Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea,
poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi
sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti.
Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron
satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään
sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa
millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan
etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen
tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies
jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle
suurempaa voimaa.
-- Näkyykö ketään? -- kysyi viimein soutaja läähättäen.
-- Ei, ei, ei! -- vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan
katseensa taivasta kohti; -- souda, ole huoletta!... Ketään ei näy ...
ei ketään.
-- Lapsi-parka! -- huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja
nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; -- pikku
Julia-raukkani!
Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän
kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat
toisen kaulaan.
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään
eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista.
-- Kenen poika satamassa putosi mereen? -- kysyi soutaja,
pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan.
-- Hän oli ... mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan?
-- En.
-- Se oli kivalteri Kron.
-- Hänkö?... Mitä hän tahtoi?... Saattoiko hän ehkä epäillä...?
-- Tuskin... Hänen poikansa se oli... Onneksi olin minä niin lähellä
veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi
varmasti hukkunut.
-- Hän ei siis ollutkaan hengetön?
-- Ei, toivoakseni.
-- Mutta minä luulin kuulleeni...
-- Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion
sinusta, kun tulit samassa... Onnellinen päähänpisto!
-- Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen.
-- Mitä sanotkaan?... Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä
kaikille!
-- Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan
naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä... Miksi et pysynyt erossa?
-- Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, -- väitti Anna;
-- sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä?
-- Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan
välillä... Minä tunnen vanhastaan Kronin... Kenet hän kerran on saanut
näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään.
-- Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu
mielestä... Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en
olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten
olisinkaan saanut sinut veneeseen...
-- Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara
häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa... Niin, niin, sen hän tekee,
sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen.
-- Ei, ei hän lähde peräämme, -- lohdutti Anna; -- eihän hän voi
toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa... Voi! Se
ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan
ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi!
Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli
jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja
Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla
illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli.
Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun
ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta
jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän
yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä
olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan.
Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se
ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin
vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät
kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui;
ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä.
Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja
levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä.
-- Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! -- huudahti soutaja; -- hän
asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan
killumaan... Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan.
Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä.
-- Carl, -- virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, -- hoida sinä
vain yhtä airoa ... minä soudan toisella ... ponnistakaamme vielä puolen
tuntia ... sitten olemme turvassa... Jos vaivumme epätoivoon, olemme
hukassa!
-- Niin, niin!... Hukassa, hukassa!
-- Ainoastaan pelkurille käy hullusti! -- huudahti nainen päättävän
rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen
sukupuolelleen. -- Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on!
Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista,
vuoroin toista.
-- Anna, etkö näe, että meri jäätyy? -- valitti mies.
-- Niin, meri ... vaan ei toivo, -- vastasi nainen.
-- Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, -- sanoi
lapsi reippaasti.
-- Oikein, Julia! -- riemuitsi äiti! -- kolmenkymmenenkuuden vanhan
pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, -- lisäsi hän
tavattoman pehmeällä äänellä, -- etkö huomaa, rakkaani, että me, kun
ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua
niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä
ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee
vahvenemistaan... Älä siis syytä luontoa!... Päinvastoin on sinun sitä
kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen
meidän ja takaa-ajajamme välille.
-- Olet oikeassa, Anna! -- sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena.
-- Annahan vain minulle toinen airo... Kas, minä istun tähän, -- sanoi
nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui
pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella
hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai
ranta-aittain merikarhu tahansa.
-- Äiti, minä pidän perää! -- huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui
hennoilla käsillään peräsimeen; -- kuinka hauskaa on ohjata!
-- Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! -- kiitteli äiti; -- kun sinä
ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten.