Edgeworth de Firmont oli madame Elisabethin rippi-isä. Jo kuusi viikkoa
sitten kuningas, aavistaen, mikä tuomio häntä odottaisi, oli kysynyt
sisareltaan neuvoa, kenet hän valitsisi saattamaan itseään viimeisillä
hetkillä, ja madame Elisabeth oli itkien neuvonut häntä valitsemaan
apotti de Firmontin.
Tämä kunnianarvoisa kirkonmies, englantilainen synnyltään,
oli välttänyt syyskuun verilöylyn ja siirtynyt Essex-nimisenä
Choisy-le-Roin pikkukaupunkiin. Madame Elisabeth tiesi hänen
kaksoisosoitteensa ja ilmoitettuaan hänelle ajoissa Choisyhyn hän
toivoi, että apotti olisi Pariisissa tuomiota tehtäessä.
Hän ei erehtynytkään.
Apotti Edgeworth oli alistuvana suostunut kuninkaan pyyntöön, kuten
olemme nähneet.
Joulukuun 1 päivänä hän kirjoitti eräälle ystävälleen Englantiin:
"Poloinen isäntäni on valinnut minut kuolinhetkensä avustajaksi, jos
hänen kansansa tylyys menee niin pitkälle, että tehdään isänmurha.
Minä valmistun itsekin kuolemaan, sillä olen varma, ettei kansan
raivo suo minun elää hetkeäkään sen hirveän näytelmän jälkeen. Mutta
minä alistun. Minun elämäni ei merkitse mitään. Jos sen menettäessäni
voin pelastaa sen, jonka Jumala on pannut niin monen turmioksi ja
ylösnousemiseksi, teen mielelläni sen uhrauksen enkä kuole turhaan."
Sellainen oli mies, joka joutui eroamaan Ludvig XVI:sta vasta kun tämä
jättäisi maan astuakseen Jumalan eteen.
Kuningas sulkeutui hänen kanssansa työhuoneeseensa.
Kello kahdeksan illalla kuningas tuli huoneestaan ja sanoi
komisaareille:
"Hyvät herrat, saattakaa minut perheeni luokse, olkaa hyvät."
"Ei käy päinsä", vastasi muuan komisaareista, "mutta omaisenne voidaan
opastaa tänne, jos haluatte".
"Hyvä on", virkkoi kuningas, "kunhan vain saan tavata heidät
työhuoneessani, vapaasti ja todistajitta".
"Ette omassa huoneessanne", huomautti sama komisaari, "vaan
ruokasalissa. Olemme niin päättäneet oikeusministerin kanssa."
"Mutta", sanoi kuningas, "olettehan kuulleet, että konventti on
sallinut minun tavata omaisiani todistajitta".
"Se on totta. Saatte seurustella omissa oloissanne. Ovi suljetaan,
mutta sen ikkunasta voimme pitää teitä silmällä."
"Hyvä on, tehkää niin."
Komisaarit poistuivat, ja kuningas meni ruokasaliin.
Cléry seurasi häntä. Hän siirsi pöydän sivummalle ja työnsi tuolit
peremmälle, jotta huoneeseen tulisi enemmän tilaa liikkua.
"Cléry", sanoi kuningas, "tuokaa hieman vettä ja juomalasi siltä
varalta, että kuningattaren tulisi jano".
Pöydällä oli karahvillinen jäävettä, samaa, josta muuan kommuuninjäsen
oli moitiskellut kuningasta. Cléry toi siis vain juomalasin.
"Tuokaa tavallista vettä, Cléry", sanoi kuningas. "Jos kuningatar juo
jäävettä, johon hän ei ole tottunut, voisi se tehdä hänelle pahaa...
Ja malttakaa, Cléry, sanokaa samalla herra de Firmontille, ettei hän
poistuisi huoneestani. Pelkään, että hänen läsnäolonsa vaikuttaisi
liian voimakkaasti omaisiini."
Kello puoli yhdeksän ovi aukeni. Ensimmäisenä astui sisälle kuningatar
taluttaen kruununprinssiä. Kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth
seurasivat häntä.
Kuningas levitti sylinsä. Molemmat naiset ja molemmat lapset
heittäytyivät itkien hänen syliinsä.
Cléry poistui ja sulki oven.
Jonkun tovin vallitsi huoneessa synkkä äänettömyys, jonka nyyhkytykset
keskeyttivät. Sitten kuningatar halusi viedä kuninkaan tämän huoneeseen.
"Ei", sanoi Ludvig XVI ja pidätti hänet, "saan tavata teidät vain
täällä".
Kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat sanomalehtipoikien huudoista
kuulleet, minkälainen tuomio oli tehty, mutta he eivät tienneet
mitään oikeudenkäynnin yksityiskohdista. Kuningas kertoi ne heille
sanoen antavansa anteeksi tuomareilleen. Hän huomautti lisäksi
kuningattarelle, ettei Pétion eikä Manuelkaan ollut äänestänyt kuolemaa.
Kuningatar kuunteli ja aina kun hän yritti puhua, hän puhkesi
nyyhkytyksiin.
Jumala soi poloiselle vangille yhden lohdun: viimeisinä hetkinään
kuningas sai huomata, että kaikki hänen läheisimmät ystävänsä palvoivat
häntä, vieläpä kuningatarkin.
Kertomuksemme romanttisessa osassa olemme nähneet, että kuningatar
viehättyi helposti elämän maalaukselliseen puoleen; hänellä oli
voimakas mielikuvitus, joka useammin kuin luonnonlaatu saa naiset
harkitsemattomiksi. Kuningatar oli harkitsematon kaiken elämänsä ajan,
harkitsematon ystäviä valitessaan, harkitsematon lemmenasioissa.
Vankeus pelasti hänet moraalisessa suhteessa. Hän oppi jälleen puhtaat
ja pyhät perhetunteet, joista nuoruuden intohimot olivat hänet vieneet
loitos, ja koska hän teki kaikki kiihkeästi, hän päätyi rakastamaan
intohimoisesti tuota poloista kuningasta, tuota aviomiestä, jossa hän
onnensa päivinä oli nähnyt vain raskaat ja kömpelöt ominaisuudet.
