Joulukuun 26 päivä koitti. Kuningas oli valmistautunut kaikkeen,
kuolemaankin.
Hän oli tehnyt testamenttinsa edellisenä iltana. Hän pelkäsi, tiesi
mistä syystä, että hänet murhattaisiin matkalla konventtiin.
Kuningatar oli saanut kuulla, että kuningas oli menossa toistamiseen
konventin eteen. Sotajoukkojen liikkeet, rummunpärinä olisivat
säikyttäneet hänet, ellei Cléry olisi keksinyt keinoa tiedoittaa
hänelle, mistä ne johtuivat.
Kello kymmenen aamusella Ludvig XVI lähti Chambonin ja Santerren
vartioimana.
Perillä hän sai odottaa tunnin. Kansa kosti. Se oli saanut odotella
viisisataa vuotta Louvren, Tuileriein ja Versaillesin odotushuoneissa.
Neuvoteltiin eräästä asiasta, mitä kuningas ei saanut olla
kuulemassa. Avain, jonka hän oli uskonut Cléryn huostaan, oli
siepattu kamaripalvelijan kädestä. Sillä avaimella oli koeteltu avata
rautakaappia. Se oli aukaissut kaapinoven.
Tätä avainta näytettiin Ludvig XVI:lle.
"En tunne sitä", vastasi tämä.
Ilmeisesti hän oli sen itse takonut.
Tämäntapaisissa pikkuseikoissa kuninkaalta puuttui tykkänään kaikki
suuruus.
Kun tämä neuvottelu oli päättynyt, ilmoitti puheenjohtaja eduskunnalle,
että syytetty ja tämän puolustajat olivat valmiit astumaan aitauksen
eteen.
Kuningas tuli esille Malesherbesin, Tronchetin ja Desèzen seurassa.
"Ludvig", sanoi puheenjohtaja, "konventti on päättänyt kuulla teitä
tänään".
"Avustajani esittää teille puolustuspuheeni", vastasi kuningas.
Syntyi syvä hiljaisuus. Koko kansalliskokous käsitti, että voitiin
suoda vielä muutama tunti tuolle kuninkaalle, jonka kuninkuus
murskattaisiin, tuolle miehelle, jonka elämä katkaistaisiin.
Ehkäpä tämä konventti, jonka eräät jäsenet olivat yleviä, jaloja
luonteita, odotti saavansa kuulla korkealentoisen puheen; kuninkuus,
valmiina pantavaksi veriseen hautaansa, käärinliinoihinsa jo
kiedottuna, kenties ponnahtaisi äkkiä suoraksi, näyttäisi vielä kerran
kuolevien majesteetin ja lausuisi sanat, jotka historia kirjoittaisi
lehdilleen ja joita vuosisadat toistaisivat.
Mitään sellaista ei tapahtunut. Asianajaja Desèzen puhe oli oikea
asianajajan puhe.
Olisi silti ollut ihanaa puolustaa tätä monien kuningaspolvien
perillistä, jonka kohtalo oli tuonut kansan eteen ei ainoastaan
sovittamaan omia rikoksiaan, vaan koko sukunsa rikoksia ja erheitä.
Meistä tuntuu, että jos meille olisi suotu kunnia joutua Desèzen
paikalle, me emme olisi puhuneet Desèzen nimessä.
Olisimme antaneet Pyhän Ludvigin ja Henrik IV:n puhua. Olisimme
antaneet näiden kahden heimopäällikön pestä Ludvig XVI:n puhtaaksi
Ludvig XIII:n heikkouksista, Ludvig XIV:n tuhlaavaisuudesta ja Ludvig
XV:n irstailuista!
Mutta niin ei käynyt, sanomme sen jälleen.
Deséze viisasteli, kun hänen olisi pitänyt hurmata. Nyt ei kaivattu
järjen tarkkuutta, vaan muodon runollisuutta. Olisi tullut puhua
sydämelle eikä järjelle.
Mutta tämän lattean puheen jälkeen Ludvig XVI kenties ryhtyisi
puhumaan ja koska hän kerran oli suostunut puolustautumaan, hän ehkä
puolustautuisi kuninkaana, arvokkaasti, suuresti, ylevästi!
"Hyvät herrat", sanoi hän, "teille on esitetty puolustukseni
perustelut. Minä en toista niitä teille, koska puhun teille
luultavasti viimeistä kertaa. Sanon teille, ettei omatunto soimaa
minua mistään ja että puolustajani ovat teille lausuneet totuuden.
En ole milloinkaan pelännyt esiintymiseni julkista tutkimista, mutta
sydäntäni on raastanut, kun olen syytöskirjelmässä huomannut minua
syytetyn kansan veren tahallisesta vuodatuksesta ja kun elokuun
kymmenennen päivän onnettomuudet on sälytetty minun vastuulleni.
Minä väitän, että niiden monien todistusten, joilla aikojen kuluessa
olen osoittanut rakastavani kansaa, ja tavan, jolla olen esiintynyt,
pitäisi minun nähdäkseni kyllin selvästi osoittaa, kuinka vähän olen
pelännyt panna itseäni alttiiksi säästääkseni sen verta ja kuinka
väärin on minua sellaisesta syyttää."
Voitteko käsittää, ettei kuudenkymmenen kuninkaan seuraajalla,
Ludvig Pyhän, Henrik IV:n ja Ludvig XIV:n jälkeläisellä, ollut muuta
sanottavaa syyttäjilleen?
