Mustapukuinen nainen kiirehti ulos maantielle, eikä pysähtynyt ennenkuin
törmäsi eräitä käsirattaita vasten, jotka olivat tien ohessa.
Kevätyö oli erittäin leppeä ja hyvinkin valoisa; vaeltaja saattoi
selvästi eroittaa vanhan eukon, joka istui nukkuen pää nojautuneena
käsirattaiden toista pyörää vasten, sekä myöskin rattailla olevan mustan
ruumisarkun, jossa oli tähtiä, vaskilevy ja hopeankirkkaasta pellistä
tehty kukkakiehkura.
-- Voi kurjuutta, voi epätoivoa! -- huokasi nainen, tarttuen kärryjen
toiseen aisaan; -- minä en siis saa valmistaa hänelle viimeistä
leposijaa!... Korpit saavat siis repiä hänen kauniit, vaaleat kiharansa
ja ronkkia hänen lempeitä, sinisiä silmiään!... Voi minua, voi!
Onneton nainen! Hän ei voinut vielä kuvitella, että ne kauniit, vaaleat
kiharat, joilla hän ennen niin usein oli leikitellyt, olivat nyt yön
kasteen kostuttamat ja riippuivat suorina jääkylmällä ohimolla, tai että
niitä sinisiä, kauniita silmiä, joissa hän niin monasti oli kuvastellut
omiaan, peitti nyt väkinäisen kuoleman veristävä kalvo. Ei, ei hän
voinut täydellisesti käsittää, että hänen rakastettunsa oli poissa, niin
kauan kuin hänen omat keuhkonsa vielä hengittivät, hänen oma sydämensä
sykki.
-- Mutta minä uhmaan kaikkea! -- huudahti hän suoristaen ryhtiänsä ja
kädet ylhäällä; -- elämän ja kuoleman kauhuja minä uhmaan!... Minun
valitushuutoni aukaisee lukot, rautaovet sulavat minun palavasta
hengityksestäni, ja muurit hajoavat minun kyyneleitteni kuohuun...
Katkerasta naurusta pelästyneenä hypähti eukko maasta ja jäi vavisten
tuijottamaan edessään seisovaan naiseen, josta tulvehti häntä vastaan
raju vimma.
-- Kiiruhtakaa, Stiina-muori! Tarttukaa aisoihin, minä työnnän!...
Meidän täytyy jatkaa yöllistä retkeämme... Aika kuluu, eikä aurinko saa
meitä yllättää!
-- Minne?... Herran niinessä minne?
-- Hirttopaikalle!... Ettekö kuule, hirttopaikalle!... Oletteko kuuro?
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
-- Mutta pikku neiti kulta...
-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
-- Mutta eikö hän tule meidän mukanamme?... Missä hän on?... Minä en näe
häntä.
-- Ketä?... Ketä ette näe?
-- Punaisen tuvan ukkoa.
-- Hän ei tule.
-- Eikö?
-- Ei.
-- Hyvä Jumala!... Miten me sitten pääsemme sinne?... Neidillä kai siis
on portin avain?
-- Ei.
-- Mutta miten neiti sitten...?
-- Vaietkaa ja totelkaa!... Mitä te mietitte?... Miksi seisotte noin suu
ammollaan... Ovatko jalkanne jäätyneet kiinni maahan tänä lämpimänä
kevätyönä?
-- Rakas pikku neiti, -- sammalsi eukko; -- minä ... minä...
-- Kurja pelkuri-raukka! -- huusi toinen; -- viheliäinen noita!...
Kasvettukaa maahan... Vajotkaa maan sisään!... Te olette tuulen ja
ilmankin inho!
Samalla sysäsi hän syrjään vanhuksen, tarttuen itse kärryjen aisoihin,
jonka jälkeen hän juosten veti niitä perässään yli ruohon ja kivien,
niin että pyörävanteet iskivät tulta.