Varennes ja elokuun 10 päivä olivat osoittaneet Ludvig XVI:n
alotekyvyttömäksi, epäröiväksi, saamattomaksi, miltei pelkurimaiseksi
mieheksi. Templessä Marie-Antoinette alkoi huomata, ettei ainoastaan
vaimo ollut väärin arvostellut miestään, vaan myöskin kuningatar
kuningasta. Templessä hän näki kuninkaan tyyneksi, solvauksista
piittaamattomaksi, lempeäksi ja lujaksi kuin Kristuksen. Kaikki mikä
hänessä — kuningattaressa — oli ylhäisen maailmannaisen kuivuutta,
pehmeni, suli ja muuttui hyviksi tunteiksi. Liiaksi halveksittuaan
hän rakasti nyt liian voimakkaasti. "Ah", sanoi kuningas Firmontille,
"kuinka minä voin näin rakastaa ja kuinka minua voidaan näin rakastaa!"
Tämän viimeisen yhdessäolon aikana kuningatar antoikin vallan
tunteelle, joka vivahti katumukseen. Hän oli halunnut viedä kuninkaan
tämän huoneeseen saadakseen olla hetken kahdenkesken hänen seurassaan.
Kun se oli mahdotonta, hän vei kuninkaan ikkunakomeroon.
Siellä kuningatar varmaankin olisi langennut hänen jalkojensa juureen,
itkenyt ja nyyhkyttänyt ja pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta kuningas,
joka ymmärsi kaikki, pidätti häntä, otti taskustaan jälkisäädöksen ja
sanoi:
"Lukekaa tuo kohta, rakas vaimoni!"
Ja hän osoitti sormellaan seuraavaa kohtaa, jonka' kuningatar luki
puoliääneen:
"Rukoilen vaimoani suomaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset,
jotka hän saa kestää takiani, ja ne murheet, joita olen hänelle
aiheuttanut yhdyselämämme aikana. _Hän voi olla vakuutettu siitä,
etten minä kanna kaunaa hänelle mistään, jos hän arvelee aiheita
olevan soimata itseään jostakin._"
Marie-Antoinette tarttui kuninkaan käsiin ja suuteli niitä. Lauseessa:
"_hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle
mistään"_ oli armahtavaa anteeksiantoa, ja sanoissa: _"jos hän arvelee
aihetta olevan soimata itseään jostakin_" hienoa herkkyyttä.
Hän voisi kuolla rauhassa, tämä kuninkaallinen Magdaleena-rukka. Hänen
rakkautensa, vaikka se heräsikin kovin myöhään, oli jumalallisen ja
inhimillisen säälin arvoinen, ja kuningas oli antanut hänelle anteeksi,
ei kuiskaten, ei salaisesti, ei armonosoituksena, jota kuningas itsekin
olisi hävennyt, vaan kovalla äänellä, julkisesti.
Kuka tohtisi soimata häntä mistään, häntä, joka jälkimaailmalle
esiintyisi kaksinkertaisesti kruunattuna marttyyrin seppelellä ja
puolisonsa anteeksiannolla?
Kuningatar tajusi sen. Hän käsitti, että tästä hetkestä lähtien hän
olisi luja historian edessä. Mutta hän oli sitä heikompi sen edessä,
jota hän rakasti näin myöhään, tuntien selvästi, ettei ollut rakastanut
kylliksi. Poloisen vaimon rinnasta ei lähtenyt sanoja, siitä pusertui
nyyhkytyksiä ja epätoivoisia huudahduksia. Hän halusi kuolla miehensä
kanssa ja jos häneltä evättäisiin se suosionosoitus, näännyttäisi hän
itsensä nälkään.
Komisaarit, jotka katselivat tätä tuskien näytelmää oven ikkunasta,
eivät voineet sitä kestää. Ensin he käänsivät katseensa muualle ja
sitten kun he, näkemättä mitään, kuulivat yhä voihkeet ja nyyhkytykset,
muuttuivat he vilpittömiksi ihmisiksi ja puhkesivat itkemään.
Tätä murheellista hyvästelyä kesti lähes kaksi tuntia.
Lopulta, kello neljänneksen yli kymmenen, kuningas nousi. Vaimo,
sisar, lapset riippuivat hänessä kuin hedelmät puussa. Kuningas ja
kuningatar pitelivät kruununprinssiä kädestä, kuninkaallinen prinsessa
seisoi isänsä vasemmalla puolella ja syleili hänen keskiruumistaan,
madame Elisabeth, joka oli samalla puolella kuin veljentytärkin, mutta
taempana, oli tarttunut kuninkaan käsivarteen. Kuningatar — hänellä
oli oikeus saada suurin lohdutus, sillä hän oli vähimmän puhdas — oli
kietonut kätensä miehensä kaulaan. Ja koko tämä tuskan täyttöinä ryhmä
teki samat liikkeet, voihkien, nyyhkyttäen, huudahdellen.
Silloin tällöin kuului sanoja:
"Näemmehän vielä toisemme, eikö niin?"
"Niin... niin... olkaa rauhassa!"
"Huomenaamuna... huomenna... kello kahdeksan?"
"Lupaan sen teille."
"Miksei jo kello seitsemältä?" kysyi kuningatar.
"Hyvä... niin... kello seitsemältä", vastasi kuningas. "Mutta nyt...
hyvästi... hyvästi!"
Hän lausui nämä jäähyväissanat niin särkyneellä äänellä, että olisi
voinut luulla hänen pelkäävän voimiensa pettävän.
Kuninkaallinen prinsessa ei kestänyt enempää. Hän huoahti ja luisui
lattialle. Hän oli pyörtynyt.
Madame Elisabeth ja Cléry riensivät nostamaan hänet ylös.
Kuningas tunsi, että hänen täytyi olla luja. Hän irroittautui
kuningattaren ja kruununprinssin syleilystä ja astui omaan huoneeseensa
huutaen:
"Hyvästi, hyvästi!"
Sitten hän sulki oven.
Kuningatar, lopen epätoivoisena, nojasi tähän oveen, uskaltamatta
pyytää kuningasta avaamaan, itkien, nyyhkyttäen ja takoen oven
laudoitusta ojennetulla kädellään.
Kuninkaalla oli mielenlujuutta eikä hän tullut huoneestaan.