Mutta mitä kohtuuttomampi syytös oli teidän kannaltanne, sire,
sitä kaunopuheisemmaksi olisi närkästyksen pitänyt tehdä teidät!
Teidän olisi pitänyt jättää jotakin jälkipolville, ellei muuta, niin
pyöveleillenne syydetty ylevä kirous!
Hämmästynyt konventti kysyikin häneltä:
"Eikö teillä ole muuta lisättävä puolustukseenne?"
"Ei", vastasi kuningas.
"Voitte poistua."
Ludvig poistui.
Hänet opastettiin erääseen odotushuoneeseen. Siellä hän syleili Desèzeâ
ja puristi hänet rintaansa vasten. Ja kun Desèze oli likomärkä,
pikemminkin mielenliikutuksesta kuin väsymyksestä, pakotti Ludvig XVI
hänet vaihtamaan alusvaatteita ja lämmitti itse paidan, joka sopi
asianajajalle.
Kello viisi iltapuolella palattiin Templeen.
Tuntia myöhemmin kaikki kolme avustajaa astuivat kuninkaan huoneeseen,
juuri kun tämä lopetteli ateriaansa.
Ludvig XVI tarjosi heille virvokkeita. Vain Desèze hyväksyi tarjouksen.
Tämän syödessä kuningas sanoi Malesherbesille:
"No niin, nyt huomannette, että olen alusta pitäen ollut oikeassa ja
että tuomioni oli tehty, ennenkuin minua oli kuultukaan."
"Sire", vastasi Malesherbes, "konventista lähtiessäni minut ympäröi
joukko kelpo kansalasia, jotka vakuuttivat minulle, ettette tuhoudu tai
että te tuhoudutte vasta heidän ja heidän ystäviensä jälkeen".
"Tunnetteko heidät, herra?" kysyi kuningas nopeasti.
"En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta varmasti tunnen heidät
ulkonäöltä."
"Koettakaa tavata joku heistä ja sanokaa heille, etten anna itselleni
milloinkaan anteeksi, jos veripisarakin vuotaa minun takiani! En ole
sallinut sen vuotaa edes silloin, kun se veri olisi voinut pelastaa
valtaistuimeni ja henkeni, vielä vähemmän nyt, kun olen uhrannut
molemmat."
Malesherbes lähti kuninkaan luota hyvissä ajoin toteuttamaan saamaansa
määräystä.
Koitti vuoden 1793 ensimmäinen päivä.
Ludvig XVI:tta pidettiin nyt niin tarkoin eristettynä, että hänelle oli
suotu enää vain yksi palvelija.
Hän oli vaipunut alakuloisiin, yksinäisiin mietteihin, kun Cléry
lähestyi hänen vuodettaan.
"Sire", sanoi kamaripalvelija kuiskaavalla äänellä, "pyydän lupaa
esittää teille mitä palavimmat onnentoivotukset, jotta teidän
onnettomuutenne pian päättyisivät".
"Otan vastaan toivomuksenne, Cléry", sanoi kuningas ja ojensi hänelle
kätensä.
Cléry tarttui hänelle ojennettuun käteen, suuteli sitä ja peitti sen
kyynelillään. Sitten hän auttoi isäntäänsä pukeutumaan.
Tällöin astuivat huoneeseen valtuuston virkailijat.
Kuningas silmäili heitä kutakin ja huomatessaan yhden piirteissä
säälintapaisen ilmeen hän lähestyi tätä ja sanoi:
"Hyvä herra, tehkää minulle ystävän palvelus!"
"Minkälainen?" kysyi mies.
"Olkaa hyvä ja menkää kysymään, kuinka perheeni voi, ja viekää
omaisilleni onnentoivotukseni nyt alkaneelle uudelle vuodelle."
"Teen sen", vastasi virkailija liikutettuna.
"Kiitos", sanoi kuningas. "Toivon Jumalan palkitsevan teille, mitä nyt
teette hyväkseni."
"Mutta", virkkoi muuan valtuuston virkailijoista Clérylle, "miksei
vanki pyydä päästä tapaamaan perhettään? Olen varma, ettei se kohtaisi
esteitä nyt kun kuulustelu on päättynyt."
"Kenelle se pyyntö on esitettävä?" kysyi Cléry.
"Konventille."
Hetken perästä palasi virkailija, joka oli lähtenyt kuningattaren luo.
"Hyvä herra", sanoi hän, "perheenne kiittää teitä onnentoivotuksista ja
lähettää teille puolestaan onnittelunsa".
Kuningas hymyili alakuloisesti.
"Mikä uudenvuoden päivä!" sanoi hän.
Illalla Cléry mainitsi hänelle, mitä valtuuston virkailija oli arvellut
mahdollisuuksista kuninkaan päästä tapaamaan omaisiaan.
Kuningas tuumi hetken ja näytti epäröivän.
"Ei", sanoi hän sitten. "Jonkun päivän perästä he eivät epää minulta
sitä lohtua. Täytyy odottaa."
Tällaista hirveää sydämen kidutusta katolinen uskonto vaatii
valituiltaan!
Tammikuun 16 päivänä oli määrä ruveta tekemään tuomiota.
Malesherbes oli koko aamupäivän kuninkaan luona. Puolenpäivän tienoissa
hän lähti ja lupasi palata heti kun tuomio olisi julistettu.
Oli äänestettävä kolmesta pelottavan yksinkertaisesta kysymyksestä: