Sillaikaa kun kansalaisen Rolandin vaunut vierivät Tuilerieihin,
kun Gamain löytää seinään kätketyn neliölaatan, kun muistin mukaan
sepitetty avain Gamainin hirveän lupauksen toteuttaen aukaisee
ihmeteltävän ketterästi rautakaapin oven, kun tämä rautakaappi
luovuttaa kätköstään sen kohtalokkaan sijoituksen, jolla on — vaikkei
se sisältänytkään papereita, jotka kuningas itse oli uskonut rouva
Campanin huostaan — niin hirveä vaikutus Templen vankien vastaisiin
vaiheihin, kun Roland vie paperit kotiinsa, lukee ne paperin paperilta,
lajittelee ja numeroi ne etsien turhaan Dantonin luultua lahjottavuutta
paljastavaa paperia — katsokaamme, mitä entinen oikeusministeri tekee.
Sanomme entinen oikeusministeri, koska kansalliskonventin kokoonnuttua
Dantonilla oli ollut kiire pyytää vapautusta toimestaan.
Hän oli noussut puhujalavalle ja sanonut:
"Ennenkuin lausun mielipiteeni asetuksesta, joka konventio on ensi
työkseen laadittava, sallittakoon minun luovuttaa sen täytettäväksi
tehtävät, joita hoitamaan edellinen kansalliskokous oli minut valinnut.
Otin toimen vastaan tykkien paukkuessa. Nyt ovat armeijat yhtyneet ja
uudet kansanedustajat kokoontuneet. Minä olen vain kansan valtuutettu
ja sellaisena aion puhuakin."
Sanoihin: "Armeijat ovat yhtyneet" Danton olisi voinut lisätä sanat:
"Ja preussilaiset on lyöty". Sillä hän lausui nämä sanat syyskuun 21
päivänä ja edellisenä päivänä oli käyty Valmyn taistelu. Mutta Danton
ei tiennyt sitä.
Hän tyytyi jatkamaan:
"Hälventäkäämme ne turhat diktatuuri-haamut, joilla kansaa haluttiin
peloittaa. Julistakaamme, että ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki
on pätevä. Tähän päivään asti sitä on kiihoitettu, se oli herätettävä
taisteluun tyrannia vastaan. Nyt kun lait ovat yhtä hirveät kaikille,
jotka niitä rikkovat, kuin kansa oli tyrannivallan murskatessaan,
annettakoon lakien rangaista kaikki syylliset! Luopukaamme
kaikkinaisesta liioittelusta. Julistakaamme, että maakiinteistöjen ja
teollisuuslaitosten omistusoikeus _taataan ikiajoiksi_."
Taitavana, kuten aina, Danton vastasi muutamalla sanalla kahteen
suureen pelkoon: Ranska pelkäsi vapautensa ja omistusoikeutensa
puolesta. Entä ketkä pelkäsivät pahimmin omistusoikeuden puolesta?
Uudet omistajat, ne, jotka olivat eilen ostaneet ja jotka olivat
vielä velkaa kolme neljännestä kauppasummasta! Heistä oli tullut
vanhoillisia, paljoa pinttyneempiä kuin entiset ylimykset, entiset
aateliset, entiset omistajat olivat koskaan olleetkaan. Nämä olivat
pitäneet henkeään kallisarvoisempana kuin suunnattomia tiluksiaan. Sitä
todistaa, että he olivat luopuneet omaisuudesta pelastaakseen henkensä.
Mutta talonpojat, kansallistilojen ostajat, eilispäivän maanomistajat
pitivät maatilkkuaan kalliimpana kuin henkeään, puolustivat sitä
pyssy kädessä eikä mikään maailmanmahti olisi saanut heitä lähtemään
ulkomaille.
Danton oli oivaltanut sen. Hän oli käsittänyt, että oli hyvä rauhoittaa
ei ainoastaan ne, jotka eilisestä asti olivat omistajia, vaan myöskin
ne, joista huomenna tulisi omistajia. Vallankumouksen suuri ajatus
oli: Kaikkien ranskalaisten tuli päästä maanomistajiksi; oma maapalsta
ei tosin tee aina ihmistä paremmaksi, mutta tekee hänet toki arvonsa
tuntevaksi, koska hän tajuaa olevansa riippumattomassa asemassa.
Vallankumouksen koko ajatusmaailma ilmeni seuraavissa Dantonin
lausumissa sanoissa:
"Kaikkinainen diktatuuri on poistettava. Omistusoikeuden
loukkaamattomuus turvattava. Lähtökohta: ihmisellä on oikeus hallita
itseään. Päämäärä: ihmisellä on oikeus nauttia vapaan toimintansa
hedelmät!"
