittasi merkityksellisesti
kädellään otsaansa.
Ruukinpatruuna kalpeni ja syöksyi vaimonsa huoneeseen. Patruuna oli
epätoivoissaan, rouva oli epätoivossaan, koko talo oli epätoivoissaan.
Helpommin selviytyi asiasta Bruno Stark, joka vain eroitettiin
toimestaan, nimismiestä paikalle kutsumatta, sillä Bruno oli varastanut
ja ei ollut varastanut. Hän oli kyllä anastanut joitakin koruesineitä,
mutta saanut sitävastoin rehellisellä tavalla muutamia sormuksia.
Ruukinpatruuna olisi kuitenkin mielellään lahjoittanut köyhille Jumala
tietää kuinka monta tuhatta, jos Bruno olisi varastanut jälkimäisetkin
kuten edelliset.
-- Sinä hölmö! -- sanoi mustalaisisä kotiinpalanneelle pojalleen; --
eihän varastamisesta rangaista, vaan siitä, ettei osaa peittää
varkauksiaan ... pane se mieleesi tulevaisuuden varalle, senkin
mätämuna!
Saatuaan tästä lohdutusta ja luvattuaan parannusta, kiiruhti Bruno
Brännerille tervehtimään Anna Jolantaa. Mutta se oli samaa kuin hypätä
tuhasta tuleen, sillä -- no, lieneepä aika kertoa näiden leikkitoverien
suhteesta toisiinsa. Siihen ei tarvitakaan monta sanaa.
Bruno uhkaili kaikkia paitsi tätä leikkitoveriaan; mutta nuorukainen
rakastikin häntä koko voimansa intohimolla, jota niin rajussa ja
villissä nuorukaisessa tietysti oli paljon. Ainoastaan Anna olisi voinut
tuon villieläimen kesyttää; mutta Brännerin tytär halveksi kaikkia,
kaikkia, paitsi yhtä.
Välinpitämättömänä, kuten näytti, niin hyveistä kuin paheista, eleli hän
yhä itseensä sulkeutuneena. Eipä olisi parhain ihmistuntija voinut
arvata tämän naisen sisäisen tulen voimaa ja vaikutusta, kun se kerran
tulisi purkautumaan. Hän oli arvoitus kaikille, arvoitus itselleenkin.
Brunoa hän ei sietänyt, mutta eipä hän yleensäkään voinut sietää ketään.
Muuten olivatkin Brunon tepposet niin epäritarillisen kehnoja, etteivät
ne mitenkään voineet herättää Annan mielenkiintoa. Tikarin työntämisen
jonkun sydämeen Anna vielä olisi voinut antaa anteeksi, mutta
varastamista, vaikka vain nuppineulan, piti hän inhoittavana. Brunoa hän
siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa
punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa.
Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen
sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään.
Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli
Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä. Hänellä oli yllään hieno,
punainen, mustilla pitseillä ja hopeoiduilla reunuksilla koristeltu
villahame. Purppuranpunaiset nauhat oli solmittu hänen korpinmustiin
hiuksiinsa jotka pitkinä palmikkoina riippuivat alas lanteille saakka.
Kuullessaan maantieltä kiivasta puhetta, hän kiirehti sinnepäin, ja
pensaikkoon kätkeytyneenä hän näki ja kuuli seuraavan tapauksen.
Kaksi lasta, jotka olivat samasta kylästä kuin hänkin ja kuuluivat hänen
omaan heimoonsa, seisoi tiellä itkien ja pidellen käsillään verisiä
neniään. Näiden lähettyvillä seisoi nuorehko mies, puettuna hienoon
matkapukuun ja päässään sotilastakki. Hänellä oli vaalea tukka, hienot,
kauniisti muodostuneet kasvot ja vaaleat viikset. Tämä matkustavainen
nuhteli ankarasti paria kookasta talonpoikaisrenkiä, jotka olivat
toisesta kylästä.
-- Ettekö häpeä, -- huusi nuori sotilas, -- tuolla tavoin pahoinpidellä
noita pikku raukkoja!... Hyi, olette te aika roistoja!... Jospa minä
teille näyttäisin...
