Saman päivän aamulla, jolloin nämä tapaukset sattuivat Templessä,
ilmoittautui sisäministeriöön muuan _carmagnole_-asuinen ja
punamyssyinen mies, joka tuki vaivaloista kulkuaan kainalosauvalla.
Rolandin luokse pääsi helposti, mutta niin helppoa kuin olikin päästä
hänen puheilleen, hänen oli silti täytynyt — ikäänkuin hän olisi ollut
yksinvallan eikä tasavallan ministeri — hänen oli silti täytynyt
sijoittaa odotushuoneeseen vahtimestareja.
Kainalosauvainen, _carmagnole_-asuinen ja punamyssyinen mies joutui
siis pysähtymään odotushuoneeseen, erään vahtimestarin eteen, joka
katkaisi häneltä tien kysymällä:
"Mitä te haluatte, kansalainen?"
"Haluan puhutella kansalaista ministeriä", vastasi _carmagnole_-asuinen
mies.
Pari viikkoa varemmin puhuttelusanat _kansalainen_ ja _kansatar_ oli
pantu korvaamaan entiset nimitykset _herra_ ja _rouva_.
Vahtimestarit ovat aina vahtimestareja, toisin sanoin nenäkästä väkeä —
tarkoitamme tällöin ministeriöitten vahtimestareja. Jos me puhuisimme
sauvaniekka-vahtimestareista emmekä nauhaniekka-vahtimestareista,
käyttäisimme tuiki toisenlaisia sanoja!
Vahtimestari vastasi suojelevasti:
"Hyvä ystävä, tietäkää muuan asia, se näet, kansalaisen ministerin
puheille ei mennä muitta mutkitta."
"Kuinka siis mennään kansalaisen ministerin puheille, kansalainen
vahtimestari!" kysyi punamyssyinen kansalainen.
"Hänen puheilleen pääsee, jos on mukana vastaanotto-kortti."
"Minä luulin, että sellainen oli tapa tyrannin hallitessa, mutta että
tasavallan aikana, jolloin kaikki ovat yhdenvertaisia, oltaisiin
vähemmän ylimyksellisiä."
Tämä mietelmä pani vahtimestarin miettimään.
"Nähkääs", jatkoi punamyssyinen, _carmagnole_-asuinen ja
kainalosauvainen mies, "ei ole eri miellyttävää tulla Versaillesista
saakka tarjoamaan palvelusta ministerille ja sitten huomata, ettei
pääsekään hänen puheilleen".
"Te tulette tarjoamaan palvelusta kansalaiselle Rolandille?"
"Siihen suuntaan."
"Minkälaatuista palvelusta?"
"Tulen paljastamaan erään salahankkeen."
"Hyvä! Me olemme hukkua salahankkeiden paljouteen!"
"Ah!"
"Sitäkö varten tulette Versaillesista?"
"Niin."
"No, te voitte yksin tein palata Versaillesiin."
"Hyvä on, minä palaan sinne, mutta teidän ministerinne saa vielä katua,
ettei päästänyt minua puheilleen."
"Hyväinen aika... ohjesääntö on sellainen! Kirjoittakaa hänelle ja
tulkaa takaisin vastaanotto-kortti mukananne. Silloin kaikki sujuu
itsestään."
"Onko se viimeinen sananne?"
"Se on viimeinen sanani."
"Tuntuu olevan vaikeampaa päästä kansalaisen Rolandin kuin hänen
majesteettinsa Ludvig kuudennentoista luokse!"
"Kuinka niin?"
"Sanon mitä sanon."
"No, mitä te sanotte?"
"Sanon, että oli aika, jolloin minä astuin Tuileries-palatsiin, milloin
halusin."
"Te?"
"Minä juuri, eikä minun sitä varten tarvinnut muuta kuin lausua nimeni."
"Kuka te siis olettekaan? Kuningas Fredrik Vilhelmkö vai Frans keisari?"
"Ei, minä en ole mikään tyranni enkä orjakauppias. Minä olen
yksinkertaisesti Nicolas Claude Gamain, mestarien mestari, kaikkien
mestari."
"Minkä mestari?"
"Lukkoseppä-mestari tietenkin! Ettekö te tunne Nicolas Claude Gamainia,
herra Capetin entistä opettajamestaria?"