Kuka nämä sanat lausui? Kesäkuun 20 päivän, elokuun 10 päivän, syyskuun
2 päivän mies — tuo myrskyjen jättiläinen, joka tarttui peräsimeen
ja heitti mereen kaksi kansojen pelastusankkuria: vapauden ja
omistusoikeuden.
Gironde ei käsittänyt sitä. Rehti gironde tunsi voittamatonta
vastenmielisyyttä tuota... kuinka häntä nimittäisi?... tuota löyhää
Dantonia kohtaan. Se oli evännyt häneltä diktatuurin, kun tämä oli sitä
pyytänyt ehkäistäkseen verilöylyn.
Muuan girondelainen nousi ja sensijaan että olisi taputtanut käsiä
tälle nerolle, joka vastikään oli määritellyt Ranskan kaksi suurta
pelkoa ja rauhoittanut Ranskan ne määrittelemällä, hän huusi Dantonille:
"Ken koettaa lailla turvata omistusoikeuden pyhyyttä, vaarantaa
sen. Jos siihen kajotaan, vaikkapa sen lujittamiseksi, järkkyy se.
Omistusoikeus on ennen lakia."
Konventti teki seuraavat kaksi päätöstä:
"Ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä."
"Henkilökohtainen vapaus ja omaisuuden turva ovat kansan suojeluksessa."
Siinä se oli eikä kumminkaan ollut. Politiikassa ei mikään ole niin
hirveää kuin: osapuilleen!
Dantonille myönnettiin ero.
Mutta tämä mies, joka oli luullut olevansa kyllin vahva ottaakseen
tililleen syyskuun 2 päivän, toisin sanoin Pariisin kammon, maaseudun
vihan ja koko maailman musertavan tuomion, tämä mies oli totisesti
hyvin mahtava!
Hän hoiteli todellakin yhtaikaa diplomatian, sodan ja järjestysvallan
lankoja. Dumouriez ja tämän mukana armeija olivat hänen kädessään.
Valmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä
valtavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli
pidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.
Äärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle.
Kerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.
"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta
tuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty
Reinin taakse?"
Näin sanottiin ääneen.
Ja sitten kuiskattiin:
"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset
ovat ostaneet hänet!"
Dumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta:
kiittämättömyyttä.
Preussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli
yrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä
kaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä.
Ranskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä
peräytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina,
ranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä
vähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.
Sitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me
tarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille
Westermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat
peräytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun
jälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.
Dumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä
neuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän
kysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä,
ylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä
ja tyyni.
Ministeriön kirje sanoi mahtipontisesti:
"Tasavalta ei ryhdy minkäänlaisiin neuvotteluihin, ennenkuin vihollinen
on poistunut tasavallan alueelta."
Dantonin kirje sanoi:
"Jotta preussilaiset poistuisivat tasavallan alueelta, neuvotelkaa
mihin hintaan tahansa."
Neuvottelu ei ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon Preussin
kuninkaan silloisen mielentilan. Jokseenkin samaan aikaan kun Pariisiin
saapui viesti Valmyn voitosta, saapui Valmyhyn uutinen kuninkuuden
lakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta. Preussin kuningas oli
raivoissaan.
Tämän sotaretken päämääränä oli ollut Ranskan kuninkaan pelastaminen ja
sen seuraukset olivat toistaiseksi olleet elokuun 10 päivä, syyskuun
2 ja 21 päivä, kuninkaan vangitseminen, aatelisten teurastus ja
kuninkuuden lakkauttaminen. Se oli omiaan panemaan Fredrik Wilhelmin
synkän raivon valtaan. Hän päätti taistella viimeiseen veripisaraan
asti ja määräsi, että syyskuun 29 päivänä ryhdyttäisiin vimmattuun
taisteluun.
Kuten näkyy, hän ajatteli kaikkea muuta, mutta ei lähtöä tasavallan
alueelta.
Syyskuun 29 päivänä ei ollut taistelua, vaan oli sotaneuvottelu.
Dumouriez oli muuten valmiina kaiken varalle.