Komisaarit kehoittivat kuningatarta poistumaan ja toistivat
vakuutuksen, että hän tapaisi miehensä seuraavana aamuna kello
seitsemän.
Cléry halusi kantaa yhä tajuttoman prinsessan kuningattaren huoneeseen
saakka, mutta jo toisella askelella komisaarit ehkäisivät sen ja
pakottivat hänet poistumaan.
Kuningas oli tavannut ripittäjänsä pikku tornin sivuhuoneessa. Hän
pyysi Firmontia kertomaan, kuinka hänet oli tuotu Templeen. Tajusiko
hän mitään tästä kertomuksesta? Eivätkö kertojan sanat vain humisseet
hänen korvissaan? Eivätkö omat ajatukset tehneet häntä kuuroksi
kaikelle muulle? Kukaan ei tiedä.
Kuinka tahansa, apotti kertoi seuraavaa.
Malesherbes oli tavannut hänet rouva de Senozanin luona ja ilmoittanut,
että kuningas kaipasi hänen apuaan, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan.
Apotti Edgeworth oli häntä uhkaavaa vaaraa pelkäämättä palannut
Pariisiin ja saatuaan sunnuntaiaamuna kuulla kuolemantuomiosta odotteli
asunnossaan Bac-kadun varrella.
Kello neljän tienoissa iltapäivällä muuan tuntematon henkilö tuli hänen
luoksensa ja esitti hänelle paperin, johon oli kirjoitettu:
"Toimeenpaneva neuvosto, jolla on mitä tärkein asia ilmoitettavana
kansalaiselle Edgeworth de Firmontille, kehoittaa tätä saapumaan
neuvoston kokoukseen."
Tuntematon oli saanut tehtäväkseen saattaa apottia.
Ajoneuvot odottivat portin edessä.
Apotti lähti tuntemattoman seurassa.
Vaunut pysähtyivät Tuileriein kohdalle.
Ministerit olivat koolla. Kun apotti astui sisälle, nousivat he
tervehtimään.
"Oletteko apotti Edgeworth de Firmont?" kysyi Garat.
"Olen", vastasi apotti.
"Hyvä", jatkoi oikeusministeri. "Ludvig Capet on ilmoittanut meille
haluavansa teidät lähelleen viimeisiksi hetkikseen, ja me olemme
kutsuttaneet teidät tänne kuullaksemme, suostutteko tekemään hänelle
palveluksen, jota hän teiltä pyytää."
"Koska kuningas on valinnut minut", sanoi apotti, "on velvollisuuteni
totella".
"Siinä tapauksessa", sanoi ministeri, "te lähdette kanssani Templeen.
Lähdemme heti."
Ja hän otti apotin vaunuihinsa.
Olemme nähneet, että tavanomaiset muodollisuudet täytettyään hän oli
päässyt kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli sitten käväissyt tapaamassa
perhettään, palannut apotti Edgeworthin seuraan ja pyytänyt tätä
kertomaan yksityiskohdat, jotka juurikään olemme lukeneet.
Kun kertomus oli päättynyt, sanoi kuningas:
"Hyvä herra, unohtakaamme nyt kaikki muu ja ajatelkaamme vain sieluni
pelastuksen suurta ja ainoaa asiaa."
"Sire", vastasi apotti, "olen valmis tekemään parhaani, ja toivon,
että Jumala täydentää vähäiset kykyni. Mutta eikö teidänkin mielestänne
olisi suuri lohtu, jos saisitte kuulla messun ja nauttia pyhän
ehtoollisen?"
"Epäilemättä", myönsi kuningas, "ja voitte olla varma, että minä annan
täyden arvon sellaiselle armonosoitukselle. Mutta kuinka voitte sen
järjestää?"
"Se on minun asiani, sire, ja minä aion todistaa teidän
majesteetillenne, että olen sen kunnian arvoinen, jota olette minulle
osoittanut valitsemalla minut avustajaksenne. Kuningas antakoon minulle
täydet valtuudet, ja minä vastaan kaikesta."
"Menkää siis, hyvä ystävä", sanoi Ludvig XVI.
Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:
"Menkää, mutta te ette onnistu."
Apotti Edgeworth kumarsi ja lähti. Hän pyysi itsensä opastettavaksi
neuvostosaliin.
"Hän, joka huomenna kuolee", virkkoi apotti Edgeworth komisaareille,
"haluaa ennen kuolemaansa kuulla messun ja ripittäytyä".
Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan kummastuneina. Heidän
mieleensä ei ollut juolahtanut, että heille voitaisiin esittää moinen
pyyntö.
"Entä mistä hitosta me saamme papin ja kirkon korut tähän vuorokauden
aikaan?" sanoivat he.
"Pappi on saapuvilla", vastasi apotti Edgeworth, "koska minä olen
tässä. Välineet taas saa lähimmästä kirkosta. Ei tarvitse muuta kuin
lähettää noutamaan."
Komisaarit epäröivät.
"Mutta jos se onkin ansa?" huomautti muuan.
"Mikä ansa?" kysyi apotti.
"Jos te pyhän ehtoollisen suojassa aiottekin myrkyttää hänet?"
Apotti Edgeworth silmäili kiinteästi miestä, joka oli lausunut tämän
epäilyksen.
"Kuulkaahan", jatkoi komisaari, "historia tarjoo meille riittävästi
esimerkkejä siinä suhteessa, jotta meidän sietää olla epäluuloisia".
"Hyvä herra", sanoi apotti, "tänne tullessani minut tutkittiin niin
tarkoin, että teidän pitäisi olla selvillä, etten ole tuonut myrkkyä
mukanani. Jos minulla on sitä huomenna, olen voinut saada sen vain
teiltä, koska mitään ei voi tulla haltuuni käymättä sitä ennen teidän
käsissänne."
Paikalle kutsuttiin puuttuvat jäsenet ja kysymyksestä neuvoteltiin.
Pyyntöön suostuttiin kahdella ehdolla: ensiksi apotin olisi tehtävä
kirjallinen anomus, jonka hän varmentaisi nimikirjoituksellaan, ja
toiseksi juhlamenot olisi lopetettava viimeistään kello seitsemän
aamulla, koska kello kahdeksan vankia lähdettäisiin viemään
teloituspaikalle.
