Tuuli kävi selältäpäin ja rannan koivut huojuivat kovasti. Oli niitten
joukossa muuan, jonka latvus kohosi puolta ylemmäs toisia. Aina kun uusi
tuulenpuuska lennähti sähisten avoimelta seljältä, näytti se ikäänkuin
tarttuvan kiinni puun laajaan lehvistöön. Ja kun tuuli, jolla oli kiire,
koetti hädissään tempautua irti tästä odottamattomasta esteestä,
huojuivat oksat kovasti ja koko runko notkahteli.
Tuuli ulvoi ja koivu natisi. Lehvistössä kävi kova kohina.
Mutta koivu piti puolensa.
Silloin tällöin irtautui kuitenkin joku yksinäinen kellastunut lehti. Ja
tämän onnettoman valitsi kiukustunut tuuli nyt uhrikseen. Se heitti sen
korkealle ilmaan ja paiskeli sitä lennossa voimakkailla käpälillään
ikäänkuin kissa haavoitettua avutonta hiirenpoikasta.
Sinne katosi lehti, minne lie mennyt, metsikön taakse, kunnes tuuli,
tyydytettyään petomaisen kostonhimonsa, heitti sen johonkin lätäkköön ja
istahti itsekkin, väsyneenä ja kyllästyneenä, jonkun talon tuuliviirin
nenään tai kääkkyräpetäjän punaselle oksalle.