Braunschweigin herttua, joka puheissaan oli ylen uhitteleva, oli
perin järkevä, kun sanat piti muuttaa teoiksi. Hän oli sitäpaitsi
enemmän englantilainen kuin saksalainen. Hän oli naimisissa Englannin
kuningattaren sisaren kanssa. Hän sai toimintansa yllykkeet ainakin
yhtä paljon Lontoosta kuin Berliinistä. Jos Englanti päättäisi
taistella, taistelisi hän molemmin käsin, toisella Preussin, toisella
Englannin puolesta. Mutta jos englantilaiset, hänen isäntänsä, eivät
vetäisi miekkaa tupesta, olisi hän valmis työntämään oman miekkansa
huotraan.
Syyskuun 29 päivänä Braunschweig siis esitti sotaneuvottelussa
Englannin ja Hollannin kirjelmät, joissa ilmoitettiin, etteivät nämä
maat aio yhtyä liittokuntaan. Custine marssi muuten tällöin Reinille
päin ja uhkasi Koblenzia. Jos Koblenz vallattaisiin, sulkeutuisi
Fredrik Wilhelmiltä Preussiin aukeava portti.
Lisäksi vaikutti asioitten kulkuun eräs seikka, kaikkia muita
vakavampi ja merkittävämpi. Sattumalta tällä Preussin kuninkaalla oli
rakastajattarena kreivitär von Lichtenau. Tämä oli lähtenyt armeijan
mukana, kuten koko maailma — kuten Goethe, joka hänen majesteettinsa
Preussin kuninkaan kuormavankkureissa luonnosti _Faustinsa_ ensimmäiset
näytökset. Kreivitär odotti suuria tästä sotahuviretkestä; hän halusi
nähdä Pariisin.
Sitä odottamaan hän oli jäänyt Spahan. Siellä hän kuuli Valmyn päivästä
ja vaaroista, jotka uhkasivat hänen kuninkaallista ihailijaansa. Tämä
kaunis kreivitär pelkäsi pääasiallisesti kahta seikkaa: ranskalaisten
luoteja ynnä ranskalaisten hymyilyjä. Hän kirjoitti kirjeen toisensa
jälkeen ja näiden kirjeitten jälkikirjoitukset, toisin sanoin niiden
kyhääjättären ajatusten loppuponsi oli: _tule!_
Preussin kuningasta oikeastaan ei pidättänytkään muu kuin häpeän tunne,
että joutuisi hylkäämään Ludvig XVI:n. Kaikki nämä seikat vaikuttivat
häneen, mutta raskaimmin painoivat vaa'assa hänen rakastajattarensa
kyynelet ja Koblenzia uhkaava vaara.
Hän vaati kuitenkin, että Ludvig XVI laskettaisiin vapaaksi. Danton
kiirehti toimittamaan hänelle Westermannin välityksellä kaikki
kommuunin päätökset, joista ilmeni, että vankia _kohdeltiin kaikin
puolin hyvin_. Se riitti Preussin kuninkaalle — kaikesta näkee,
ettei hän ollut kärtteliäs! Hänen ystävänsä vakuuttavat, että ennen
peräytymistään hän sai Dumouriezin ja Dantonin kunniasanallaan
lupaamaan, että he pelastaisivat kuninkaan; mikään ei todista tämän
väitteen pätevyyttä.
Syyskuun 29 päivänä Preussin armeija aloitti peräytymisretkensä ja
kulki puoli penikulmaa. Syyskuun 30 päivänä se peräytyi jälleen puoli
penikulmaa.
Ranskan armeija saattoi sitä kuin kunniavartiostona.
Aina kun sotamiehemme halusivat hyökätä sen kimppuun, katkaista siltä
paluutien, ahdistaa metsäsian umpikujaan ja koirien saartamaksi,
Dantonin miehet pidättivät heidät taka-alalle.
Dantonin ainoa halu oli saada preussilaiset pois Ranskasta.
Lokakuun 22 päivänä tämä isänmaallinen toive toteutui.
Marraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala
oli Ranskan vallankumouksesta langettanut.
Marraskuun 7 päivänä gironde pani alulle kuninkaan oikeudenkäynnin.
Suunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun
20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana
päivänä oli julistettu tasavalta.
Kumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen
eteenpäin vallankumouksen tiellä.
Tällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista
päämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten
luonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä,
mikä oli nähty vain hahmona.
Mitä siis nähtiin taivaanrannalla? Mestauslava ja sen juurella kuningas!
Tänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston
alhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet,
jolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen
syyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi,
aatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät
käsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka
vaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.
Kuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei
halunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien
valkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja
saastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen,
ihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus
oli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli
kehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat
kohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa
katuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan —
tämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta
jäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta
sisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen
sanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta,
tätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot
olivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.
Eräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen
lakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.
Hän pysähtyi kynnykselle, painoi päänsä rinnalle ja huoahti.
"Voi, madame", sanoi hän, "mikä puuha Ranskan kuningattarella! Jospa
Wienissä nähtäisiin, mitä te teette täällä! Kukapa olisi osannut
aavistaa, että liittäessäni teidät kohtalooni minä johtaisin teidät
näin alas?"
"Ettekö siis pidä minkäänarvoisena sitä seikkaa, että minulla on
kunnia olla miesten parhaimman ja vainotuimman vaimo?" vastasi
Marie-Antoinette.
Näin vastasi kuningatar ja teki sen todistajitta, sillä hän ei tiennyt,
että hänen sanansa kuuli muuan poloinen kamaripalvelija, joka seurasi
kuningasta ja joka poimi nämä sanat ja talletti ne mustina helminä
sommitellakseen niistä otsarivan, ei kuninkaan, vaan kuolemaantuomitun
päähän!
Muuanna toisena päivänä Ludvig XVI näki madame Elisabethin purevan —
saksien puutteessa — hohtavanvalkoisilla hampaillaan poikki langan,
jolla hän paikkaili kuningattaren pukua.
"Sisar-parka", sanoi hän, "mikä vastakohta, kun vertaa tätä asuntoa
siihen pieneen, ihanaan Montreuilin taloon, missä teiltä ei puuttunut
mitään!"
"Oh, rakas veli", vastasi tuo hurskas nainen, "onko minulla syytä
valitella, kun saan olla mukana onnettomuuksissanne?"
Ja kaikki tämä tiedettiin, huhu siitä levisi lavealle. Kaikki se
kirjaili kultakuvioita marttyyrin synkkään legendaan.
Kuninkuus kuolemaan, mutta kuningas jääköön eloon! Se oli silloin suuri
ja valtava ajatus, niin suuri ja niin valtava, ettei se mahtunut kuin
harvoihin aivoihin ja — niin vastenmielinen se oli kansalle — pääsi
vain työläästi ilmoille.
"Kansa on pelastettava, mutta _sen puolesta ei tarvitse kostaa!_" sanoi
Danton kordelier-kerhossa.
"Kuningas on tuomittava", sanoi Grégoire konventissa, "mutta hänen
tilansa on niin kurja, ettei tuomiossa _voi olla tilaa kostolle!_"
Payne kirjoitti:
"Minä haluan, että oikeudenkäyntiin ryhdytään, mutta ei Ludvig XVI:ta
vastaan, vaan kuninkaitten muodostamaa ryhmää vastaan. Hallussamme
on yksi sen jäsenistä. Hän johtaa meidät yleisen vehkeilyn tielle...
_Ludvig XVI on ylen hyödyllinen osoittamaan kaikille vallankumousten
välttämättömyyttä_."
Kehittyneet älyt, kuten Thomas Payne, ylevät sydämet, kuten Danton
ja Grégoire, olivat siis yhtä mieltä seuraavasta seikasta: oli
ryhdyttävä oikeudenkäyntiin, mutta ei kuningasta, vaan kuninkaita
vastaan, ja tarpeen tullen Ludvig XVI oli haastettava todistajaksi.
Tasavaltainen, siis täysi-ikäinen Ranska kävisi oikeutta omassa ja
niiden kansojen nimessä, jotka vielä olivat kuninkuuden ikeessä ja siis
vajaaikäisiä. Ranska istuisi oikeutta, ei enää maallisena tuomarina,
vaan jumalallisena säätäjänä. Se vallitsisi korkeuksista ja sen tuomio
ei enää yltäisi valtaistuimiin loka- ja veriräiskeellä, vaan se iskisi
kuninkaihin salamana ja ukonjylinänä.
Kuvitelkaa tällainen oikeudenkäynti julkiseksi, todistuksiin nojaavaksi
ja aloitettavaksi Katarina II:sta, miehensä murhaajasta ja Puolan
teloittajasta, kuvitelkaa tämän kammottavan elämän yksityiskohdat
paljastetuiksi, kuten rouva de Lamballen ruumis, mutta elävänä,
kuvitelkaa näkevänne tuo Pohjolan Pasifae yleisen mielipiteen
häpeäpaaluun kytkettynä — ja sanokaa, mikä seuraus sellaisesta
oikeudenkäynnistä koituisi kansojen kasvatustyölle.
Muuten on hyvää siinäkin, mitä ei ole tehty, ja että se vielä on
tehtävänä.