"Mitä kummaa, kansalainen, olisitteko te...?"
"Nicolas Claude Gamain."
"Entisen kuninkaan lukkoseppä?"
"Hänen opettajamestarinsa, ymmärrättekö, kansalainen?"
"Sitä tarkoitinkin."
"Luineen nahkoineen, se olen minä."
Vahtimestari silmäili tovereitaan kysyvästi ja nämä nyökäyttivät
päätänsä.
"Se on toinen juttu", sanoi vahtimestari.
"Mitä tarkoitatte sanoilla: se on toinen juttu?"
"Tarkoitan, että voitte kirjoittaa nimenne paperilipulle, ja minä
ilmoitutan nimenne kansalaiselle ministerille."
"Kirjoittaa? Vai kirjoittaa! Se ei ollut vahvimpia puoliani, ennenkuin
he myrkyttivät minut, mutta nyt se käy vieläkin huonommin! Katsokaa,
kuinka arsenikki on minut runnellut!"
Ja Gamain osoitti vääntyneitä jalkojaan, vinoa selkäänsä ja näytti
koukkuisiksi jäykistyneitä sormiaan.
"Mitä, nekö ovat panneet teidät tuollaiseen kuntoon, mies-rukka!"
"He juuri! Ja sen minä aionkin paljastaa kansalaiselle ministerille
ja paljon muutakin... Koska sen Capet-lurjuksen oikeudenkäynti kuuluu
kohta alkavan, ehkei paljastukseni ole pahitteeksi kansalle nykyisenä
ajankohtana."
"No niin, istuutukaa ja odottakaa, kansalainen. Minä ilmoitutan teidät
kansalaiselle ministerille."
Ja vahtimestari kirjoitti paperilipulle sanat:
"Claude Nicolas Gamain, kuninkaan entinen lukkoseppä-mestari, pyytää
päästä heti kansalaisen ministerin puheille erään tärkeän paljastuksen
vuoksi."
Sitten hän antoi paperin eräälle toverilleen, jonka erikoistehtävänä
oli ilmoittaa puheillepyrkijät.
Viiden minuutin perästä tämä toveri palasi ja sanoi
lukkoseppä-mestarille:
"Seuratkaa minua, kansalainen."
Vaivaloisesti ja tuskasta ulvahtaen Gamain nousi ja seurasi
vahtimestaria.
Vahtimestari opasti Gamainin, ei ministerin — kansalaisen Rolandin
— viralliseen työhuoneeseen, vaan todellisen ministerin — kansatar
Rolandin — huoneeseen.
Se oli pieni, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, vihreällä
seinäpaperilla verhottu huone, jonka ainoan ikkunan syvennyksessä
olevan pöydän ääressä rouva Roland työskenteli.
Roland seisoi takan edessä.
Vahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja
kansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.
Lukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja
menestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies.
Mutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten
— vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei
ollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa
miellyttäväisyyttä.
Niinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan
milloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos
kukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti,
tyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman
ja viheliäisimmän heittiön kanssa.
Ministerin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän
silmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi
tämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli
yhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että
kansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä
säälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:
"Istukaa, kansalainen. Näytätte kärsivän tuskia."
"Totta kai minä kärsin tuskia!" virkkoi Gamain istuutuessaan. "Hamasta
siitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut."
Ministerin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän
vaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa
ikkunakomerossaan.
"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?"
kysyi Roland.
"Siitä ja muista asioista."
"Voitteko todistaa ilmiantonne?"
"Ah, teidän tarvitsee vain lähteä kanssani Tuilerieihin ja kaappi kyllä
todistaa kylliksi!"
"Mikä kaappi?"
"Kaappi, johon se lurjus kätki aarteensa... Oh, minun olisi tosiaankin
pitänyt epäillä jotakin, kun työn päätyttyä Itävallatar sanoi minulle
mielistelevällä äänellä: 'Gamain, teidän on lämmin, kas tässä, juokaa
tämä lasillinen viiniä, se tekee teille hyvää!' Minun olisi pitänyt
epäillä, että viini oli myrkytettyä."
"Myrkytettyä?"
"Nii-in! Tiesinhän", sanoi Gamain synkän vihanilmeen levitessä hänen
kasvoilleen, "että miehet, jotka auttavat kuninkaita kätkemään
aarteita, eivät elä kauan!"
