Lukijat lienevät huomanneet, kuinka tasapuolisesti olemme romaanin
muodossa esittäneet kaikki, mikä oli hirveää, julmaa, hyvää, kaunista,
suurta, verenhimoista, alhaista niissä ihmisissä ja tapahtumissa, jotka
ovat toisiaan seuranneet.
Miehet, joista puhumme, ovat nyt vainajia. Tapahtumat, jotka historia
on tehnyt kuolemattomiksi, tapahtumat, jotka eivät kuole, pysyvät alati.
No niin, me voimme manata haudasta kaikki ruumiit, jotka siellä ovat
maanneet ja joista vain harvat ovat kuolleet ehdittyään täyttää
elämänsä päivät. Me voimme sanoa Mirabeaulle: "Nouse, kansantribuuni!"
Ludvig XVI:lle: "Nouskaa, marttyyri!" Me voimme sanoa: "Nouskaa
kaikki te, joiden nimi on ollut Favras, Lafayette, Bailly, Fournier
amerikalainen, Jourdan kaulankatkaisija, Maillard, Théroigne de
Méricourt, Barnave, Bouillé, Gamain, Pétion, Manuel, Bantou,
Robespierre, Marat, Vergniaud, Dumouriez, Marie-Antoinette, rouva
Campan, Barbaroux, Roland, rouva Roland, kuningas, kuningatar, työmies,
kansanjohtajat, kenraalit, murhaajat, valtiolliset kirjailijat, nouskaa
ja sanokaa, enkö ole esittänyt teitä nykypolvelle, kansalle, isoisille,
ennenkaikkea naisille — poikiemme äideille, joille haluan opettaa
historiaa — esittänyt teitä, ellen sellaisina kuin olitte — kukapa voi
kerskua pohjanneensa teidän salaisuuksiinne? — niin ainakin sellaisina
kuin olen teidät nähnyt."
Me voimme sanoa tapahtumille, jotka yhä reunustavat edessämme olevaa
taivalta: "Suuri ja valoisa heinäkuun neljästoista päivä, lokakuun
viidennen ja kuudennen päivän synkät ja uhkaavat yöt, Mars-kentän
verinen myrsky, missä ruuti sekoittui salamaan ja tykkien jyske ukon
jyrinään, kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ennustava hyökkäys,
elokuun kymmenennen päivän hirveä voitto, syyskuun toisen ja kolmannen
päivän viiltävät muistot, sanokaa, olenko kuvannut teidät oikein,
olenko kertonut teidät hyvin, olenko tieten valehdellut, olenko
pyrkinyt puhdistamaan tai herjaamaan teitä?"
Ja miehet vastaavat — tapahtumatkin vastaavat: "Olet etsinyt totuutta
vihatta ja intohimotta. Olet luullut sanoneesi totuuden silloinkin
kun et ole totta puhunut. Olet pysynyt uskollisena menneisyyden
mainetöille, tunteettomana nykyisyyden huikaisevalle loistolle,
luottavana tulevaisuuden lupauksille. Saat synninpäästön, vaikket
ylistystä saakaan."
No niin, mitä olemme tehneet, emme valittuna tuomarina, vaan
puolueettomana kertojana, sen me teemme loppuun asti. Ja tämä loppu
lähenee, sivu sivulta, hyvin nopeasti. Me kiidämme tapahtumien
kaltevalle pinnalla. Ei ole monta pysähdystovia syyskuun 21 päivästä,
kuninkuuden kuolinpäivästä, tammikuun 21 päivään, kuninkaan
kuolinpäivään.
Olemme kuulleet valtuustonjäsen Lubinin kuninkaallisen vankilan
ikkunoitten alla kuuluttavan lujalla äänellä, että tasavalta oli
perustettu, ja tämä kuulutus on vienyt meidät Templeen.
Astukaamme siis siihen jylhään rakennukseen, joka sulkee sisäänsä
kansalaiseksi muuttuneen kuninkaan, kuningattarena pysyneen
kuningattaren, marttyyrina kuolevan hurskaan naisen ja kaksi poloista,
iältään, ellei syntyperältään, viatonta lasta.
Kuningas oli Templessä. Kuinka hän oli sinne joutunut? Oliko hänelle
alusta pitäen varattu se häpeällinen vankila, missä hän nyt asui?
Ei.
Aluksi Pétion oli ehdottanut, että kuningas siirrettäisiin
Keski-Ranskaan, että hänelle annettaisiin Chambordin linna ja että
häntä kohdeltaisiin siellä toimettomana kuninkaana.
