Kun molemmat olivat vastanneet myöntävästi, Pitou liikutuksesta
värähtelevällä äänellä ja Catherine tyynen selkeällä äänellä, ja
pormestari julistanut lain nimessä nämä nuoret ihmiset aviopariksi,
viittasi de Longpré pikku Isidorin luoksensa.
Pikku Isidor, joka oli pantu istumaan pormestarin työpöydälle, meni
hänen luoksensa.
"Lapsi kulta", sanoi de Longpré hänelle, "anna nämä molemmat paperit
äidillesi Catherinelle, kun isäsi Pitou on vienyt hänet kotiinsa".
"Kyllä, herra", sanoi lapsi.
Ja hän otti molemmat paperit pieniin kouriinsa.
Kaikki oli lopussa. Mutta silloin kaikkien läsnäolleitten
hämmästykseksi Pitou otti taskustaan viisi kultarahaa, antoi ne
pormestarille ja sanoi:
"Köyhille, herra pormestari."
Catherine hymyili.
"Me olemme siis rikkaat?" kysyi hän.
"Ihminen on rikas, kun hän on onnellinen, Catherine", vastasi Pitou,
"ja sinä olet tehnyt minusta maailman rikkaimman ihmisen".
Ja hän tarjosi hänelle käsivartensa, johon nuori vaimo hellästi nojasi.
Ulos tullessaan he tapasivat portilla äsken mainitun väkijoukon.
Se tervehti nuorta aviopaperia yksimielisin onnentoivotuksin.
Pitou kiitti ystäviään ja puristi heidän käsiään. Catherine kiitti
ystävättäriään ja nyökäytti päätänsä.
Pitou poikkesi oikealle.
"Minne sinä aiot, ystäväiseni?" kysyi Catherine.
Tosiaankin, jos Pitou aikoi Haramontiin, hänen olisi pitänyt kääntyä
vasemmalle, puistoon päin.
Jos hän taas aikoi täti Angéliquen asunnolle, hänen olisi pitänyt mennä
suoraan eteenpäin linnatorin yli.
Minne hän siis aikoi poiketessaan Fontaine-aukiolle päin?
Sitä juuri Catherine kysyi.
"Tule, rakas Catherine", vastasi Pitou, "vien sinut katsomaan paikkaa,
jonka mielelläsi näet jälleen".
Catherine alistui Pitoun johdettavaksi.
"Minne he oikeastaan menevät?" kyselivät ihmiset toisiltaan
katsellessaan heidän lähtöään.
Pitou asteli Fontaine-aukion yli, poikkesi sitten Ormet-kadulle ja
sen päässä kääntyi sille kujalle, missä hän kuutta vuotta aikaisemmin
oli tavannut Catherinen aasin selässä, samana päivänä, jolloin täti
Angélique oli karkoittanut hänet eikä hän ollut tiennyt, mistä päin
hakisi itselleen tyyssijan.
"Emmehän toki mene Pisseleuhun?" kysyi Catherine ja pysähtyi.
"Seuratkaa vain mukana, Catherine", kehoitti Pitou.
Catherine huoahti ja jatkoi kulkuaan pikku kujaa pitkin ja joutui pian
tasangolle.
Kymmenen minuuttia taivallettuaan hän tuli sille pikku sillalle, jolta
Pitou oli löytänyt hänet pyörtyneenä samana iltana kun Isidor oli
lähtenyt Pariisiin.
Hän pysähtyi.
"Pitou", sanoi hän, "en tule edemmäksi".
"Voi, Catherine", pyysi Pitou, "vain ontolle raidalle asti!"
Pitou tarkoitti raitaa, jonka ontelosta hän oli käynyt noutamassa
Isidorin kirjeet.
Catherine huoahti jälleen ja jatkoi matkaansa.
Raidan kohdalle saavuttuaan hän sanoi:
"Kääntykäämme takaisin, pyydän sitä sinulta!"
Mutta Pitou laski kätensä nuoren vaimonsa käsivarrelle ja virkkoi:
"Vielä parikymmentä askelta, Catherine, en pyydä enempää."
"Voi, Pitou!" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy,
että Pitou vuorostaan pysähtyi.