Roland lähestyi vaimoaan ja silmäsi tätä kysyvästi.
"Kaiken tuon takana on jotakin, hyvä ystävä", sanoi rouva Roland.
"Minä muistan nyt tuon miehen nimen; hän oli tosiaankin kuninkaan
lukkoseppä-mestari."
"Entä se kaappi?"
"No, kysy häneltä, mikä kaappi se on."
"Mikä kaappi se on?" virkkoi Gamain, joka oli kuullut rouva Rolandin
sanat. "Hitossa, minä sanon sen teille heti! Se on rautakaappi, jossa
on bernhardilaislukko ja missä kansalainen Capet talletti aarteitaan ja
papereitaan."
"Entä kuinka te tunnette sen kaapin olemassaolon?"
"Koska hän lähetti noutamaan Versaillesista minua ja toveriani panemaan
kuntoon lukon, jonka hän itse oli tehnyt, mutta joka ei käynyt."
"Mutta se kaappi on elokuun kymmenentenä päivänä avattu, murrettu ja
ryöstetty puhtaaksi."
"Oh, ei pelkoa!"
"Kuinka niin ei pelkoa?"
"Sanon: ei. Maailmassa ei ole ketään, häntä ja minua lukuunottamatta,
joka sen löytäisi tai pystyisi aukaisemaan."
"Oletteko varma asiastanne?"
"Selvä ja varma! Se on tänä päivänä samassa kunnossa, mihin se jäi
hänen lähtiessään Tuilerieista."
"Entä mihin aikoihin te autoitte kuningas Ludvig kuudettatoista
sulkemaan sen kaapin?"
"En voi sanoa ihan tarkalleen. Mutta se oli kolme tai neljä kuukautta
ennen hänen pakoyritystään."
"Kuinka se kaikki tapahtui? Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, mutta juttu
tuntuu niin erikoiselta, että haluan kuulla joitakin yksityisseikkoja,
ennenkuin lähden kanssanne tutkimaan sitä kaappia."
"Oh, ne yksityisseikat on helppo antaa, kansalainen ministeri, eikä
niistä ole puutetta! Capet lähetti noutamaan minua Versaillesista.
Vaimoni ei tahtonut laskea minua lähtemään, vaimo-rukka! Hän aavisti
pahaa. Hän sanoi minulle: 'Kuningas on huonolla puolella, joudut vielä
vaaraan hänen takiaan!' — 'Mutta', vastasin minä, 'koska hän lähettää
noutamaan minua ammattiasioissa ja koska hän on oppilaani, täytyy minun
mennä'. — 'Hyvä on', sanoi hän, 'kyllä siinä on politiikkaa usko minua,
kuninkaalla on nykyisin muuta harrasteltavaa kuin tehdä lukkoja!'"
"Kertokaa lyhyemmin, hyvä ystävä. Vaimonne neuvoista huolimatta te siis
lähditte?"
"Niin lähdin, vaikka minun olisi pitänyt noudattaa hänen neuvojaan. En
olisi nyt tällaisessa kunnossa... Mutta he saavat sen maksaa minulle,
ne myrkynsekoittajat!"
"Ja sitten?"
"Niin, palataksemme siihen kaappijuttuun..."
"Juuri niin, hyvä ystävä, ja koettakaa karttaa sivuhyppäyksiä, eikö
niin? Kaikki aikani on tasavallan ja minulla on aikaa hyvin niukasti."
"Hän näytti minulle valmistamaansa bernhardilaisukkoa, joka ei käynyt,
mikä todistaa, että jos se olisi käynyt hän ei olisi lähettänyt
noutamaan minua, se petturi!"
"Hän näytti teille bernhardilaislukkoa, joka ei käynyt?" sanoi
ministeri koettaen saada Gamainin pysymään asiassa.
"Ja hän kysyi minulta: 'Miksei se käy, Gamain?' — Minä vastasin: 'Sire,
minun täytyy tutkia sitä ensin.' — Hän sanoi: 'Se on kohtuullista.'
Sitten minä tutkin lukkoa ja sanoin hänelle: 'Tiedättekö, miksei lukko
käy? — 'En', vastasi hän, 'koskapa teiltä kysyn'. — 'No kah, Se ei käy,
sire (siihen aikaan sitä roistoa puhuteltiin vielä sireksi), se ei käy,
sire, siitä yksinkertaisesta syystä ettei se voi käydä...' Kuunnelkaa
tarkasti selitystäni, sillä te ette ole lukkoasioista niin selvillä
kuin kuningas, joten teidän on ehkä vaikea minua ymmärtää. Siis mutta
nyt muistaakin, se ei ollutkaan bernhardilaislukko, vaan lipaslukko."
"Yhdentekevää, hyvä ystävä", sanoi Roland. "Arvasitte oikein, minä en
ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas enkä tiedä, mikä ero on
bernhardilaislukon ja lipaslukon välillä."
"Selitän sen eron kädenkäänteessä..."
"Ei tarvitse. Te siis selititte kuninkaalle...?"
"Miksei lukko sulkeutunut... Täytyykö teille sanoa, miksei lukko
sulkeutunut?"...
"Kuten haluatte", vastasi Roland, joka alkoi käsittää, että Gamainin
oli annettava rauhassa laverrella.
"No niin, se ei sulkeutunut, nähkääs, koska avaimen kara kyllä tarttui
lukon isoon haittaan ja iso haitta kyllä kääntyi puolitiehen, muttei
pitemmälle, sillä sitä ei ollut muovailtu särmikkääksi. Siinä joko
juttu. Nythän tekin sen käsitätte, vai mitä? Ison haitan kierto oli
kymmenen linjaa, nikaman tuli olla yksi linja... Ymmärrättehän?"...
"Mainiosti!" myönsi Roland, joka ei käsittänyt yhtään mitään.
"'Siinäpä se vika onkin', sanoi kuningas (sitä saastaista tyrannia
nimitettiin silloin vielä kuninkaaksi). 'No, Gamain, tee sinä,
mitä minä en ole osannut, sinä, mestarini.' — 'Oh, en vain teidän
mestarinne, sire, vaan mestarien mestari, kaikkien mestari."
"Te siis...?"
"Minä siis kävin käsiksi työhön. Sillaikaa herra Capet puheli
oppipoikani kanssa, jota olin kaiken aikaa epäillyt valepukuiseksi
ylimykseksi. Kymmenessä minuutissa juttu oli selvä. Vein alas
rautaoven, johon lukko oli sovitettu, ja sanoin: 'Valmis on, sire!
Hyvä Juttu, Gamain', sanoi hän, 'lähde kanssani'. — Hän meni edellä,
minä perässä. Hän opasti minut ensin makuuhuoneeseensa, sitten
pimeään valikkoon, joka yhdisti hänen vuodekomeronsa kruununprinssin
huoneeseen. Siellä oli niin pimeää, että täytyi sytyttää kynttilä.
Kuningas sanoi minulle: 'Pidähän kynttilää, Gamain ja näytä valoa.'
(Se tyranni suvaitsi sinutella minua!) Sitten hän irroitti yhden
seinälaatan, jonka takaa tuli näkyviin pyöreä aukko, kaksi jalkaa
läpimitaltaan. Kuningas huomasi ihmettelevän ilmeeni ja sanoi: 'Olen
valmistanut tämän kätkön tallettaakseni siinä rahojani. Kuten näet,
Gamain, tuo aukko on suljettava tällä rautaovella.' — 'Se on pian
tehty', vastasin hänelle, 'koska saranat ovat paikoillaan, samoin
lukonsalpa'. — Sijoitin oven saranoilleen ja sitten kun työnsi
sen kiinni, se lupsahti lukkoon itsestään. Seinälaatan kun pani
paikoilleen, niin ykskaks, ei kaappia, ei ovea, ei lukkoa näkyvissä!"
"Ja te luulette, hyvä ystävä", kysyi Roland, "että se kaappi oli tehty
talletuspaikaksi vain ja että kuningas oli nähnyt niin paljon vaivaa
kätkeäkseen rahansa jonnekin?"
"Odottakaa hetki! Se oli vain silmänlumetta. Se tyranni luuli olevansa
aika nokkela, mutta minäpä olin yhtä nokkela kuin hän. Kas näin se
kävi. — 'Kuulehan, Gamain', sanoi hän, 'auta minua laskemaan rahoja,
jotka aion piilottaa tuohon kaappiin'. — Ja niin me laskimme kaksi
miljoonaa louisdoria, jotka lajittelimme neljään nahkasäkkiin.
Mutta rahoja laskiessani minä näin toisella silmännurkallani,
että kamaripalvelija pani kaappiin papereita, papereita, yhä vain
papereita... ja minä päättelin itsekseni: — Hyvä on! Kaappi onkin tehty
papereita varten, raha on vain silmänlumetta!"
"Mitä sinä tästä arvelet, Madeleine?" kysyi Roland vaimoltaan ja
kumartui häneen päin, niin ettei Gamain tällä kerralla kuullut heidän
puhettaan.
"Minä arvelen, että tämä paljastus on tuiki tähdellinen ja ettei ole
hetkeäkään hukattava."
Roland soitti.
Vahtimestari tuli esille.
"Ovatko vaunut valjaissa hotellin pihalla?" kysyi ministeri.
"Ovat, kansalainen."
"Toimittakaa ne portin eteen."
Gamain nousi.
"Ah", sanoi hän lopen loukkaantuneena, "olette näemmä saanut minusta jo
tarpeeksenne?"
"Kuinka niin?" kysyi Roland.
"Koskapa tilasitte vaununne... Ministereillä on siis yhä vaunut
tasavallankin aikana?"
"Hyvä ystävä", vastasi Roland, "ministerillä on vaunut kaikkina
aikoina. Vaunut eivät ole ministereille loistoesineitä. Se on
säästämistä."
"Minkä säästämistä?"
"Ajan, tuon kaikkein kallisarvoisimman tavaran, säästämistä!"
"Minun täytyy siis tulla takaisin joskus toiste?"
"Mitä varten?"
"No, opastaakseni teidät aarrekaapille."
"Tarpeetonta."
"Kuinka niin tarpeetonta?"
"Minä tilasin vaunut lähteäkseni sinne."
"Lähteäksenne minne?"
"Tuilerieihin."
"Me lähdemme siis sinne?"
"Heti paikalla."
"Se sopii!"
"Mutta asiasta toiseen", sanoi Roland.
"Mikä hätänä?" kysyi Gamain.
"Avain?"
"Mikä avain?"
"Kaapin avain... Ludvig kuudestoista tiettävästi ei ole jättänyt sitä
suulle."
"Oh, ei varmaankaan, mikäli se röhö Capet ei ole yhtä tyhmä kuin
näyttää olevan."
"Teidän on siis otettava mukaan työkaluja."
"Mitä niillä?"
"Niillä avataan kaapin ovi."
Gamain otti taskustaan ihka uuden avaimen.
"Entä mikä tämä on?" kysyi hän.
"Avain."
"Kaapin avain. Olen valmistanut sen muistin mukaan. Tutkin alkuperäisen
tarkoin, koska epäilin, että jonakin päivänä..."
"Tuo mies on oikea heittiö!" sanoi rouva Roland miehelleen.
"Sinä siis arvelet...?" kysyi tämä epäröivästi.
"Minä arvelen, että nykyisessä asemassamme meillä ei ole oikeutta
hyljeksiä sattuman meille tuomia tietoja, jotka voivat opastaa meidät
totuuden perille."
"Ja tässä se on totuus!" riemuitsi Gamain avainta näyttäen.
"Te siis luulette", kysyi Roland kykenemättä peittämään inhoaan, "te
siis luulette, että tuo puoltatoista vuotta myöhemmin muistin mukaan
valmistettu avain aukaisee kaapin?"
"Aukaisee ja heti ensimmäisellä yrityksellä!" vastasi Gamain. "Ei sitä
turhan takia olla mestarien mestari, kaikkien mestari!"
"Kansalaisen ministerin vaunut odottavat", ilmoitti vahtimestari.
"Lähdenkö minä mukaanne?" kysyi rouva Roland.
"Totta kai. Jos siellä on papereita, uskon ne sinun huostaasi. Etkö
sinä ole kaikkein rehellisin mies, minkä tunnen?"
Sitten hän sanoi Gamainille:
"Tulkaa, hyvä ystävä."
Gamain seurasi heitä mutisten hampaittensa raosta:
"Enkö sanonut, että kostan sen sinulle, herra Capet?"
Sen! — Mitä tarkoitti tuo sen?
Sitä hyvää, mitä kuningas oli hänelle tehnyt!