Kuvitelkaamme, että kaikki Euroopan hallitsijat olisivat vaientaneet
ministerinsä, kenraalinsa ja julistuksensa ja tyytyneet vain
katselemaan, mitä Ranskassa tapahtui sekaantumatta Ranskan sisäisiin
asioihin, silloin tämä elokuun 10 päivänä tapahtunut viraltapano,
tämä elämä kauniissa palatsissa, ihanassa ilmastossa, seudulla, jota
sanotaan Ranskan puutarhaksi, ei olisi ollut kovin julma rangaistus
miehelle, joka sai sovittaa, ei ainoastaan omia virheitään, vaan
myöskin Ludvig XV:n ja Ludvig XIV:n erehdykset.
Vendée oli noussut kapinaan. Pelättiin jotakin rohkeaa kaappausta
Loiren taholta. Se oli riittävä syy: Chambord hylättiin.
Silloin kansalliskokous ehdotti Luxembourgia. Luxembourg, Maria
mediciläisen firenzeläis-palatsi, eristettynä puutarhoineen, jotka
kilpailivat Tuileriein istutusten kanssa, olisi yhtä sopiva kuin
Chambordkin virkaheittokuninkaan asunnoksi.
Mutta pelättiin palatsin kellareita, joista pääsi katakombeihin. Se
oli kenties vain veruke kommuunin taholta, joka halusi pitää kuninkaan
ulottuvillaan, mutta se oli järkevä veruke.
Kommuuni äänesti siis Templeä, ei Templen tornia, vaan Templen
palatsia, temppeliherrain ritarikunnan suurmestarien entistä asuntoa,
Artoisin kreivin huvitteluasuntoa.
Siirron hetkellä tai oikeastaan hieman myöhemmin, kun Pétion oli
jo saattanut kuninkaallisen perheen palatsiin, kun se oli jo sinne
sijoittunut ja kun Ludvig XVI oli antanut huoneitten sisustamista
koskevat määräykset, kommuunille tulee ilmianto, ja Manuel lähetetään
muuttamaan vielä kerran kaupunginvaltuuston päätöstä ja vaihtamaan
palatsin torniin.
Manuel saapuu paikalle, tutkii Ludvig XVI:lle ja Marie-Antoinettelle
määrätyn huoneiston ja palaa retkeltään tuiki häpeissään.
Torni oli asumaton, eräänlaisen portinvartijan hallussa; se tarjosi
vain perin rajoitetun asumatilan, sen huoneet olivat pienet, sen
vuoteet likaiset ja syöpäläisten saastuttamat.
Siinä kaikessa on enemmän sitä kohtaloa, joka painaa kuolevia rotuja,
kuin harkittua häväistystä tuomarien taholta.
Kansalliskokous ei puolestaan kitsastellut kuninkaan ateriarahoja
myöntäessään. Kuningas söi paljon. Emme moiti häntä siitä. Bourbonien
luonteeseen kuuluu hyvä ruokahalu. Mutta kuningas söi sopimattomilla
hetkillä. Hän söi, ja vankasti söikin, kun Tuilerieissa surmattiin.
Ei sillä hyvä, että hänen oikeudenkäyntinsä aikana tuomarit moittivat
häntä siitä sopimattomasta ateriasta, mutta mikä on paljoa vakavampaa,
historiakin, heltymätön historia on merkinnyt sen aikakirjoihinsa.
Kansalliskokous oli siis myöntänyt viisisataatuhatta livreä kuninkaan
ruokarahoiksi.
Niiden neljän kuukauden aikana, jotka kuningas oli Templessä, kulut
olivat neljäkymmentätuhatta livreä, siis kymmenentuhatta kuukaudessa,
kolmesataakolmekymmentäkolme livreä päivässä — assignaatteja tosin,
mutta siihen aikaan assignaatit olivat menettäneet arvostaan kymmenen
tai kahdeksan prosenttia.
Ludvig XVI:lla oli Templessä kolme palvelijaa ja kolmetoista
keittiövirkailijaa. Päivälliseksi tarjottiin joka päivä neljä
esiruokalajia, kaksi paistosta, joista kummassakin oli kolme palasta,
neljä väliruokalajia, kolme muhennosta, kolme lautasellista hedelmiä,
yksi karahvillinen bordeauxia, yksi karahvillinen muskottiviiniä ja
yksi karahvillinen madeiraa.