Apotti kirjoitti anomuksen ja jätti sen pöydälle. Sitten hänet
saatettiin kuninkaan luokse, jolle hän ilmoitti iloisen uutisen, että
hänen pyyntöönsä oli suostuttu.
Kello oli tällöin kymmenen. Apotti Edgeworth oli kuninkaan luona kello
kahteentoista.
Kellon lyödessä kaksitoista kuningas sanoi:
"Herra apotti, olen väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Tarvitsen
huomenna voimia."
Sitten hän kutsui kahdesti:
"Cléry, Cléry!"
Cléry astui sisälle ja riisui kuninkaan, ja kun hän aikoi kiertää
kuninkaan hiukset kokoon, virkkoi tämä hymyillen:
"Ei maksa vaivaa."
Sitten hän meni makuulle ja Cléryn vetäessä vuoteen kaihtimet kiinni
sanoi:
"Herättäkää minut kello viisi."
Ja tuskin oli vangin pää koskettanut pielusta, kun hän jo vaipui uneen:
niin voimakkaat olivat tässä miehessä ruumiin vaatimukset.
Apotti Edgeworth heittäytyi Cléryn vuoteelle, ja kamaripalvelija vietti
yönsä tuolilla.
Cléryn uni oli täynnä kauheita näkyjä ja hän heräili ehtimiseen. Hän
kuuli kellon lyövän viisi.
Hän nousi heti ja alkoi sytyttää takkaan tulta. Siihen meluun kuningas
heräsi.
"No, Cléry", kysyi hän, "joko kello on lyönyt viisi?"
"Sire", vastasi kamaripalvelija, "monet kellot ovat lyöneet viisi,
mutta ei vielä meidän kellomme".
Ja hän astui vuoteen ääreen.
"Olen nukkunut hyvin", sanoi kuningas. "Ja se olikin tarpeen, sillä
eilispäivä oli hirveän rasittava! Missä on herra de Firmont?"
"Minun vuoteessani, sire."
"Teidän vuoteessanne! Entä missä te olette yönne viettänyt!"
"Tuolla tuolilla."
"Olen pahoillani... teillä on varmaankin ollut perin epämukavaa."
"Voi, sire", sanoi Cléry, "saanko ajatella itseäni tällaisella
hetkellä?"
"Ah, poloinen Cléry!" sanoi kuningas.
Ja hän ojensi kamaripalvelijalleen kätensä, jota tämä itkien suuteli.
Viimeistä kertaa uskollinen palvelija alkoi pukea kuningasta. Hän oli
hankkinut sitä varten paikalle ruskean takin, harmaat polvihousut,
harmaat silkkisukat ja valkoiset liivit.
Kun kuningas oli puettu, suori Cléry hänen hiuksensa.
Sillaikaa kuningas irroitti kellostaan sinetin, pisti sen liiviensä
taskuun ja pani kellon takan reunakkeelle. Sitten hän otti sormestaan
sormuksen ja työnsi sen samaan taskuun minne sinetinkin.
Kun Cléry auttoi hänen yllensä takkia, otti hän sen povitaskusta
lompakon, silmälasit ja nuuskarasian ja pani ne takan reunakkeelle ja
lisäksi kukkaronsa. Kaikki tämä tapahtui komisaarien nähden, jotka
olivat tulleet kuolemaantuomitun huoneeseen heti kun olivat nähneet
siellä valoa.
Kello löi puoli kuusi.
"Cléry", sanoi kuningas, "herättäkää herra de Firmont".
Apotti oli jo herännyt ja noussut. Hän kuuli kuninkaan kehoituksen ja
astui esille.
Kuningas tervehti häntä viittauksella ja pyysi häntä tulemaan hänen
työhuoneeseensa.
Cléry kiiruhti panemaan kuntoon alttaria: siksi sopi pieni lipasto,
joka peitettiin pöytäliinalla. Pyhät ehtoolliskalut oli saatu, kuten
apotti Edgeworth oli maininnut, ensimmäisestä kirkosta, josta niitä oli
pyydetty. Se kirkko oli Maraisin kapusiinikirkko, Soubisen hotellin
vieressä.
Kun alttari oli kunnossa, meni Cléry ilmoittamaan asiasta kuninkaalle.
"Voitteko te avustaa messutoimituksessa?" kysyi Ludvig Cléryltâ.
"Luulen voivani", vastasi kamaripalvelija, "mutta en osaa ulkoa
vastauksia".
Kuningas antoi hänelle messukirjan, jonka hän avasi alkurukouksen
kohdalta.
Apotti Edgeworth oli mennyt Cléryn huoneeseen pukeutumaan.
Alttaria vastapäätä kamaripalvelija oli siirtänyt nojatuolin ja pannut
ison pieluksen tämän nojatuolin eteen, mutta kuningas käski hänen ottaa
sen pois ja meni itse noutamaan pienemmän jouhipieluksen, saman, jota
hän tavallisesti käytti rukoillessaan.
Heti kun pappi astui sisälle, valtuuston virkailijat, jotka varmaankin
pelkäsivät saastuvansa kirkonmiehen läsnäolosta, vetäytyivät
eteishuoneeseen.
Kello löi kuusi. Messu alkoi. Kuningas kuunteli sitä polvillaan ja
syvän hartaana. Messun jälkeen hän sai pyhän ehtoollisen. Apotti
Edgeworth jätti hänet rukoilemaan ja siirtyi viereiseen huoneeseen
riisuakseen yltänsä virkapuvun.
Kuningas käytti hyväkseen tätä hetkeä kiittääkseen Clérytä ja
sanoakseen hänelle hyvästi. Sitten hän meni työhuoneeseensa, jonne
Firmontkin saapui hetken perästä.
Cléry istuutui vuoteensa laidalle ja alkoi itkeä.
Kello seitsemän kuningas kutsui häntä.
Cléry riensi hänen luokseen.
Ludvig XVI vei hänet ikkunakomeroon ja sanoi hänelle:
"Antakaa tämä sinetti pojalleni ja tämä sormus vaimolleni... Sanokaa
heille, että eroan heistä syvää tuskaa tuntien... Tämä pieni
käärö sisältää kaikkien omaisteni hiussuortuvia; antakaa sekin
kuningattarelle."
"Mutta", kysyi Cléry, "ettekö siis enää tapaakaan heitä, sire?"
Kuningas empi hetken, ikäänkuin hänen sydämensä oli lähtenyt hänen
rakkaimpiensa luokse, mutta sitten hän sanoi:
"Ei, ei sittenkään!... Lupasin tavata heidät tänä aamuna, mutta haluan
säästää heiltä sen kauhean hetken tuskat... Cléry, jos te tapaatte
heidät, sanokaa heille, kuinka kipeästi minuun koski, kun lähdin
saamatta syleillä heitä viimeistä kertaa..."
Tätä sanoessaan hän pyyhki kyynelen silmästään.
Sitten hän virkkoi, ääni mitä syvintä tuskaa värähdellen:
"Cléry, te viette heille minun viimeiset terveiseni, eikö niin?"
Ja hän meni työhuoneeseensa.
Valtuuston virkailijat olivat nähneet, mitä kuningas oli uskonut Cléryn
huostaan. Muuan heistä vaati kamaripalvelijaa luovuttamaan esineet.
Mutta toinen ehdotti, että Cléry saisi pitää ne hallussaan, kunnes
neuvosto ratkaisisi asian. Tämä ehdotus hyväksyttiin.
Neljännestuntia myöhemmin kuningas tuli jälleen työhuoneestaan.
Cléry oli paikalla odottamassa hänen määräyksiään.
"Cléry", sanoi kuningas, "tiedustelkaa, voisinko saada hetkeksi sakset".
Ja hän palasi huoneeseensa.
"Voiko kuningas saada hetkeksi sakset?" kysyi Cléry komisaareilta.
"Mitä hän niillä tekee?"
"En tiedä. Kysykää häneltä."
Yksi valtuuston virkailijoista meni kuninkaan huoneeseen. Ludvig XVI
oli polvillaan Firmontin edessä.
"Olette pyytänyt saksia", sanoi komisaari. "Mitä niillä teette?"
"Cléry leikkaisi niillä hiukseni", vastasi kuningas.
Komisaari meni alas neuvostosaliin.
Asiaa pohdittiin puoli tuntia ja lopulta evättiin sakset.
Komisaari palasi kuninkaan huoneeseen.
"Neuvosto on evännyt pyynnön", sanoi hän.
"Minä en olisi kajonnutkaan saksiin", selitti kuningas. "Cléry olisi
leikannut hiukseni teidän nähtenne... Menkää uudelleen tiedustelemaan,
hyvä herra, minä pyydän sitä."
Komisaari meni takaisin neuvostosaliin ja esitti toistamiseen kuninkaan
pyynnön. Neuvosto pysyi äskeisessä epäävässä päätöksessään.
Muuan valtuuston virkailija lähestyi silloin Clérytâ ja sanoi hänelle:
"Minä luulen, että sinun on aika valmistua seuraamaan kuningasta
mestauslavalle."
"Miksi, hyvä Jumala?" kysyi Cléry koko ruumis väristen.
"Ei tarvitse", virkkoi toinen komisaari. "Pyöveli kyllä kelpaa siihen!"
Päivä alkoi sarastaa. Rumpu pärisi kaikissa Pariisin piireissä.
Joukkojen liikehtiminen ja muu melu kuului Templen pihaan asti ja
hyydytti veren apotti de Firmontin ja Cléryn suonissa.
Mutta kuningas, heitä tyynempänä, kuunteli hetken ja sanoi sitten
osoittamatta vähäisintäkään mielenliikutusta:
"Kansalliskaartia kai aletaan kutsua koolle."
Jonkun tovin kuluttua saapui Templen pihaan ratsuväki-osastoja. Kuului
hevosten tömistelyä ja upseerien ääniä.
Kuningas kuunteli jälleen ja sanoi sitten yhtä tyynesti kuin äskenkin:
"Ne tuntuvat lähestyvän."
Kello seitsemän ja kahdeksan välillä, moneen otteeseen ja milloin
minkin verukkeen nojalla tultiin koputtamaan kuninkaan huoneen
ovelle, ja joka kerta apotti Edgeworth vavahti, sillä hän arveli,
että kuningasta tultiin noutamaan viimeiselle matkalleen. Mutta joka
kerta Ludvig XVI nousi tyynesti, meni ovelle, vastasi rauhallisesti
häiritsijöilleen ja palasi istumaan rippi-isänsä viereen.
Apotti Edgeworth ei nähnyt, ketkä kävivät kuningasta tapaamassa, mutta
hän kuuli osia heidän puhelustaan. Kerran hän kuuli yhden tällaisen
tulijan sanovan vangille:
"Soo, se kävi päinsä kun olitte kuningas, mutta nyt ette enää olekaan!"
Kuningas palasi ovelta värähtämättömin kasvoin kuten ainakin. Mutta hän
sanoi:
"Kas näin ne minua kohtelevat... Mutta täytyy kaikki kestää!"
Jälleen kolkutettiin ja jälleen kuningas meni ovelle.
Palattuaan hän virkkoi:
"Ne näkevät kaikkialla puukkoja ynnä myrkkyä. Ne tuntevat minut
huonosti. Itsemurha olisi heikkoutta. Luultaisiin, etten osaa kuolla."
Vihdoin, kello yhdeksän, melu yltyi, ovet aukenivat kolisten. Santerre
astui sisälle mukanaan seitsemän kahdeksan komisaaria ja kymmenkunta
sotamiestä, jotka hän järjesti kahteen riviin.
Odottamatta kolkutusta kuningas lähti huoneestaan.
"Olette tulleet noutamaan minua?" sanoi hän.
"Niin, herra."
"Pyydän teitä odottamaan minuutin."
Ja hän sulkeutui huoneeseensa.
"Tällä kerralla kaikki on lopussa, isä", sanoi hän ja polvistui apotti
de Firmontin eteen. "Antakaa siis minulle viimeinen siunauksenne ja
rukoilkaa Jumalaa suomaan minulle voimia loppuun asti!"
Kun siunaus oli annettu, nousi kuningas, avasi työhuoneensa oven ja
astui komisaareja ja sotamiehiä kohden, jotka odottelivat keskellä
makuuhuonetta.
Kaikilla oli hattu päässä.
"Cléry, hattuni", sanoi kuningas.
Itkien Cléry riensi noudattamaan kuninkaan kehoitusta.
"Onko teidän joukossanne ketään kommuunin jäsentä?" kysyi Ludvig XVI.
"Te luullakseni?"
Ja hän kääntyi erään komisaarin puoleen. Tämä on valantehnyt pappi,
nimeltään Jacques Roux.
"Mitä haluatte?" sanoi puhuteltu.
Kuningas otti taskustaan jälkisäädöksen.
"Pyydän teitä toimittamaan tämän paperin kuningattarelle... vaimolleni."
"Emme ole tulleet tänne toimittelemaan asioitasi", vastasi Jacques Roux,
"vaan viemään sinut mestauslavalle".
Kuningas suhtautui tähän herjaukseen lempeästi kuin Kristus ja kääntyi
yhtä lempeästi kuin Ihmisen poika erään toisen komisaarin puoleen,
jonka nimi oli Gobeau.
"Entä te, hyvä herra", kysyi hän, "kieltäydyttäkö tekin?"
Gobeau tuntui epäröivän.
"Oh", sanoi kuningas, "se on vain minun testamenttini! Voitte sen
lukea. Siinä on eräitä määräyksiä, jotka haluan saattaa kommuunin
tietoon."
Valtuuston virkailija otti paperin.
Nähdessään, että Cléry — tämä pelkäsi, kuten Kaarlo I:n
kamaripalvelija, että hänen isäntänsä voisi ruveta värisemään vilusta,
minkä arveltaisiin johtuvan pelosta — nähdessään, että Cléry tarjosi
hänelle ei ainoastaan hattua, jota hän oli pyytänyt, vaan lisäksi
päällystakkia, hän sanoi:
"Ei, Cléry, antakaa minulle vain hattu."
Cléry ojensi hänelle hatun. Ludvig XVI käytti hyväkseen tätä
tilaisuutta ja puristi viimeisen kerran uskollisen palvelijansa kättä.
Sitten hän sanoi käskijänäänellä, jota hän oli elämänsä varrella niin
harvoin käyttänyt:
"Lähtekäämme, hyvät herrat!" Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän
lausui huoneistossaan.
Portailla hän tapasi tornin portinvartijan, Mathayn, jonka hän oli
paria päivää aikaisemmin yllättänyt istumasta takkavalkeansa ääressä ja
jota hän oli melko jyrkällä äänellä kehoittanut siirtymään muualle.
"Mathay", sanoi hän, "toissa päivänä olin teille hieman töykeä. Älkää
kantako siitä minulle kaunaa!"
Mathay kääntyi häneen selin mitään vastaamatta.
Kuningas kulki ensimmäisen pihan jalan. Matkalla hän kääntyi kahdesti
kolmesti lausuakseen hyvästit ainoalle rakkaudelleen, vaimolle,
ainoalle kiintymykselleen, sisarelle, ja ainoalle ilolleen, lapsille.
Pihaportin edessä odottelivat vihreäksi maalatut vaunut. Kaksi
sotamiestä piteli sen ovea auki. Kuolemaan tuomitun lähestyessä toinen
heistä meni ensin vaunuihin ja sijoittui etupenkille. Sitten astui
kuningas sisälle ja viittasi apotti Edgeworthin asettumaan rinnalleen
vaunujen perälle. Viimeisenä astui vaunuihin toinen sotamies. Hän sulki
vaununoven.
Kaksi huhua liikkui silloin kaupungilla: edellinen tiesi kertoa, että
toinen näistä santarmeista oli valepukuinen pappi, ja toinen, että
molemmat olivat saaneet määräyksen surmata kuninkaan, jos pieninkin
yritys tehtäisiin hänen pelastamisekseen. Kumpikaan näistä huhuista ei
perustunut tosiseikkoihin.
Kello neljänneksen yli yhdeksän saattue lähti liikkeelle...
Pari sanaa vielä kuningattaresta, madame Elisabethista ja molemmista
lapsista, joita kuningas oli lähtiessään tervehtinyt viimeisellä
katseella.
Edellisenä iltana, tuon sekä suloisen että hirveän tapaamisen jälkeen,
kuningatar oli vain vaivoin jaksanut riisua ja panna nukkumaan
kruununprinssin. Itse hän oli heittäytynyt täysissä pukimissa
vuoteelleen. Koko tämän pitkän talvisen yön madame Elisabeth ja
kuninkaallinen prinsessa olivat kuulle hänen hytisevän vilusta ja
tuskasta.
Kello neljännestä yli kuuden ensimmäisen kerroksen ovi aukeni. Tultiin
hakemaan messukirjaa.
Siitä hetkestä lähtien koko perhe oli valmiina uskoen, että kuninkaan
lupauksen mukaan se pääsisi jälleen häntä tapaamaan. Mutta aika kului.
Kuningatar ja prinsessa seisoivat ja kuulivat ne moninaiset äänet,
jotka olivat jättäneet kuninkaan tyyneksi ja panneet kamaripalvelijan
sekä rippi-isän vapisemaan. He kuulivat ovien aukenevan ja sulkeutuvan
kolisten. He kuulivat väkijoukon huudot, kun se tervehti kuninkaan
lähtöä. He kuulivat hevosten kavionkopseen ja tykkien kolinan.
Kuningatar vaipui eräälle tuolille ja mutisi: "Hän on lähtenyt
sanomatta meille hyvästi!" Madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa
polvistuivat hänen eteensä.
Niin siis kaikki toiveet olivat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Ensin
oli toivottu karkoitusta tai vankeutta, se toive oli pettänyt. Sitten
oli toivottu kuolemanrangaistuksen siirtämistä tuonnemmaksi, se toive
oli pettänyt. Ja sitten oli vain toivottu kädenpuristusta, ja sekin
toive oli nyt pettänyt!
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi kuningatar.
Ja tähän viimeiseen epätoivoiseen vetoamiseen onneton nainen tyhjensi
loputkin voimansa...
Sillävälin vaunut vierivät edelleen ja saapuivat bulevardille.
Kadut olivat miltei tyhjät, myymälät melkein kaikki kiinni, ketään ei
näkynyt porteilla tai ikkunoissa.
Kommuunin määräys oli kieltänyt kaikkia, jotka eivät kuuluneet
aseelliseen miliisiin, liikkumasta bulevardille johtavilla
poikkikaduilla tai näyttäytymästä ikkunoissa kuninkaan saattueen
kulkiessa ohitse.
Taivas oli matala ja usvainen eikä päästänyt näkyviin muuta kuin
piikkimetsän, jonka seasta välähti joku harva pistin. Vaunujen edessä
kulki ratsujoukko ja ratsumiesten edessä lauma rummuttajia.
Kuningas oli halunnut keskustella rippi-isänsä kanssa, mutta ei voinut
melun takia. Apotti de Firmont antoi hänelle rukouskirjansa. Kuningas
alkoi lukea.
Saint-Denisin portilla hän kohotti päätänsä, sillä hän oli kuulevinaan
jotakin erikoista hälinää.
Kymmenkunta nuorta miestä oli syöksynnyt esille Beauregard-kadulta.
Sapeli kädessä he tunkeutuivat väkijoukkoon ja huusivat:
"Apuun kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!"
Kolmentuhannen salaliittolaisen piti vastata tähän kehoitukseen, jonka
oli lausunut parooni de Batz, muuan vehkeilyjä harrastava seikkailija.
Urheasti hän antoikin sovitun merkin, mutta kolmentuhannen asealasta
vain joku harva siihen vastasi. Kun parooni de Batz ja nuo kymmenkunta
kuninkuuden yltiöpäätä huomasivat, ettei voitu tehdä mitään,
käyttivät he hyväkin yrityksensä aiheuttamaa hämminkiä ja katosivat
katusokkeloon, joka luikertelee Saint-Denisin portin lähistöllä.
Tämä tapaus se oli keskeyttänyt kuninkaan lukemisen, mutta se oli
niin vähäpätöinen, etteivät vaunut olleet edes pysähtyneet. — Kun
ne pysähtyivät, kahden tunnin kymmenen minuutin perästä, olikin jo
saavuttu matkan päähän.
Huomatessaan, että vaunujen liike oli tauonnut, kuningas kumartui
sanomaan apotille:
"Ellen erehdy, olemme perillä, hyvä herra."
Apotti de Firmont oli vaiti.
Tällöin muuan Samsonin veljeskolmikosta, Pariisin pyöveli, aukaisi
vaunujen oven.
Kuningas laski kätensä apotti de Firmontin polvelle ja sanoi käskijän
äänellä:
"Hyvät herrat, suljen tämän herran teidän suosioonne... Pitäkää huoli,
ettei hänelle tapahdu mitään kuolinhetkeni jälkeen. Uskon teille sen
tehtävän."
Sillävälin oli kaksi muuta teloittajaa tullut vaunujen lähelle.
"Kyllä me huolehdimme siitä", vastasi yksi miehistä. "Jättäkää se
meidän asiaksemme."
Kuningas astui ulos.
Pyövelin apulaiset ympäröivät hänet ja aikoivat riisua hänen takkinsa.
Mutta kuningas työnsi heidät halveksivasti syrjään ja alkoi itse
riisuutua.
Hetken kuningas seisoi yksin tämän piirin keskellä, Hän viskasi
hattunsa maahan, riisui takkinsa, päästi kaulanauhansa. Mutta silloin
teloittajat lähestyivät jälleen.
Yksi piteli kädessään nuoraa.
"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningas.
"Sitoa teidät", vastasi teloittaja, jolla oli nuora.
"Oh, siihen en suostu milloinkaan!" huudahti kuningas. "Heretkää
yrittämästä... Tehkää, mitä teidät on määrätty tekemään, mutta te ette
sido minua! Ei, ei, ei koskaan!"
Teloittajat korottivat äänensä. Käsikähmä oli maailman silmissä
riistämäisillään uhrilta kuuden kuukauden aikana osoitetun tyyneyden,
rohkeuden ja alistumisen maineen, mutta silloin muuan Samsonin
veljeksistä, heltyneenä, mutta silti pakotettuna panemaan täytäntöön
tuon hirveän teon, astui kuninkaan luo ja sanoi kunnioittavasti:
"Sire, tällä nenäliinalla..."
Kuningas katsahti rippi-isäänsä.
Tämä ponnistautui puhumaan.
"Sire", sanoi apotti de Firmont, "siten teidän majesteettinne
muistuttaa yhä paremmin Jumalan poikaa, joka palkitsee teidät!"
Kuningas kohotti katseensa ylös korkeuteen, ja hänen ilmeensä oli
äärettömän tuskallinen.
"On tosiaankin liikaa", sanoi hän, "että minä tarvitsen hänen
esikuvaansa alistuakseni tällaiseen häväistykseen!"
Ja hän kääntyi teloittajiin päin, ojensi heille alistuneet kätensä ja
sanoi:
"Tehkää, mitä haluatte. Tyhjennän kalkin pohjasakkaa myöten."
Mestauslavan portaat olivat korkeat ja livettävät. Apotin tukemana
kuningas alkoi nousta niitä. Hetken apotti jo pelkäsi, tuntiessaan
käsivarrellaan painon lisääntyvän, että kuninkaan voimat pettäisivät
tällä viimeisellä sekunnilla. Mutta ehdittyään ylimmälle porraslaudalle
kuningas miltei riuhtaisihe irti rippi-isänsä käsistä, niinkuin henki
irtaantuu ruumiista, ja juoksi tasokkeen toiselle laidalle.
Hän oli hyvin punainen eikä ollut milloinkaan näyttänyt näin eloisalta
ja vilkkaalta.
Rummut pärisivät. Hän vaiensi ne katseellaan.
Ja lujalla äänellä hän lausui seuraavat sanat:
"Kuolen viattomana kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään.
Annan anteeksi kuolemani aiheuttajille ja rukoilen Jumalaa, ettei
vuodattamanne veri kostaisi Ranskalle...!"