Eukko kiirehti hänen perässään turhaan huutaen ja varoittaen.
Molempien naisten rynnätessä eteenpäin leimahti läheisessä metsässä kuin
salama, jota seurasi paukaus.
-- Mitä se oli? -- huudahti nuorempi nainen pysähtyen kärryineen.
-- Jumala olkoon meille armollinen! -- kuului vanhemman vapiseva ääni;
-- yön peikot hyökkäävät meidän kimppuumme.
Taasen leimahti salama ja kuului pamaus.
-- Merkillistä, merkillistä! -- mutisi nuorempi, tuijottaen eteensä.
-- Jumalan nimessä, kääntykää takaisin, kääntykää takaisin; itse piru
temmeltää nyt päättömien kanssa ... pahat henget heittelevät toisiaan
palavilla kekäleillä!
-- Haa! -- huudahti nuorempi nainen mielipuolen ilolla; -- helvettikin
on nyt meille apuna... Jumalan ja ihmisten hylkääminä me pakenemme nyt
pimeyden mahtien turviin... Samantekevä!... Eteenpäin, eteenpäin!
Ja samassa hän alkoi kiireesti jatkaa matkaansa. Ei hän kuullut eukon
valitushuutoja, ja yhtä vähän hän huomasi, että tämä
taikauskoisuudessaan ja peloissaan vaipui maahan.
Päämäärä läheni. Yhä selvemmin kuului nyt väsymättömän ja pelottoman
naisen korviin ilman petolintujen rääkynä, ja hän luuli näkevänsä, miten
niitä parvittain lensi hänen päänsä yli. Jo erottautui tumman, suhisevan
havumetsän keskestä tuo kauhua herättävä kolmitorninen ja -pylväinen
rakennus.
Mestauspaikalle kiirehtivä nainen hillitsi askeleitaan, kuta selvemmin
hän näki ilmassa riippuvan kuolonuhrin.
Hän irroitti kätensä aisoista, joita hän tähän saakka oli suonenvedon
tapaisesti puristanut, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään sanaa
ei niiltä kuulunut. Hänen sydäntään kouristi sanaton tuska ja imi
itseensä jokaisen kyyneleen, joka tahtoi pusertua silmänurkista niitä
lämmittämään, pehmentämään. Yö oli niiden edessä, yö niiden takana.
Kuolemanenkelin käsi hiveli hänen valtasuoniaan ja ripoitteli
hallansiniä elämän ja nuoruuden vereville ruusuille.
Silloin leimahti salama salaman jälkeen hänen silmiensä edessä, ja kahta
jyräystä, jotka pamahtelivat kuin pyssynlaukaukset, seurasi kaikuna
karkea uhmanauru, joka tunkeutui läpi öisen pimeyden.
Tämä sai nuoren naisen jälleen tajuihinsa, ja hän syöksyi kivimuurin
vasemmalle puolelle, sinne, mistä raju nauru kuului.
Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin
jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja
jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine.
-- Kuka siellä? -- kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni.
-- Bruno! Bruno! -- huusi nainen ja horjui muuria kohti.
-- Tuo ääni!... Anna! Anna! -- kuului jälleen mies sanovan.
Ja tumma olento lähestyi muuria ja laski kätensä naisen olalle.
-- Sinäkö, sinäkö? -- sammalsi viimemainittu; -- sinäkö täällä,
täällä!... kurja! Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- lisäsi hän
samassa palaten tajuihinsa ja melkein huutaen.
-- Katsele sinä vain omaa mustaa sydäntäsi, -- vastasi mies, jonka
kotkankasvot samalla lähenivät naisen kasvoja; -- niin, katso sinä vain
siihen, sillä siinä on tulikirjaimin kirjoitettu, mitä minulla on täällä
tekemistä... Ymmärrätkö?... Anna! Anna!
Huutaessaan viime sanat hän tarttui Annan käsiin ja puristi niitä
rajusti.