Kuningas ja kruununprinssi yksin joivat viiniä, kuningatar ja
prinsessat joivat vain vettä.
Tällä taholla kuninkaalla siis ei ollut syytä valitella.
Mutta häneltä puuttui kokonaan ilma, ruumiinliikunto, aurinko ja siimes.
Tottuneena Compiègnen ja Rambouilletin metsästysretkiin, Versaillesin
puistoihin ja isoon Trianoniin, Ludvig XVI huomasi joutuneensa
ahdetuksi, ei edes pihaan, ei edes puutarhaan, ei edes kävelykujalle,
vaan kuivalle, alastomalle maaperälle, missä oli neljä kulonpolttamaa
nurmisarkaa ja joku heiveröinen, kitukasvuinen, syystuulten riipoma puu.
Sillä aukeamalla kuningas ja hänen perheensä kävelivät joka päivä kello
kahden jälkeen. Erehdymme: kuningasta ja hänen perhettään kävelytettiin
joka päivä kello kahden jälkeen.
Se oli ennenkuulumatonta, julmaa, raakaa, mutta vähemmän raakaa,
vähemmän julmaa kun Madridin inkvisitsioni-luolat, kuin Venetsian
kymmenen neuvoston lyijykamarit, kuin Spielbergin tyrmät.
Huomatkaa tarkoin: me emme puolusta kommuunia enempää kuin puolustamme
kuninkaitakaan.
Me sanomme vain: Temple ei ollut muuta kuin kostoa, hirveää,
kohtalokasta, epäonnistunutta kostoa, sillä tuomiosta tehtiin vaino,
syyllisestä marttyyri.
Miltä nyt näyttivät ne eri henkilöt, joiden elämän päävaiheita olemme
käyneet kuvailemaan?
Kuningas, likinäköisine silmineen, pöhöposkineen, riippuhuulineen,
raskaine, heiluvine askelineen, näytti kunnon maanviljelijältä, jonka
on käynyt huonosti. Hänen alakuloisuutensa oli sellaisen maanviljelijän
mielentilaa, jolta salama on polttanut eloaitat tai raekuuro kaatanut
viljan.
Kuningattaren asenne oli, kuten aina, jäykkä, ylpeä, korskea,
uhitteleva. Marie-Antoinette oli suuruutensa päivinä herättänyt
rakkautta; lankeemuksensa hetkellä hän herätti uhrautuvaa mieltä,
mutta ei sääliä. Sääli syntyy myötätunnosta, mutta kuningatar ei ollut
laisinkaan rakastettava.
Madame Elisabeth, valkoisessa asussaan, joka kuvasi hänen ruumiinsa
ja sielunsa puhtautta, vaaleine hiuksineen, jotka olivat tulleet yhä
kauniimmiksi senjälkeen kun ne oli täytynyt suoria jauheetta, madame
Elisabeth, taivaansininen nauha myssyssään ja vyötäröllään, näytti koko
perheen suojelusenkeliltä.
Kuninkaallinen prinsessa ei miellyttänyt ikäkautensa viehkeydestä
huolimatta. Itävallattarena kuten äitikin, kokonaan Maria Teresiaa,
kauttaaltaan Marie-Antoinettea, hänellä oli jo katseessaan
kuningassukujen ja petolintujen ylpeyttä ja halveksivaa ilmettä.
Pikku kruununprinssi sen sijaan oli miellyttävä kullankeltaisine
hiuksineen, valkoisine, hieman sairaloisine hipiöineen. Mutta hänenkin
sinisilmänsä olivat tylyt ja kovat ja joskus niissä oli hänen
ikäisekseen liian varttunut ilme. Hän käsitti helposti kaikki. Hän
oivalsi äitinsä viittaukset yhdellä silmäyksellä ja hän leperteli
politiikasta tavalla, joka joskus pani pyövelitkin kyynelehtimään. Hän
oli saanut Chaumettenkin liikutetuksi, lapsi-rukka! Chaumetten, tuon
suippokuonoisen näädän, tuon silmälasiniekkakärpän.
"Minä ryhtyisin mielelläni häntä kasvattamaan", sanoi tämä entinen
prokuraattorinapulainen Huelle, kuninkaan kamaripalvelijalle, "mutta
hänet olisi erotettava omaisistaan, jotta hän unohtaisi säätynsä".