"Rummut käymään!" komensi muuan ääni, jota kauan luultiin Santerren
ääneksi, mutta joka oli de Beaufranchetin, kreivi d'Oyatin ääni. Tämä
kreivi oli Ludvig XV:n ja Morphise nimisen hovinaisen äpärä ja siis
kuolemaantuomitun setäpuoli.
Rummut alkoivat päristä.
Kuningas polki jalkaa.
"Vaietkaa!" huusi hän hirveällä äänellä. "Minulla on vielä muutakin
sanottavaa."
Mutta rummut vain pärisivät.
"Täyttäkää velvollisuutenne!" huusivat mestauslavaa ympäröivät
piikkimiehet teloittajille.
Nämä kävivät käsiksi kuninkaaseen, joka nyt palasi verkkaisin askelin
teloituskoneen luo silmäillen sitä viistoteräistä rautaa, jonka mallin
hän vuosi sitten oli itse piirustanut.
Sitten hänen katseensa siirtyi apottiin, joka rukoili polvistuneena
mestauslavan laidalla.
Syntyi jotakin epäselvää liikettä giljotiinin patsaitten takana,
vipulauta heilahti, kuolemaantuomitun pää ilmestyi kaameaan aukkoon,
näkyi välähdys, kuului pehmeä, kumahtava ääni, ja pään paikalta
syöksähti esiin verisuihku.
Muuan teloittajista otti vasusta pään, näytti sitä kansalle ja tahrasi
tällöin mestauslavan laidat kuninkaalliseen vereen.
Piikkimiehet alkoivat ulvoa ilosta ja kiiruhtivat kastamaan tähän
vereen, kuka piikkinsä, kuka sapelinsa, kuka nenäliinansa — kellä
sellainen oli — ja sitten he huusivat: "Eläköön tasavalta!"
Mutta ensimmäisen kerran tämä voimakas huuto, joka oli saanut kansat
ilosta värähtämään, sammui herättämättä vastakaikua. Tasavalta oli
saanut otsaansa sen kohtalokkaan merkin, joka ei ikinä haihtuisi! Se
oli, kuten myöhemmin muuan suuri valtiomies sanoi, tehnyt pahempaa kuin
rikoksen, se oli tehnyt virheen.
Pariisissa vallitsi sanoin kuvaamaton hämminki. Eräissä henkilöissä
tämä hämminki kehittyi epätoivoksi: muuan nainen hukuttautui Seineen,
muuan kähertäjä leikkasi kurkkunsa, muuan kirjakauppias tuli hulluksi,
muuan entinen upseeri kuoli mielenliikutukseensa.
Konventio istunnon alkaessa puheenjohtaja avasi erään kirjeen, jonka
kirjoittaja pyysi, että Ludvig XVI:n ruumis luovutettaisiin hänelle,
jotta hän hautaisi sen hänen isänsä viereen.
Niin, kuinka kävi tämän ruumiin ja tämän pään, jotka oli irroitettu
toisistaan? Katsokaamme.
Emme tunne ainoatakaan niin kammottavaa selostusta kuin on tämän
hautauspöytäkirjan sanamuoto. Seuraavassa julkaisemme sen sellaisena
kuin se mestauspäivänä laadittiin.
"LUDVIG CAPETIN HAUTAUSTA KOSKEVA PÖYTÄKIRJA.
Tammikuun 21 päivänä 1793, vuonna II Ranskan tasavallan aikaa, me
allekirjoittaneet, Pariisin departementin viranomaiset, departementin
yleisneuvoston määräyksestä ja tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan
neuvoston tekemän päätöksen nojalla, menimme kello yhdeksän
aamulla kansalaisen Ricaven, Sainte-Madeleinen pastorin, asuntoon.
Kun tapasimme hänet kotoa, kysyimme häneltä, oliko hän ryhtynyt
toimenpiteihin, joista toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat
hänelle edellisenä iltana puhuneet, Ludvig Capetin hautaamista varten.
Hän vastasi tehneensä tarkalleen kaikki, mitä toimeenpaneva neuvosto
ja departementti olivat määränneet, ja että kaikki olisi tuossa
tuokiossa valmiina.
Sieltä me lähdimme, mukanamme kansalaiset Renard ja Damoreau, jotka
molemmat ovat Sainte-Madeleinen seurakunnan apulaispappeja ja
jotka kansalainen pastori oli määrännyt avustamaan Louis Capetin
hautaustoimitusta, mainitun seurakunnan hautuumaalle, joka on
Anjou-Saint-Honoré-kadun varrella. Perille tultuamme totesimme, että
määräykset, jotka me departementin yleisneuvostolla saamamme tehtävän
mukaan olimme antaneet edellisenä iltana kansalaiselle pastorille, oli
tarkalleen täytetty.
Pian senjälkeen muuan jalkaväenosasto toi hautuumaalle, meidän
läsnäollessammc, Ludvig Capetin ruumiin, jonka me totesimme ehjäksi
kaikilta jäseniltään, paitsi että pää oli irroitettu vartalosta. Me
huomasimme, että pään takaosan hiukset oli katkaistu, että ruumis oli
vailla kaulanauhaa, takkia ja kenkiä. Ruumiin yllä oli muuten paita,
valkoiset liivit, harmaat polvihousut ja harmaat silkkisukat.
Näin puettuna ruumis pantiin arkkuun, joka laskettiin valmiiksi
kaivettuun hautaan. Kaikki järjestettiin ja suoritettiin Ranskan
tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston antamien ohjeitten
mukaan. Pöytäkirjan olemme allekirjoittaneet yhdessä kansalaisten
Ricaven, Renardin ja Damoreaun, Sainte-Madeleinen pastorin ja
apulaispappien, kanssa.
Leblanc, departementin viranomainen.
Dubois, departementin viranomainen.
Damoreau. Ricave. Renard."
Näin kuoli ja haudattiin tammikuun 21 päivänä 1793 kuningas Ludvig XVI.
Hän oli yhdeksänneljättä vuoden viiden kuukauden ja kolmen päivän
vanha. Hän oli hallinnut kahdeksantoista vuotta. Hän oli ollut
vankeudessa viisi kuukautta kahdeksan päivää.
Hänen viimeinen toivomuksensa ei toteutunut. Hänen verensä kosti ei
ainoastaan Ranskalle, vaan koko Euroopalle!