Näin näyttämö--kukkiva nurmi.
Sen eessä on aita kaunis
puuveistoksin, kiemuroin.
Ja katsojat tälläpuolla
ois heinäväkeä, jotka
nyt on ruokalevolla noin.
Ja toiminta alkaa sillä
kun niittäjän pieni tyttö
luo aidan käy taapertaen
sekä huutaa: "Katsokaahan
kuin kaunis valkea lammas,
punaröyhelö kaulassa sen."
Niin, totta, jo aidan rakoon
pien' karitsa päänsä tunkee
ja katsoa keikistää.
"Kuin pehmeä sen on villa!"
"Lie silkkiä kaulanauha!"
Pien' karitsa lausuu: "bää".
Mut silloin perältä hyppii
kaks herraa, he pitsihin hienoon
ylt'yleensä puetut on.
He sormissa hattua kantaa
kuin kukkaa. Ja niskassa heillä
voi huomata palmikon.
He tarttuvat hyppysillään
nyt karitsan kaulanauhaan
ja röyhyyn silkkiseen.
Kaks askelta kerrallansa
he käyvät ja nykivät sitten
taas kumpikin haaralleen.
Mut lopulta herroista toinen
kuin lyötynä vaikeneepi
ja, äkkiä, kiskaisten
helohelmisen hansikkaansa,
sen heittää ylpeästi
tuon toisen etehen.
Tietysti nyt tartutahan
florettiin, mi auringossa
ui kultana kimaltain.
Noin alkavat kultapuikot
tutun, hilpeän karkelonsa,
noin kilisten vastakkain.
Se leikki ei vaarallista
ole ensinkään, mut onhan
se välttämätöntä nyt.
Suu supussa liikehtivät
jalot herrat, ja ranteet pyörii.
(Käret säiläin on tylpistetyt.)
Pian kuitenkin tarttuvat taasen
he karitsan silkkinauhaan.
Taas sovussa taluttavat.
--Kas kolme daamia somaa
on esihin purjehtinut
kuin joutsenet valkeat.
Kavaljeerit he kumartavat
ja painavat sydäntänsä
ja käyvät niin hempehiks.
Ah daamit päätänsä nyökkää
ja kätösensä pienet
nyt antavat suudeltaviks.
Oi onnellinen seura,
näin luonnonhelmassa kauvan
se paimenta leikkinyt ois.
Ja kreivinlinnan, mi tuolla
yli kerityn puistikon hohtaa,
he, ah, unohtaisivat pois...
Mut äkin yks daameista huutaa
ja kaatuu sen kaunehimman
kavaljeerin sylihin.
Kas, karitsa hädissänsä
teki jotakin somaa, ja sillä
etikettiä rikkoikin.
Ah, ah, mikä kauhea hetki!
Myös toinen daami jo tuolla,
on nurmella seljällään.
Mut se kolmas, se lihavin, hitain
kavaljeeritta jäi. Ja hänpä
ei pyörtynyt ensinkään.
Tosin pahoinvoinnin tunteen
sai hänkin, mut kyynelsilmin
hänen nähtävä on vision:
kavaljeerit onnelliset
jo virvoituspuuhissa liehuu,
ja tuoksuu Eau de Colon.
Se yksin jäänyt daami
monologin pienen lausuu.
Hän huokaa: "J'ai mal au coeur!
Mon Dieu, Jean missä nyt viipyy?
Hän karitsan hakuhun läksi.
Mon Dieu, mon Dieu quel malheur!
Ois hän nyt lähellä tässä,
niin tottapa daamia kolme
myös pyörtyä taitaisi.
Kavaljeerit hempein kuiskein
pois pitkään heinikkohon
ah meidät kantaisi.
He virvoittaisivat meitä
kuin taitaa miehiset miehet
ja niinkuin me kaivattais.
Oi ihana pyörtymishetki,
sun verhojes turvissa paljon
etikettiä rikkoa sais.
Te katsojat, silloin tällöin
sukan, seljän saisitte nähdä
yli nurmikon kukkaisen.
Ja tyydytettyinä kaikki
me lopuksi lausuisimme:
esirippu nyt etehen!"