Kommuuni menetteli sekä julmasti että typerästi. Julmasti,
kohdellessaan kuninkaallista perhettä huonosti, kiusaten, jopa
solvaisten sitä; typerästi salliessaan kaikkien nähdä sen heikkona,
murtuneena, vankina.
Joka päivä se lähetti Templeen uudet vartijat, valtuuston virkamiehinä.
Nämä tulivat Templeen kuninkaan vannoutuneina vihamiehinä ja poistuivat
Marie-Antoinetten vihamiehinä, mutta miltei säälien kuningasta,
surkutellen hänen lapsiaan, ylistellen madame Elisabethia.
Mitä he näkivät Templessa suden, naarassuden ja sudenpentujen
asemasta? Kunnon porvarisperheen, ylpeähkön äidin, toisen Elmiran,
joka ei sietänyt, että edes hänen hameensa helmaa hipaistiin, — mutta
tyrannista ei merkkiäkään!
Kuinka tämä perhe vietti päivänsä?
Kertokaamme Cléryn kuvausten mukaan.
Mutta silmätkäämme sitä ennen itse vankilaa ja tarkatkaamme vasta
sitten vankien elämää.
Kuningas oli suljettu pikku torniin. Tämä pikku torni nojasi isoon
torniin, mutta niiden välillä ei ollut kulkuyhteyttä sisäpuolelta. Se
oli neliötorni, jonka kahdesta nurkasta kohosi pyörötorni. Toisessa
pyörötornissa oli pienet portaat, joita pitkin pääsi ensimmäiseen
kerrokseen ja parvekkeelle. Toisessa pyörötornissa olivat käymälät,
jotka olivat yhteydessä tornin kaikkiin kerroksiin.
Toinissa oli neljä kerrosta. Ensimmäisessä oli eteishuone, ruokasali
ja pyörötornin sivuhuone. Toinen kerros oli jaettu jokseenkin
samanlaisiin huoneisin. Tilavimmassa huoneessa nukkuivat kuningatar ja
kruununprinssi. Toisessa huoneessa, jonka edellisestä erotti miltei
pimeä välikkö, asustivat kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth.
Tämän huoneen kautta oli kuljettava, jos mieli mennä pyörötornin
sivukamariin. Ja tämä sivukamari oli englantilaisten _water-closet_ ja
se oli yhteinen kuninkaalliselle perheelle, valtuuston virkailijoille
ja sotamiehille.
Kuningas asui kolmannessa kerroksessa, jossa oli yhtä monta huonetta
kuin alemmissakin. Hän nukkui isossa huoneessa. Pyörötornin sivukamaria
hän käytti lukuhuoneenaan. Sivummalla oli keittiö ja sen edessä pimeä
huone, jossa ensi aikoina olivat asuneet de Chamilly ja Hue, ennenkuin
heidät karkotettiin kuninkaan palveluksesta. Huen lähdettyä sen ovi oli
sinetöity.
Neljäs kerros oli suljettu. Pohjakerroksessa oli keittiöitä, joita ei
enää käytetty.
Kuinka nyt kuninkaallinen perhe eleli tässä ahtaassa tilassa, joka oli
puolittain vankila, puolittain asumus?
Mainitkaamme siitä muutama sana.
Tapansa mukaan kuningas nousi kello kuusi aamulla. Hän ajoi itse
partansa. Cléry kähersi hänen hiuksensa ja puki hänet. Pukeuduttuaan
hän meni heti lukukammioonsa, toisin sanoin Malta-ritarikunnan
arkistohuoneeseen, jonka kirjastossa oli tuhatviisi- tai
tuhatkuusisataa nidettä.
Eräänä päivänä hakiessaan jotakin kirjaa hän näytti Huelle Voltairen ja
Rousseaun teoksia ja sanoi:
"Nuo miehet ne ovat vieneet Ranskan perikatoon!" Lukukammioon tultuaan
Ludvig XVI polvistui ja rukoili viisi kuusi minuuttia. Sitten hän luki
tai kirjoitteli kello yhdeksään asti. Sillaikaa Cléry siivosi kuninkaan
huoneen, valmisti aamiaisen ja meni alas kuningattaren puolelle.
Yksin jäätyään kuningas istuutui ja käänteli huvikseen Vergiliusta
tai Horatiusta. Kruununprinssin jatkuvaa opetusta varten hän veresti
latinantaitoaan.
Tämä huone oli perin pieni. Sen ovi pidettiin alati auki. Valtuuston
virkailija oleskeli makuuhuoneessa ja näki avoimesta ovesta, mitä
kuningas milloinkin teki.
Kuningatar avasi ovensa vasta Cléryn saapuessa. Valtuuston virkailija
ei voinut tulla hänen puolelleen, niin kauan kun ovi oli kiinni.
Cléry suori nuoren prinssin tukan, pani kuntoon kuningattaren
pukeutumislaitteet ja meni sitten kuninkaallisen prinsessan ja madame
Elisabethin huoneeseen tekemään näille saman palveluksen. Tätä lyhyttä
ja kallisarvoista hetkeä Cléry käytti hyväkseen ilmoittaakseen
kuningattarelle ja prinsessoille, mitä oli saanut kuulla. Kädenliike
ilmaisi, että hänellä oli jotakin kerrottavaa. Kuningatar tai toinen
prinsessoista ryhtyi silloin puhelemaan valtuuston virkailijan kanssa
ja Cléry käytti hyväkseen tämän hetkellistä hajamielisyyttä ja kuiskasi
nopeasti sanottavansa.
Kello yhdeksän kuningatar, lapset ja madame Elisabeth nousivat
kuninkaan huoneeseen, minne aamiainen oli katettu. Jälkiruuan aikana
Cléry kävi siistimässä kuningattaren ja prinsessojen huoneet. Cléryn
apulaisiksi oli määrätty muuan Tison ja tämän vaimo muka häntä
auttamaan, mutta tosiasiallisesti vakoilemaan kuninkaallista perhettä
ja valtuuston virkailijoitakin.
Aviomies, entinen vähäpätöinen tullivirkamies, oli tyly ja
häijyluontoinen vanhus, vailla kaikkia inhimillisiä tunteita. Hänen
vaimonsa — rakastaen vain tytärtään — meni tässä rakkaudessaan niin
pitkälle, että päästäkseen jälleen tyttärensä luokse, josta oli ollut
erossa, hän antoi ilmi kuningattaren. [Lukekaa _Maison Rottgen ritari_,
joka on jatkoa näille kertomuksillemme.]
Kello kymmenen kuningas meni kuningattaren puolelle ja vietti siellä
koko aamupäivän. Aika kului miltei yksinomaan kruununprinssin
opetukseen. Kuningas antoi hänen lukea jonkun sivun Corneillea tai
Racinea ja opetti hänelle maantietoa ja neuvoi häntä laatimaan
karttaluonnoksia. — Kolmea vuotta aikaisemmin Ranska oli jaettu
departementteihin ja nimenomaan tätä kuningaskunnan maantietoa kuningas
selitti pojalleen.
Kuningatar puolestaan askarteli kuninkaallisen prinsessan opetuksessa.
Toisinaan opetus keskeytyi, kun kuningatar vaipui synkkiin, syviin
mietteihin. Kun sellainen hetki tuli, jätti kuninkaallinen prinsessa
äitinsä tämän tuntemattoman tuskan valtaan, jolla oli toki itkun
lohdutus, ja poistui varpaillaan ja viittasi veljeään pysymään hiljaa.
Kuningatar oli näissä mietteissään milloin pitemmän, milloin lyhemmän
ajan. Sitten hänen silmäripsiensä kulmaan ilmestyi kyynel, se vieri
hänen poskelleen ja tipahti hänen keltaiselle, norsunluunväriselle
kädelleen. Silloin miltei aina poloinen naisvanki, joka oli hetken
liidellyt vapaana ajatuksen mittaamattomassa maailmassa, muistojen
rajattomilla kentillä, poloinen naisvanki kavahti äkisti haaveilustaan
ja, silmäiltyään ympärilleen, astui takaisin vankilaansa, pää kumarassa
ja sydän murtuneena.
Kello kaksitoista kuninkaalliset naiset menivät madame Elisabethin
huoneeseen pukua muuttamaan. Sen hetken kommuunin häveliäisyydentunne
oli suonut naisille yksinäisyyden hetkeksi. Valtuuston virkailija ei
ollut läsnä.
Kello yksi, jos sää salli, kuninkaallinen perhe päästettiin
puutarhaan. Neljä valtuuston virkailijaa ja yksi kansalliskaartin
legionapäällikkö saattoivat tai paremminkin vartioivat heitä. Kun
Templessä siihen aikaan oli paljon työmiehiä taloja purkamassa ja
uusia seiniä rakentamassa, eivät vangit voineet liikkua muualla kuin
Marronniers-lehtokujan alkupäässä.
