Tämän kauhunpäivän iltana — kun piikkimiehet juoksivat Pariisin
autioilla ja valaistuilla kaduilla, jotka näyttivät sitäkin
alakuloisemmilta kun ne olivat valaistut, kantaen aseittensa nenässä
veren tahraamia nenäliinan ja paidan riekaleita sekä huutaen: "Tyranni
on kuollut! Tässä näette tyrannin verta!" — kaksi miestä nähtiin
Saint-Honoré-kadun varrella olevan talon ensimmäisen kerroksen
huoneessa. Molemmat olivat äänettömiä, mutta muuten tykkänään
erilaisessa vireessä.
Toinen, mustapukuinen, istui pöydän ääressä, pää käsien varassa,
ja näytti vaipuneen syviin mietteihin tai syvään suruun. Toinen,
maalaisittain puettu, mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa,
synkkäkatseisena, otsa kurttuisena ja käsivarret ristissä rinnalla.
Mutta joka kerta kun hän matkallaan huoneen yhdestä nurkassa toiseen
sivuutti pöydän, hän loi salavihkaa kysyvän silmäyksen toveriinsa.
Kuinka kauan nämä miehet olivat näin seurustelleet? Emme osaa sanoa.
Mutta lopulta maalais-asuinen mies, joka piti käsivarsaan ristissä
rinnalla, jonka otsa oli kurtussa ja katse synkkä, näkyi väsyneen tähän
äänettömyyteen, koskapa pysähtyi mustapukuisen, pää käsien varassa
istuvan miehen eteen ja sanoi:
"Kuulkaas, kansalainen Gilbert, te siis sanotte minua roistoksi, koska
äänestin kuninkaan kuolemaa?"
Mustapukuinen mies kohotti katseensa, ravisti päätänsä, ojensi käden
toverilleen ja vastasi:
"En Billot, te ette ole roisto enempää kuin minäkään aristokraatti.
Olette äänestänyt omantuntonne mukaan, niinkuin minäkin. Mutta minä
äänestin elämää, te kuolemaa. On kauheaa, kun ihmiseltä riistetään,
mitä mikään inhimillinen mahti ei voi antaa hänelle takaisin!"
"Teidän mielestänne siis", huudahti Billot, "despotismi on
loukkaamaton, vapaus kapinaa ja oikeus olisi iässä maailmassa vain
kuninkaitten, siis tyrannien puolella? Mitä siis jää kansoille? Oikeus
palvella ja totella? Ja te, herra Gilbert, Jean-Jacquesin oppilas,
Yhdysvaltain kansalainen, puhutte noin!"
"En minä niin puhu, Billot, sillä se olisi loukkaus kansoja vastaan."
"Kuulkaas, minä aion puhua teille, herra Gilbert, aion puhua teille
suorasukaiseen, karkeaan tapaani ja minä sallin teidän vastata kaikilla
älynne hienouksilla. Myönnättekö, että kansalla, joka huomaa olevansa
sorrettu, on oikeus kirvoittaa itsensä kirkon kahleista, vapautua
valtaistuimestaan, vieläpä tuhotakin se, ja taistella itsensä vapaaksi?"
"Epäilemättä."
"Sillä on siis myöskin oikeus lujittaa voittonsa tulokset?"
"Niin, Billot, sillä on se kiistämätön oikeus, mutta väkivallalla ja
murhalla ei lujiteta mitään. Muistakaa, mitä on kirjoitettu: 'Älä tapa
lähimmäistäsi!"
"Mutta kuningas ei ole minun lähimmäiseni!" huudahti Billot. "Kuningas
on minun viholliseni! Minä muistan, kun poloinen vaimoni luki minulle
raamattua, minä muistan, mitä Samuel sanoi israelilaisille, jotka
pyysivät häneltä kuningasta."
"Minä muistan myöskin, Billot. Ja kuitenkin Samuel voiteli Saulin
kuninkaaksi eikä suinkaan tappanut häntä."
"Oh, tiedän hyvin, että jään tappiolle, jos ryhdyn kanssanne
tieteelliseen kiistaan. Senvuoksi sanonkin teille mutkattomasti: oliko
meillä oikeus vallata Bastilji?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas aikoi rustaa kansalta
kokoontumisvapauden, tehdä Pallohuoneen vala?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas tahtoi peloittaa kansalliskokousta
kaartinsa juhlalla ja kokoamalla sotajoukkonsa Versaillesiin, oliko
meillä oikeus mennä noutamaan kuningas Versaillesista ja tuoda hänet
Pariisiin?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas yritti paeta vihollisen puolelle,
oliko meillä oikeus vangita hänet Varennesissa?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas vannottuaan valan vuoden 1791
hallitusmuodolle yhä neuvotteli emigranttien kanssa ja vehkeili
muukalaisten kanssa, oliko meillä oikeus järjestää kesäkuun
kahdeskymmenes päivä?"
"Oli."
"Kun hän kieltäytyi tunnustamasta kansan tahdon sanelemia lakeja, oliko
meillä oikeus järjestää elokuun kymmenes päivä, toisin sanoin vallata
Tuilerieit ja lakkauttaa kuninkuus?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas Templeen teljettynäkin oli
jatkuvasti vapauden elävänä, vehkeilevänä uhkana, oliko meillä oikeus
vai eikö ollut tuoda hänet kansalliskonventin eteen, joka oli nimitetty
häntä tuomitsemaan?"
"Teillä oli oikeus."
"Jos meillä oli oikeus kuulustella häntä, meillä oli myöskin oikeus
tuomita hänet."
"Niin, mutta vain maanpakoon, karkotettavaksi elinkautiseen vankeuteen,
mutta ei kuolemaan."
"Entä miksei kuolemaan?"
"Koska syyllisenä tuloksiin hän ei ollut syyllinen alkuunpanijana.
Te tuomitsitte hänet kansan kannalta, hyvä Billot; hän oli toiminut
kuninkuuden kannalta. Oliko hän tyranni, kuten te häntä nimitätte?
Ei. Oliko hän kansan sortaja? Ei. Ylimystön rikostoveri? Ei. Vapauden
vihollinen? Ei."
"Te olette siis tuominnut hänet kuninkuuden kannalta!"
"En, sillä kuninkuuden kannalta minä olisin vapauttanut hänet."
"Ettekö vapauttanut häntä äänestäessänne elämää?"
"Niinpä kyllä, mutta elämää elinkautisessa vankeudessa. Billot,
uskokaa minua, olen tuominnut hänet puolueellisemmin kuin oikeastaan
halusinkaan. Kansanmiehenä tai paremminkin rahvaanlapsena vaaka, jota
pitelin kädessäni, painui kansaan päin. Te katselitte häntä etäältä,
Billot, ettekä nähnyt häntä niinkuin minä: tyytymättömänä kuninkuuteen,
joka hänelle oli suotu, yhtäältä kansalliskokouksen ahdistelemana, joka
piti häntä yhä liian mahtavana, toisaalta kunnianhimoisen kuningattaren
yllyttämänä, huolestuneen ja nöyryytetyn aateliston kiihoittamana,
leppymättömän papiston kiusaamana, itsekästen emigranttien vaivaamana
ja lopulta veljiensä viekoittelemana, jotka kiersivät maat ja manteret
keräämässä hänen nimessään vihollisia vallankumoukselle... Sanoitte
äsken, Billot, ettei kuningas ollut lähimmäisenne, vaan että hän
oli vihollisenne. Hyvä, vihollisenne oli voitettu eikä masennettua
vihollista surmata. Kylmästi harkittu murha ei ole oikea tuomio,
se on teurastusta. Te olette antanut kuninkuudelle marttyyrin ja
oikeudelle koston. Varokaa, varokaa, tehdessänne liikaa ette ole
tehnyt kylliksi! Kaarlo ensimmäinen mestattiin ja Kaarlo toinen on
ollut kuningas. Jaakko toinen karkoitettiin ja hänen jälkeläisensä
ovat kuolleet maanpaossa. Ihmisluonne on intomielinen, Billot, ja me
olemme vieroittaneet viideksikymmeneksi, kenties sadaksi vuodeksi
sen suunnattoman kansanosuuden, joka arvostelee vallankumouksia
sydämellään. Ah, uskokaa minua, hyvä ystävä, tasavaltalaiset saavat
haikeimmin itkeä Ludvig kuudennentoista verta, sillä se veri huutaa
kostoa heille ja se maksaa heille tasavallan!"
"Sanoissasi on paljon perää, Gilbert!" vastasi muuan ääni, joka tuli
oviaukosta.
Molemmat miehet säpsähtivät ja kääntyivät yhtaikaa— ja sanoivat yhteen
ääneen:
"Cagliostro!"
"Niin, niin, minä täällä", vastasi kreivi. "Mutta Billotinkin sanoissa
on paljon perää."
"Ah", huoahti Gilbert, "siinäpä onnettomuus onkin, että katsellessamme
asioita kahdelta vastakkaiselta näkökulmalta kumpikin kiistapuoli voi
sanoa: 'Minä olen oikeassa.'"
"Niin, mutta on myöskin sanottava, että hän on väärässä", huomautti
Cagliostro.
"Selittäkää, mestari?" kehoitti Gilbert.
"Niin, selittäkää", sanoi Billot.
"Te olette juurikään tuominneet syytetyn", virkkoi Cagliostro. "Minä
arvostelen tuomiota. Jos te olisitte tuominneet kuninkaan, olisitte
olleet oikeassa. Tuomitessanne ihmisen olitte väärässä."
"Minä en käsitä", sanoi Billot.
"Kuunnelkaa, sillä minä arvaan", virkkoi Gilbert.
"Kuningas olisi ollut surmattava", jatkoi Cagliostro, "silloin kun
hän oli Versaillesissa tai Tuilerieissä kansalle tuntemattomana,
hoviväkensä ja sveitsiläistensä turvissa. Hänet olisi pitänyt surmata
lokakuun seitsemäntenä tai elokuun yhdentenätoista päivänä, sillä
niinä päivinä hän oli tyranni! Mutta kun hänet oli teljetty viideksi
kuukaudeksi Templeen, missä hän joutui seurustelemaan kaikkien kanssa,
söi kaikkien nähden, nukkui kaikkien häntä silmätessä, köyhälistön,
työmiehen, kaupustelijan toverina, ja kohosi tässä alennustilassaan
ihmisen arvoon, häntä olisi pitänyt kohdella ihmisenä, toisin sanoin,
olisi hänet pitänyt tuomita karkoitettavaksi tai vankeuteen."
"Minä en käsittänyt teitä", sanoi Billot Gilbertille, "ja nyt minä
käsitän kansalaisen Cagliostron".
"Kas, näiden viiden vankeuskuukauden aikana hänet esitetään teille
liikuttavana, viattomana, kunnioitettavana, hänet esitetään teille
kelpo aviomiehenä, kelpo isänä, kelpo ihmisenä. Vätykset! Luulin heidän
pystyvän parempaan, Gilbert! Hänet muokataan, luodaan uudelleen.
Niinkuin kuvanveistäjä loihtii marmorimöhkäleestä patsaan paljolla
takomisella, samoin tästä arkipäiväisestä, halvasta, ei häijystä eikä
hyvästä olemuksesta, joka on täydellisesti aistillisten tottumustensa
orja, ahdasmielisesti, muotoihin takertuneesi uskonnollinen, jonka
maailmankatsomus ei ole valistuneen miehen, vaan kuin jonkun
seurakunnan kirkkoväärtin, tästä karkeasta aineksesta veistetään
rohkeuden, kärsivällisyyden ja alistumisen patsas ja sitten tämä patsas
pannaan kärsimysten jalustalle. Tuo poloinen kuningas korotetaan,
tehdään suureksi ja pyhäksi, jopa niin, että hänen vaimonsakin rakastuu
häneen! — Ah, hyvä Gilbert", lisäsi Cagliostro nauruun purskahtaen,
"kukapa olisi voinut aavistaa heinäkuun neljäntenätoista, lokakuun
viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä, että
kuningatar joskus rakastaisi miestänsä?"
"Oh," mutisi Billot, "jospa minä olisin arvannut kaiken tämän!"
"Mitä olisitte silloin tehnyt, Billot?" kysyi Gilbert.
"Mitäkö olisin tehnyt! Olisin surmannut kuninkaan joko heinäkuun
neljäntenätoista tai lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun
kymmenentenä päivänä. Se olisi käynyt helposti."
Nämä sanat lausuttiin niin synkeän isänmaallisesta että Gilbert antoi
ne anteeksi ja Cagliostro ihaili niitä.
"Niin", virkkoi viimeksi mainittu lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta
te ette tehnyt sitä. Te, Billot, olette äänestänyt kuolemaa ja te,
Gilbert, olette äänestänyt elämää. Hyvä, haluatteko nyt kuunnella
viimeistä neuvoa? Te, Gilbert, te halusitte päästä konventin jäseneksi
täyttääksenne velvollisuuden, ja te, Billot, toteuttaaksenne koston.
Velvollisuus ja kosto on täytetty. Teitä ei tarvita täällä enää.
Lähtekää!"
Molemmat miehet silmäilivät Cagliostroa.
Tämä jatkoi:
"Te ette ole kumpikaan puoluemiehiä, te olette vaiston ihmisiä. Nyt
kun kuningas on kuollut, joutuvat puolueet vastakkain, ja kun puolueet
joutuvat vastakkain, ne tuhoavat toisensa. Kuka ensiksi sortuu? En
tiedä. Sen vain tiedän, että ne sortuvat kukin vuorollaan. Huomenna,
Gilbert, teidän suvaitsevaisuutenne on rikos ja ylihuomenna, Billot,
ehkä jo aikaisemminkin, teidän ankaruutenne on rikos. Uskokaa minua,
siinä kuolettavassa taistelussa, jota viha, pelko, kosto ja kiihko pian
käyvät, vain harva säilyy puhtaana. Yhdet tahraantuvat lokaan, toiset
vereen. Lähtekää, hyvät ystävät, lähtekää!"
"Mutta Ranska?" sanoi Gilbert.
"Niin, Ranska?" toisti Billot.
"Ranska on aineellisesti pelastettu", vastasi Cagliostro.
"Ulkonainen vihollinen on lyöty, sisäinen vihollinen on kuollut.
Niin vaarallinen kuin tammikuun yhdennenkolmatta päivän
mestauslava onkin tulevaisuudelle, on se hetkellisesti valtava
voima, peruuttamattomien päätösten voima. Ludvig kuudennentoista
mestaus aiheuttaa Ranskalle toisien valtaistuinten koston ja antaa
tasavallalle kuolemaantuomittujen kansojen kimmoisen, epätoivoisen
voiman. Katsokaa vanhanajan Ateenaa, katsokaa uudenajan Hollantia.
Neuvottelut, keskustelut, haihattelut ovat tauonneet tämän aamun
jälkeen. Vallankumous heiluttaa toisessa kädessä kirvestä, toisessa
kolmiväristä lippua. Lähtekää rauhallisin mielin. Ennenkuin se laskee
kirveen kädestään, on aristokratia mestattu; ennenkuin se laskee
kolmivärilipun, on Eurooppa voiteltu. Lähtekää, hyvä ystävät, lähtekää!"
"Ah", sanoi Gilbert, "Jumala olkoon todistajani, etten kaipaa Ranskaa,
jos teidän ennustamanne tulevaisuudenkuva on oikea. Mutta minne me
lähdemme?"
"Kiittämätön!" sanoi Cagliostro. "Unohdatko toisen isänmaasi, Amerikan?
Unohdatko sen suunnattomat järvet, sen aarniometsät, sen rannattomat
lakeudet? Etkö sinä, joka voit levätä, tarvitse luonnon tarjoamaa lepoa
näiden yhteiskunnan aiheuttamien hirveitten kiihtymysten jälkeen?"
"Lähdettekö kanssani, Billot?" kysyi Gilbert ja nousi.
* * * * *
"Annatteko minulle anteeksi?" kysyi Billot ja astui askelen Gilbertiin
päin.
Miehet syleilivät toisiaan.
"Hyvä on", sanoi Gilbert, "me lähdemme".
"Milloin?" kysyi Cagliostro.
"Viikon perästä."
Cagliostro ravisti päätänsä.
"Te lähdette tänä iltana", sanoi hän.
"Miksi tänä iltana?"
"Koska minä matkustan huomenna."
"Entä minne te menette?"
"Saatte tietää sen joskus, hyvät ystävät."
"Mutta niillä tavoin me matkustamme?"
"_Le Franklin_ lähtee kuudenneljättä tunnin perästä Amerikaan."
"Entä passit?"
"Ne ovat tässä."
"Ja poikani?"
Cagliostro meni avaamaan oven.
"Astukaa sisälle, Sébastien", sanoi hän, "isänne kutsuu teitä".
Nuorukainen tuli esille ja heittäytyi isänsä syliin.
Billot huoahti raskaasti.
"Nyt ei meiltä puutu muuta kuin postivaunut", sanoi Gilbert.
"Minun vaununi ovat portin edessä", vastasi Cagliostro.
Gilbert otti pöytälaatikosta yhteisen kassan — tuhatkunta louisdoria —
ja viittasi Billotia ottamaan siitä osuutensa.
"Onko meillä kylliksi varoja?" kysyi Billot.
"Meillä on enemmän kuin mitä tarvitaan kokonaisen maakunnan ostoon."
Billot silmäili ympärilleen hämmästyneen näköisenä.
"Mitä etsitte, hyvä ystävä?" kysyi Gilbert.
"Etsin", vastasi Billot, "etsin jotakin, mistä en paljoa kostuisi,
vaikka sen löytäisinkin, koska en osaa kirjoittaa".
Gilbert hymyili, otti esille kynän, musteen ja paperia.
"Sanelkaa", kehoitti hän.
"Haluan lähettää hyvästit Pitoulle", sanoi Billot.
"Kirjoitan teidän puolestanne."
Ja Gilbert kirjoitti.
Kun hän oli lopettanut, kysyi Billot:
"Mitä olette kirjoittanut?"
Gilbert luki:
"Hyvä Pitou.
Lähdemme Ranskasta, Billot, Sébastien ja minä, ja kaikin kolmen me
sylellemme teitä hellästi.
Arvelemme, ettei teiltä puutu mitään, koska hoidatte Billotin maatilaa.
Jonakin päivänä kirjoitamme teille ja keholtamme teitä saapumaan
luoksemme.