-- Nehän ovat vain tattaripenikoita, -- lausui toinen rengeistä.
-- Mutta ihmisiä kuitenkin, te lurjukset! -- huudahti jälleen
matkustaja, vihasta punehtuen. -- Teillä ei ole mitään oikeutta tallata
niitä kuin matoja.
-- Herra nousee vain kääseihinsä, -- sanoi toinen rengeistä, -- muuten
herra pääsee sinne nopeammin kuin luuleekaan!
Tuskin oli nämä sanat ehditty lausua, ennenkuin nuori mies, notkeana
kuin pantteri, oli hyökännyt molempien renkien kimppuun, ja hän teki sen
sillä tuloksella, että viimemainitut huutaen ja kiroillen lähtivät
pakoon. Heitettyään muutamia lantteja tattarilapsille hän meni jälleen
ajoneuvojen luo.
-- Hyvin, hyvin tehty, jalo, kaunis herra! -- kuului hänen takanaan
ihmeellisen sointuva ääni lausuvan.
Matkustaja kääntyi, mutta ei voinut astua askeltakaan eteenpäin; hän jäi
paikalleen kuin naulittu.
Oliko hän keijukainen metsän vihreästä maailmasta, vai vedenneitoko
lähteen sinisen veden pohjasta? -- Mustalaistytön tummilla, samettisilla
silmäripsillä kiilsi kyynel, ensimmäinen moniin vuosiin, ja kyyneleestä
välkkyi sielu, vasta nyt ensimmäisen kerran unestaan heränneenä.
Anna Jolanta oli nähnyt sellaista, jota hän ei ollut luullut koskaan
tulevansa näkemään, nimittäin olennon, joka olematta hänen omaa
heimoaan, kärsi kuitenkin siitä, että sitä sorrettiin, eikä hävennyt
puolustaa tuota halveksittua ja tuomittua sukua.
Tulivuori oli syttynyt. Liekit nousivat korkeutta kohti.
* * * * *
Matkustaja, joka ei vielä ollut lähelläkään päämääräänsä, ei voinut sen
jälkeen lähteä Knapekullan kylän likettyviltä. Hän viipyi siellä päiviä,
kuukausia.
Anna Jolanta liiteli kentillä ja kukkuloilla. Kukat hymyilivät hänen
jalkainsa alla, linnut lauloivat hänen päänsä yllä kauniimmin kuin
koskaan ennen; sillä hän, joka niiden välillä leijui, hengitti
rakkautta, pelkkää rakkautta.
* * * * *
Puoli vuotta myöhemmin istui vänrikki Karl Odelius yksinään huoneessaan
Tukholmassa ja koetti muistista piirtää paperille tytön päätä; nuori
soturi käytteli näet piirroskynää yhtä taitavasti kuin säilää.
Silloin avautui äkkiä ovi, ja vänrikki kuuli lausuttavan nimensä.
Hän nousi heti ja ojensi kätensä ovea kohti.
Anna Jolanta, itämaisen kauneuden kuningatar, seisoi kynnyksellä.
-- Minut tahdotaan sitoa korpin siipeen, -- sanoi hän, -- mutta
mieluummin kuin elän naimisissa korpin kanssa, elän naimattomana
kyyhkysen luona.
Päivänsäteen nopeudella riensi tyttö syliin.
-- Minua seuraa isäni ja heimoni kirous, -- kuiskasi hän; -- mutta
minullapa on myöskin mukanani autuutta tulviva sydämeni.
Tällä hetkellä olisi kveekarinkin kylmä siveys sulanut kuin jäätikkö
laavavirrassa.
* * * * *
Mitä teki »Knapekullan korppi»? -- Hän kirkui äänensä käheäksi yli
maitten ja vetten. Hän levitti siipensä, ajaakseen takaa rakastavaisia.
Hän asetti pauloja heidän tielleen ja raivosi heidän jäljillään, kun he
voittaen olivat sivuuttaneet ansan, sillä »Knapekullan ruusu» hoiti
hellästi valkoista sydänlehteään ja vartioi hyvin lemmittyänsä.
Niin he elivät yhdessä seitsemän vuotta. Nämä seitsemän vuotta olivat
heille kuin yksi ainoa päivä, sillä heistä näytti kuin olisi aurinko
vain yhden ainoan kerran noussut, sitten ikuisesti pysähtyäkseen
taivaankannen keskipäivän korkeudelle. Vapaina hetkinään harjoitti mies
maalaustaidetta, eikä viipynyt kauan, ennenkuin Anna Jolanta lahjoitti
hänelle jäljennettäväksi uuden mallin, pikku Julian, jolla oli isän
hiukset ja äidin silmät.
-- Sinä et voi mennä naimisiin mustalaistytön kanssa, -- lausui Anna
Carlille kerran heidän istuessaan kahden, Annalla Julia polvellaan; --
sinun sukulaistesi viha asuu minun ylläni; mutta en tahdo, että se viha
ulottuu sinuun... Voi sitä naista, joka ei voi rakastaa, ei olla
uskollinen, ei saata kuolla lemmittynsä edestä, tarvitsematta ensin
kuulla papin suusta, mitä velvollisuuksia hänellä on!
Mutta vähitellen alkoi aurinko, ei painua länteen, vaan peittyä pilviin.
Isän kirouksen varjoko, vai yhteiskuntahengen häiväkö valmistautui
kostamaan laittomalle rakkaudelle?
Odelius halusi kietoa kultaan jumaloidun jalokivensä, ja jalokivi antoi
sen tapahtua siksi, että hänen rakastettunsa niin tahtoi. Talvet he
oleskelivat Tukholmassa, ottaen osaa sen yleisiin huvituksiin... Mutta
sellaisia iloja ei osteta vänrikin palkalla eikä muutamilla
öljyvärimaalauksilla rahapohatoista niin köyhässä maassa.
-- Miksi sulkeudut niin usein yksinäsi, huoneeseesi, Carl? -- kysyi Anna
häneltä kerran.
-- Minulla on tekeillä muuan piirustus, -- vastasi viimemainittu
arastelevin katsein.
-- Joku sellainenko, jota minä en saa nähdä?... Sellainenko, josta ei
Annasi saa iloita?
-- Minä piirrän jotain, jolla kerran hämmästytän sinua -- vastasi Carl,
muuttaen puheenainetta.
Anna Jolanta ei kysynyt enempää, vaan odotti kärsivällisesti yllätystä.
Ja yllätyksen hetki ei myöskään jäänyt tulematta. Eräänä iltana
tunkeutui poliisipalvelijoita ja kaupunginsotilaita rakastavaisten
asuntoon. Huoneet ja huonekalut tarkastettiin huolellisesti, jonka
jälkeen vahdit veivät pois Carl Odeliuksen, ja vankilan portit
sulkeutuivat uuden setelinväärentäjän jälkeen.
* * * * *
Lukija tietää jo, mitä sen perästä tapahtui. Sitä seuraavat vaiheet
kerromme jatkossa.
Se paha, jonka mustalaistyttö oli imenyt itseensä jo äidin maidossa ja
jonka ihmisten kova kohtelu oli muodostanut hänessä vähitellen
ihmishalveksumiseksi, oli niin kauvan kuin rakkauden henki vielä
leijaili syvyyden yllä -- lannistettuna hänen sielunsa pohjalla.
Mutta kun kuolema mestaajan hahmossa astui hänen ja hänen rakkautensa
väliin; silloin levisi yö hänen silmiensä eteen, yö hänen sieluunsa.
Ja yön syvyydestä tuli nyt esiin tuo kauan kätkössä, painuksissa ollut,
tukahutettu siemen, se iti, sai juuria, rungon ja latvan, jonka tummat,
häilyvät oksat kietoutuivat koko hänen olentonsa ympäri, niin, vieläpä
ne kiertyivät sen rauhan ja onnen muistoonkin, jota hän kerran oli
nauttinut. Hänestä tuntui kuin hänen ei olisi mistään kiittäminen
kohtaloa -- ikäänkuin viha lakkaamatta olisi asunut hänen sydämessänsä.
Hänen seitsenvuotinen onnensa oli hänelle nyt vain kuin ilvehtivä uni.
Paenneen rakkauden-enkelin asemesta oli hänestä tullut vihan raivotar.