Cléry oli mukana näillä kävelyillä. Hän voimistelutti nuorta prinssiä
antaen tämän heittää palloa tai teikata.
Kello kaksi palattiin torniin. Cléry palveli päivällispöydässä. Joka
päivä juuri sillä hetkellä Santerre saapui Templeen kahden ajutantin
seurassa. Hän tutki huolellisesti kuninkaan ja kuningattaren huoneistot.
Joskus kuningas puhutteli häntä; kuningatar ei milloinkaan. Hän oli
unohtanut kesäkuun 20 päivän ja mitä hän oli velkaa tälle miehelle.
Aterian päätyttyä mentiin ensimmäiseen kerrokseen. Kuningas pelasi
pikettiä tai lautaa kuningattaren tai sisarensa kanssa.
Sillaikaa Cléry haukkasi päivällisensä.
Kello neljä kuningas oikaisihe pikkusohvalle tai tilavaan nojatuoliin
lepäämään. Silloin vallitsi huoneessa mitä syvin hiljaisuus.
Prinsessat ottivat käteensä kirjan tai ompeluksen ja jokainen pysyi
liikkumattomana, yksinpä pikku kruununprinssikin.
Ludvig XVI vaipui, miltei väliasteitta, suoraapäätä uneen. Ruumiilliset
tarpeet olivat, kuten on mainittu, hänen tyrannejaan. Kuningas
nukkui näin säännöllisesti puolitoista tai kaksi tuntia. Kun hän oli
herännyt, jatkettiin keskustelua. Paikalle kutsuttiin Cléry, joka ei
ollut koskaan kovin kaukana. Cléry antoi pikku prinssille tavanomaisen
kirjoitustunnin. Kun tämä opetustunti oli päättynyt, hän vei prinssin
madame Elisabethin huoneeseen ja antoi hänen heitellä kumi- tai
nauhapalloa.
Kun ilta ehti, koko kuninkaallinen perhe kerääntyi saman pöydän
ympärille. Kuningatar luki lujalla äänellä jotakin lapsia huvittavaa
tai kehittävää. Kun kuningatar väsyi, jatkoi madame Elisabeth. Kello
kahdeksaan asti luettiin. Kello kahdeksan kruununprinssi haukkasi
iltaisensa madame Elisabethin huoneessa. Muu perhe oli läsnä. Aterian
aikana kuningas otti esille kokoelman _Mercure de Francea_, jonka hän
oli löytänyt kirjastosta, ja kyseli lapsilta arvoituksia.
Kruununprinssin lopetettua iltaisensa kuningatar antoi hänen lausua
seuraavan rukouksen:
"Jumala kaikkivaltias, joka olet minut luonut ja lunastanut, minä
palvon sinua! Suo minun isälleni kuninkaalle ja kaikille omaisilleni
elonpäiviä ja suojele meitä vihollisiltamme. Anna rouva de Tourzelille
voimia, jotta hän kestäisi, mitä hän on joutunut meidän takiamme
kärsimään."
Sitten Cléry riisui hänet ja pani hänet makuulle. Jompikumpi
prinsessoista jäi hänen vuoteensa viereen, kunnes hän nukahti.
Joka ilta näihin aikoihin joku sanomalehtien kaupustelija meni Templen
ohi huutaen päivän tuoreimmat uutiset. Cléry asettui kuuntelemaan ja
tiedoitti kuninkaalle huutajan sanat.
Kello yhdeksän tuli kuninkaan iltaisen vuoro.
Cléry vei tarjottimella illallisen prinsessalle, joka valvoi pikku
prinssin vuoteen ääressä.
Lopetettuaan illallisensa kuningas meni kuningattaren luokse, tarjosi
hänelle kuten sisarellensakin kätensä, syleili lapsia, palasi omalle
puolelleen, vetäytyi kirjastoon ja lueskeli siellä keskiyöhön asti.
Prinsessat vuorostaan sulkeutuivat huoneihinsa. Toinen valtuuston
virkailijoista jäi siihen pikkusuojaan, joka erotti toisistaan nämä
kaksi huonetta. Toinen virkailija seurasi kuningasta.
Cléry siirsi vuoteensa kuninkaan vuoteen viereen.
Mutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut,
nähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin
kello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello
kaksitoista yöllä.
Näin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä
tornissa, syyskuun 30 päivään asti.
Tilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään
sääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein
vihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan
hirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut
ranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan
kuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen
irstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen
porvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja
nukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa
ja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen,
joka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi
arvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen
koruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti
ja sanoi kamaripalvelijalle: "hyvä ystävä".
Ensimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka
tulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä
nämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään
aamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla
kotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.
"Ah, vihdoinkin tulet!" huudahti hän.
"Niin tulen", kuului lyhyt vastaus.
"No, oletko nähnyt tyrannin?"
"Olen."
"Oliko hän verenhimoisen näköinen?"
"Hän näytti Maraisissa elelevältä pikkupohatalta."
"Mitä hän tekee? Raivoo tietenkin ja kiroaa tasavallan ja..."
"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa,
pelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen
vaimoaan."
"Eikö sillä onnettomalla ole tunnonvaivoja?"
"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä
omatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei
painajainen häntä ahdistele."
Ja vaimo vuorostaan tuli miettiväiseksi.
"Mutta", sanoi hän, "kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen
kuin hänen väitetään olevan?"
"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti
hän on onneton!"
"Mies-rukka!" sanoi vaimo.
Näin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä
karkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi
kuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin
tunsivat hänet vertaisekseen.
Tämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä ja
Cléryta kohtaan.
Eräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä
eteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat.
Työmiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen
työkaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan
ja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.
Haukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli
kummastellen tätä kohtausta.
Kuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja
lapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta
hattu kädessä.
"Niinpä niin", hän virkkoi kuninkaalle, "kun lähdette tästä tornista,
voitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!"
"Ah," vastasi kuningas, "milloin ja kuinka minä lähden täältä?"
Kruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan.
Kuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä
hän käveli pitkän rupeaman.
Muuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan
vartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti,
mutta siististi puettu.
Cléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin
tarkkaavasti.
Jonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän
nousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa
ja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä:
"Tästä ei mennä!"
"Miksei?" kysyi Cléry.
"Koska ohjesääntö määrää minut pitämään teitä silmällä."
"Minua?" ihmetteli Cléry. "Ihan varmasti te erehdytte."
"Ettekö te ole kuningas?"
"Te ette siis tunne kuningasta?"
"En ole häntä milloinkaan nähnyt, hyvä herra, ja totta pulmakseni,
toivoisin näkeväni hänet muualla kuin täällä."
"Puhukaa hiljemmin!" neuvoi Cléry.
Sitten hän osoitti muuatta ovea ja sanoi:
"Minä menen tuohon huoneeseen. Silloin te näette kuninkaan. Hän istuu
pöydän ääressä ja lukee."
Cléry astui sisälle ja kertoi kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Silloin
kuningas nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jotta tuo kelpo mies
saisi katsella häntä mielin määrin.
Tämä oivalsi, että kuningas oli vaivautunut nimenomaan hänen takiaan.
Hän sanoi Clérylle:
"Voi, hyvä herra, kuinka kuningas onkaan ystävällinen! Minä puolestani
en jaksa uskoa, että hän olisi tehnyt meille kaiken sen pahan, mistä
häntä syytetään."
Muuan toinen vahtimies, joka oli sijoitettu kuninkaallisten kävelykujan
toiseen päähän, viittoili korkeille vangeille, että hänellä oli jotakin
sanottavaa. Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei ollut huomaavinaan
hänen merkkejään. Mutta toisella kierroksella madame Elisabeth lähestyi
vahtimiestä nähdäkseen, puhuttelisiko tämä häntä. Valitettavasti
tämä nuori mies, jolla oli hyvin hienostuneet piirteet, pysyi vaiti:
se osoitti joko pelkoa tai kunnioitusta. Mutta kaksi kyyneltä näkyi
hänen silmissään ja hän osoitti sormellaan erästä roskakasaa, mihin
ilmeisesti oli kätketty joku kirje. Cléry meni muka etsimään kivien
välistä sopivia teikkoja pikku prinssille ja kumartui penkomaan
roskakasaa. Mutta valtuuston virkailijat, jotka varmaankin arvasivat,
mitä hän haki, käskivät hänen poistua ja kielsivät häntä milloinkaan
puhuttelemasta vahtimiehiä, sillä uhalla, että hänet karkotettaisiin
kuninkaan luota.
Mutta eivät sentään kaikki, jotka tulivat Templen vankien lähelle,
ilmaisseet samanlaista kunnioitusta tai sääliä. Varsin monissa viha
ja kostonhalu olivat niin syvällä, ettei kuninkaallisten onnettomuus,
joka kestettiin aito porvarishyvein, voinut niitä hälventää. Toisinaan
kuningas ja kuningatar saivatkin kuulla karkeita sanoja, solvauksia,
häväistystäkin.