-- Päästä minut, sinä maan hylky! huusi nainen, ankeriaan notkeudella
livahtaen hänen käsistään; -- päästä minut tai syöksen tämän sinun
mustaan vereesi!
Sama veitsi, joka vähän aikaa sitten oli välkähtänyt hauskaluontoista
ukkoa vastaan punaisessa tuvassa, kääntyi nyt uhkaavana kotkannaamaista
miestä kohti.
-- Ho, ho, sinä Knapekullan ruusu! -- virkkoi mies; -- sinun
orjantappurapiikkisi eivät ole tylsistyneet vaaleakiharaisen
käsivarsilla ... kissan käpälissä on vielä kissan kynnet.
-- Miksi sinulla on kädessäsi tuo pyssy? -- kysyi Anna terävästi; --
miksi ammuit ne laukaukset, jotka äsken kuulin? Vastaa, Bruno! Mitä olet
täällä tehnyt?
-- Tällä oivallisella kaksipiippuisella tuliluikullani, jota taas käyn
panostamaan, kuten näet, -- vastasi mies, -- minä aukaisen
pilkistysreikiä viettelijäsi ruumiiseen, roistoon, joka riippuu tuolla
ylhäällä, ja jolla minä toivoisin olevan sata kaulaa sataa hirttonuoraa
varten.
-- Jumala syösköön sinut kadotukseen, Bruno, viimeisen hetkesi tullessa!
-- Ehdittyäni ampua hänen ruumiiseensa yhtä monta reikää kuin on kuulaa
metsästyslaukussani, -- jatkoi mies, -- kutsuu Knapekullan korppi --
muistathan, että minua kotiseudullamme mainittiin sillä nimellä --
kaikki ilmassa lentelevät toverinsa suurpitoihin.
-- Inhottavaa! Kamalaa!
-- Ja kun aurinko nousee, näkyy sen paisteessa kuin välkkyviä lyhteitä
tuon lurjuksen ruumiissa.
Sen jälkeen tähtäsi hän ja ampui peräkkäin kaksi laukausta. Sitten hän
puhalsi pyssyn piippuihin ja alkoi panostaa uudelleen.
-- Luulenpa nyt osanneeni hänen sydämeensä yhtä hyvin kuin hän kerran
osasi minun sydämeeni, -- virkkoi hän huuliensa välistä, vihasta
vavisten; -- kuuletko, sinä siellä ylhäällä, mitä pidät minun kuudesta
kunnon luodistani?
-- Bruno! Sääli kuollutta... Kurja on kosto, kun se kohdistuu vihollisen
elottomaan ruumiiseen! -- huusi Anna, polvilleen vaipuneena.
-- Kostavathan ruumiille itse laitkin!... Miksi mestattu teilataan?...
Miksi hirtetyn annetaan riippua vuosikausia?
-- Bruno! Bruno!
-- Mutta oikeassa sinä olet: kostoni on kurja, sillä eihän hän tunne
niitä haavoja, jotka minä teen hänen ruumiiseensa... Paremmin hän sen
asian ymmärsi... Voitko lukea ne haavat, jotka hän viilsi minun
sydämeeni, tai ne polttomerkit, joita hän on lyönyt minun rintaani?...
Ja kuitenkin minä jäin elämään, en kuollut... Itse kuolemakin kammosi
minun tuskaani ... kukaan ei minua kuullut, kun pyysin ja rukoilin
sääliä ... ei kukaan ... ei kukaan... Ha, ha! Kuusi hyvää luotia!...
Kaksi vielä, niin tulee yhteensä kahdeksan... Ha, ha!
Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi.
-- Armoa, armoa! Polvillani minä sitä pyydän sinulta, -- sammalsi Anna,
vaipuen kosteiselle maalle ja ojentaen käsivartensa rajua ampujaa kohti.
-- Ha, ha!... Vihdoinkin siis makaa ruusu korpin jaloissa, -- lausui
tämä ja antoi pyssynperän vaipua ruohikolle; -- ei, Anna, yksinään
kostosta en ole pyssyäni panostanut ... myös kateudesta olen sen
tehnyt... Niin, minä kadehdin häntä vielä sielläkin, missä hän
riippuu... Vieläkin tahtoisin olla hänen sijassaan.
-- Mutta hänen kauhea kuolemansa...
-- Oh, mitä merkitsee silmänräpäyksen kidutus vuosikausien autuuden
rinnalla? -- virkkoi metsästäjä hieman lempeämmin, nojaten otsansa
pyssynpiippua vasten.
Anna nousi maasta ja astui muutaman askeleen lähemmäksi.
-- Bruno! -- kuiskasi hän, koettaen tehdä äänensä mahdollisimman
suloiseksi ja sointuvaksi.
-- Voi, miten minä olen saanut kärsiä näinä pitkinä, kauheina vuosina!
-- valitti mies.
Anna tempasi ovelasti pyssyn hänen kädestään, ojensi sen metsään päin ja
laukaisi sinne molemmat panokset, jonka jälkeen hän heitti kiväärin
kauas luotaan.
-- Anna, mitä sinä teet! -- huudahti metsästäjä kuin unesta heränneenä.
-- Noiden kuulien mukana katosivat sinun kostosi ja kateutesi -- vastasi
nainen; -- ja nyt on Bruno tehnyt ikuisen sovinnon verivihollisensa
kanssa.
-- Minäkö?... Minäkö?
-- Sinun tulee auttaa minua ottamassa alas hänen ruumiinsa, -- kuiskasi
Anna, laskien kätensä hänen käsivarsilleen; -- se sinun täytyy tehdä,
Bruno!
-- Minä!... Mitä sinä tarkoitat?
-- Sinun tulee auttaa minua, saadakseni hänen ruumiinsa mukanani olevaan
arkkuun.
-- Sinä hourit!
-- Me kaivamme yhdessä haudan, jonne hänet laskemme, -- jatkoi Anna,
nojautuen lähemmäs Brunoa ja kädellään hyväillen hänen tummaa poskeaan.
-- Ja sitä sinä vaadit minulta?... Minulta!
-- Niin, juuri sinulta.
-- En ymmärrä sinua.
-- Sinä et ole enää oma itsesi ... sinä kuulut nyt minulle ... sinä olet
nyt väline minun ja väistämättömän koston kädessä ... sinä olet se
kalpa, joka tulee heilumaan heidän päittensä yllä, jotka ovat
aikaansaaneet hänelle tuon kamalan, häpeällisen kuoleman.
-- Entä sinä?
-- Rakkaus kohotti minut hänen luokseen ... kostaakseni laskeudun alas
sinun luoksesi.
-- Anna!
-- Oletko minut ymmärtänyt?
Bruno kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri, mutta Anna
irtaantui hänen syleilystään.
-- Näethän tuo muurin, Bruno?
-- Näen... Mitä sinä tahdot?
-- Poikana sinä kiipesit korkeimmankin puun latvaan, tyydyttääksesi
kevytluontoisen, ajattelemattoman Annan äkillistä oikkua.
-- Niin, minä olisin hyökännyt vaikka taivaan lakea vastaan sinun
tahdostasi.
-- Ota tämä veitsi.
-- Ja mitä tällä veitsellä?
-- Sillä leikkaat poikki nuoran, jonka silmukassa hirtetty riippuu....
Senhän voit tehdä sekunnissa.
-- Ja sitten?
-- Me viemme hänet sille paikalle, jonka olen valinnut hänen haudakseen.
-- Ja sitten?
-- Menet sinä tekemään suurimman uhrin, minkä kukaan kuolevainen on
tehnyt ennen sinua... Sinä riennät kostamaan sen henkilön kuoleman, jota
sinä elämässä kaikkein eniten vihasit... Haa, Bruno, sinusta täytyy
tulla Annan silmissä suuri, sinusta täytyy tulla sankari!
-- Ja sitten, Anna, sitten? -- huusi Bruno, samalla kun hänen silmäinsä
palo tunkeusi läpi yön.
-- Sitten, -- vastasi Anna, -- kun sinä olet suorittanut sen työn, minkä
minä nyt uskon sinun käsiisi, sitten, sinä heimoveljeni, olen minä
kostajan rakastajatar -- kostajan.
-- Sinä olet siis silloin minun! riemuitsi raju metsästäjä, painaen
molemmilla käsillään voimakkaasti kohoilevaa rintaansa, jossa nyt
valloilleen päässeet intohimot raivosivat.
-- Konna! -- mutisi Anna itsekseen; -- ne luodit, jolla sinä olet
raadellut rakastettuni ruumista, lankeavat vielä kerran kuin taivasta
tavoittavat vuoret oman pääsi päälle! Sainpa sinut takertumaan ansaan,
roisto! Ja helpommin sinä revit irti sydämen omasta ruumiistasi kuin
pääset enää eroon minun vallastani!
Sen jälkeen kääntyi hän Brunon puoleen ja katsoi häneen niin lumoavasti,
että mies huomaamattaan vaipui maahan polvilleen.
Mutta jos hän olisi nähnyt Annan kasvojen ilmeen, kun tämä jälleen
kääntyi poispäin -- ja se kuvasi hänen sisimpiä ajatuksiaan -- olisi
setelin väärentäjä varmaan jäänyt ottamatta alas, eikä hänen
rakastajattarensa olisi enää saanut tilaisuutta virittää paulojaan.
* * * * *
Kun leikkisä vanhus seuraavana päivänä astui ulos punaisesta,
valkonurkkaisesta tuvastaan, poltellen suurta piippua, ja lähti
maantielle, kulkien sitten sen ruohokentän yli, joka päivää ennen oli
ollut täynnä uteliaita Tukholman miehiä ja naisia, lensivät hänen
silmänsä selko selälleen hänen katsahtaessaan ylös auringon kultaaman
puiden latvoihin päin.
Mitä sitten näki hauska vanhus?
Ehkä vain säteilevän toukokuun auringon? Eipä sentään, sillä mies, joka
on niinkin monasti kuin kuusikymmentä kertaa
kolmesataakuusikymmentäviisi nähnyt auringon nousevan, ei siinä havaitse
enää mitään merkillistä tai tavallisuudesta poikkevaa! -- Ihailiko hän
mahdollisesti leivoja, jotka lentelivät ja visersivät korkeudessa? Ei,
ei, niin kauttaaltaan käytännölliselle miehelle kuin hänelle ei mahtanut
suuresti maittaa sellainen runoilijan jumalanruoka.
Ei ei, hän tuijotti siihen valkoiseen kolmikulmarakennukseen, joka
välkkyi metsän reunassa.
Piipun imuke lerpahti pois hänen huuliltaan, ja niiltä katosi myös tuo
tavallinen hyväntahtoinen hymyily.
-- Poissa, poissa! -- mutisi hän itsekseen; -- tässä hullunkurisessa
maailmassaan siis todellakin joku ihminen, joka uskaltaa jotain
rakkauden ja uskollisuuden vuoksi; mutta, -- lisäsi hän, -- olisipa hän
lykännyt työnsä kahdeksaksi päiväksi, olisi se varmasti jäänyt
tekemättä, sillä minä tunnen hyvin mokomat heittiöt... Ei ole mitään,
jota ei voisi unohtaa kahdeksassa päivässä ... panenpa siitä vetoa
vaikka kymmenen kaulaa yhtä vastaan.
Ja hyväntahtoinen hymy levisi jälleen vanhuksen suupieliin.