"Oh, Catherine", sanoi hän, "ja minä luulin tekeväni sinut ylen
onnelliseksi!"
"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi
minut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut
vanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen
vieraalle, jonka nimeä en edes tiedä."
"Catherine, vielä parikymmentä askelta! En pyydä enempää."
Nämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja
näkivät edessään maatilan ison portin.
Tämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset
päivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi
ensimmäisten joukossa.
Kaikilla oli kädessä kukkavihko:
"Ah, nyt ymmärrän", sanoi Catherine, "ennenkuin uusi omistaja saapuu,
sinä halusit tuoda minut tänne viimeisen kerran, jotta entiset
palvelijani voisivat sanoa minulle hyvästi. Kiitos, Pitou!"
Ja hän päästi Pitoun käsivarren ja pikku Isidorin käden ja meni
tervehtimään noita kunnon ihmisiä, jotka ympäröivät hänet ja veivät
hänet päärakennuksen isoon pirttiin.
Pitou otti pikku. Isidorin syliinsä — lapsi piteli yhä molempia
papereita kädessään — ja seurasi Catherinea.
Nuori vaimo seisoi keskellä tupaa ja hieroi otsaansa, ikäänkuin olisi
vastikään unesta havahtunut.
"Taivaan tähden, Pitou", huudahti hän silmät hämmentyneinä ja ääni
kuumeisena, "mitä nämä ihmiset oikeastaan höpisevät...? Hyvä ystävä, en
käsitä hitustakaan, mitä he sanovat!"
"Ehkä ne paperit, jotka lapsemme sinulle antaa, selittävät sinulle
enemmän, rakas Catherine", virkkoi Pitou.
Ja hän työnsi Isidorin äitinsä eteen.
Catherine otti paperit lapsen kätösestä.
"Lue, Catherine", kehoitti Pitou.
Catherine aukaisi umpimähkään toisen paperin ja luki:
"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut
Boursonnesin linnan kaikkine maineen Jacques Philippe Isidorin, neiti
Catherine Billotin alaikäisen pojan, nimiin, ja että Boursonnesin
linna kaikkine maineen kuuluu nyt siis tälle lapselle täysin
omistusoikeuksin.
_De Longpré_,
Villers-Cotteretsin pormestari."
"Mitä tämä merkitsee, Pitou?" kysyi Catherine. "Arvaathan, etten käsitä
tästä yhtään mitään."
"Lue toinenkin paperi", sanoi Pitou.
Catherine aukaisi toisen paperin ja luki:
"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut
Pisseleun maatilan kaikkine alueineen kansatar Anne-Catherine Billotin
nimiin ja että Pisseleun maatila kaikkine alueineen kuuluu nyt siis
hänelle täysin omistusoikeuksin.
_De Longpré_
Villers-Cotteretsin pormestari."
"Taivaan tähden", huudahti Catherine, "sano pian, mitä tämä merkitsee!
Muutoin tulen hulluksi!"
"Se merkitsee, että niillä tuhannella viidelläsadalla
viidelläkymmenellä louisdorilla, jotka toissa päivänä löysin täti
Angéliquen vanhasta nojatuolista särjin sen nojatuolin lämmittääkseni
teitä, kun palasitte hautuumaalta on asiat järjestetty niin, ettei
Boursonnesin linna joudu Charnyn suvun hallusta eikä Pisseleun maatila
Billotin suvun hallusta."
Ja sitten Pitou kertoi Catherinelle, minkä me olemme kertoneet
lukijalle.
"Oh", sanoi Catherine, "ja sinä olet tohtinut polttaa
sen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli
tuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!"
"Catherine", sanoi Pitou, "te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi
täytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja
kuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu".
Catherine levitti käsivartensa. Pitou työnsi hänen syliinsä pikku
Isidorin.
"Ah, sinä myöskin, sinä myöskin, rakas Pitou!" sanoi Catherine.
Ja samaan syleilyyn Catherine puristi rintaansa vasten lapsensa ja
miehensä.
"Voi, hyvä Jumala", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja
vuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, "ja hän kuoli
nälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!"
"Sanonpa vainen", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille
navettatytölle, "sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole
kuolla sillä tavalla!"