Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen mies
enemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaen
kädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta.
Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakki
sekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän
näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumalta
vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan,
vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja
tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuin
mistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta.
-- Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? -- pyysi poikanen,
koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.
-- Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, -- vastasi mies,
hellittäen pojan kädestä; -- niin, älä astu harhaan, rasavilli!
Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui
huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle
ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.
Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin
puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.
-- Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, -- huusi
satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.
Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei
vastannut mitään.
-- Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? -- ärjäisi mies
kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.
-- Kuka huutaa? -- kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän
veneestä; -- kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?
-- Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, -- vastasi mies; -- mutta
miksi ette tottele heti?... Ettekö kuule, mitä minä sanon?
-- Totteleko? -- toisti nainen; -- en tiedä olevani velvollinen
tottelemaan.
-- Ahaa! -- mutisi mies itsekseen; -- olisikohan se jälleen sama
nainen... Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä...
Tässä on tekeillä joku uusi kuje ... entäpä jos...
-- Mitä tahdotte?... En tunne teitä, -- lausui jälleen naisääni, tällä
kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.
-- Ettekö tunne minua?... Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!... Kuinka
kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?... Tahdotteko ehkä, että
minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään... Miksi
pysyttelette siellä jaalan suojassa?... Aiotteko kehveltää
saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?
-- Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, -- virkkoi
nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin
hänkin olisi odottanut jotakuta.
Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.
-- Odotatteko jotain? -- kysyi hän vihdoin.
-- Odotan.
-- Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?...
-- Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.
-- Mitä tavaroita?
-- Muuatta arkkua... Mutta tuohan on merkillistä uteliaisuutta, ja minä
en käsitä...
-- Kenen arkkua?
-- Erään tytön, joka on asunut Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti
kaupunkiin... En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla on sen asian kanssa
tekemistä.
-- Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?... Hä?
-- Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi.
-- Entä miten se saadaan alas veneeseen?
-- Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin viereen.
-- Miksette souda tänne ennemmin?
-- Siksi että ... yksinäisen tytön on vaarallinen joutua tekemisiin
rantajätkien kanssa tähän aikaan vuorokaudesta.
-- Tyttö-parka!... Minä olen teidän turvananne...
-- En ole mielelläni tekemisissä kenenkään kanssa... Kiitän kuitenkin
hyvästä tahdostanne... Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni
kaksinkertainen.
-- Ei mitään kiittämistä... Luulin teitä varkaaksi, joka tahtoi anastaa
jaalasta jotain... Hyvää yötä, pikku neito tai matami!
-- Hyvää yötä!
Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oli seisonut, ja piiloutui
lähimmän halkopinon taa. Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä
rannasta niinkään pikaa.
-- Isä, isä! -- huusi Albert, joka oli jäänyt paikalleen; -- veneessä on
myöskin pieni tyttö, melkein yhtä iso kuin minäkin... Isä rakas, katso,
katso!
-- Tule tänne, Albert! -- kutsui isä, joka nyt vasta huomasi kaivata
poikaa ja astui muutaman askeleen rantaan päin.
-- Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on päässään pieni keltainen
hattu, -- jatkoi poika, kuulematta isän käskyä; -- minä näen hänet,
vaikka hän makaakin veneen pohjalla.
-- Tule tänne, Albert, etkö kuule!
-- Heti, isä kiltti!... Voi, isä, auta, auta!
-- Taivaan nimessä! Poika putosi mereen! -- huudahti isä, syöksyen
laiturille.
Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka heti läksi jaalan
kupeelta ja muutamin reippain aironvedoin pääsi laiturin luo.
Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti kättänsä alas, mutta
hän ei yltänyt veteen, vaan epätoivoisissa ponnistuksissaan repi
sormensa verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva nainen osasi
käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri kun tämä oli vaipua toisen kerran
upoksiin, ja sai hänet täten vedetyksi veneeseen.
-- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! -- huudahti nainen vilpittömän
iloisesti.
-- Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle! Jumala siunatkoon
teitä, hyvä nainen! -- huusi isä, ojentaen käsivartensa alas venettä
kohti.
Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja varpaisillaan muuan merimiehen
asuun puettu nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa.
Hänet nähdessään nainen hätkähti.
-- Poika on kuollut! -- huudahti hän kovin levottomin katsein, jotka
kuitenkin vähemmin kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen lapseen
kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin puolestaan ilmaisi suurta
hätäännystä.
-- Kuollut! Kuollut! -- kirkui isä, temmaisten lapsen syliinsä, ja
sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti juoksemaan pientä puutaloa
kohti, joka siihen aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona.
Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta liikkeestä keikahti
kaatumaisilleen.
-- Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä olet pelastettu,
Carl... Pelastettu! Pelastettu! -- hoki nainen sekä suurimman tuskan
että rajattomimman riemun vallassa.
Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintu liitämään yli
hopeanhohtavien laineitten.