Eräänä päivänä kuninkaan vartijaksi pantu valtuuston virkailija oli
muuan James, englanninkielen opettaja. Tämä mies seurasi kuningasta
kuin varjo eikä poistunut hänen lähettyviltään hetkeksikään. Kuningas
meni lukukammioonsa, vartija seurasi häntä sinnekin ja istuutui hänen
viereensä.
"Hyvä herra", huomautti kuningas ystävällisesti, "teidän virkaveljenne
sallivat minun olla yksin tässä huoneessa, koska, oven ollessa alati
auki, minä en voi päästä heidän näkyvistään".
"Virkaveljeni noudattavat omia tapojaan, minä omaani", vastasi James.
"Olkaa hyvä ja huomatkaa, että tämä huone on niin pieni, ettei tänne
oikein mahdu kahta yhtaikaa."
"Menkää isompaan huoneeseen", sanoi valtuuston virkailija töykeästi.
Kuningas nousi sanaa lausumatta ja siirtyi makuuhuoneeseensa, minne
englanninkielen opettaja seurasi häntä; ja näin hän seurasi kuningasta,
kunnes hänen tilalleen tuli uusi vartija.
Eräänä aamuna kuningas luuli vartijansa samaksi, joka illallakin
oli ollut toimessa — olemme maininneet, että vartijat vaihdettiin
tavallisesti sydänyön aikaan.
Hän astui vartijan luo ja sanoi osaaottavasti:
"Ah, herra, kuinka valitettavaa, että teidät on unohdettu vapauttaa!"
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi valtuuston virkailija töykeästi.
"Tarkoitan, että lienette nyt hyvin väsynyt."
"Herra", vastasi tämä mies, jonka nimi oli Meunier, "minä olen täällä
pitämässä silmällä, mitä te teette, enkä jotta te sekaantuisitte minun
tehtäviini".
Sitten hän painoi hatun syvemmälle päähänsä ja lähestyi kuningasta.
"Kenelläkään", lisäsi hän, "kaikkein vähimmän teillä on oikeutta
sekaantua niihin!"
Kerran kuningatar vuorostaan sattui puhuttelemaan vartijaa.
"Missä kaupunginosassa te asutte, hyvä herra?" kysyi hän eräältä niistä
miehistä, jotka päivällisen aikana olivat ruokasalissa.
"Isänmaassa!" vastasi tämä ylpeästi.
"Mutta minun nähdäkseni", virkkoi kuningatar, "isänmaa on Ranska".
"Kun siitä vähennetään se osa, jonka teidän kutsumanne vihollinen on
vallannut."
Puhutellessaan kuningasta, kuningatarta, prinsessoja tai
kruununprinssiä eräät komisaarit eivät milloinkaan unohtaneet lisätä
sanoihinsa jotakin rivoa puhuttelusanaa tai karkeaa kirousta.
Yhtenä päivänä muuan Turlot niminen vartija sanoi Clérylle niin
äänekkäästi, että kuningas kuuli jokaisen sanan:
"Ellei pyöveli teloita tuota kirottua perhettä, niin kyllä minä sen
mestaan!"
Kävelylle mennessä kuninkaan ja hänen perheenpä oli sivuutettava
melkoinen vartijajoukko, jonka miehistöstä monet oli sijoitettu pieneen
torniin. Kun legionapäälliköt ja valtuuston virkailijat kulkivat ohi,
vahtimiehet kohottivat kiväärinsä kunnia-asentoon, mutta kun kuningas
tuli kohdalle, he laskivat pyssyn jalalle tai käänsivät hänelle
selkänsä.
Samoin menettelivät ulkovartijat, jotka oli sijoitettu tornin kupeelle.
Kuninkaan lähestyessä he panivat hatun päähänsä ja istuutuivat, mutta
kun vangit olivat menneet ohi, he paljastivat päänsä ja nousivat.
Häväisijät menivät pitemmälle. Eräänä päivänä muuan vahtimies
tyytymättä siihen, että teki kunniaa valtuuston virkailijoille ja
vartioupseereille ja jätti tekemättä kunniaa kuninkaalle, kirjoitti
vankilan portin sisäsivulle sanat:
"Giljotiini on pysyvä laitos, ja se odottaa tyranni Ludvig XVI:ta."
Se oli uusi keksintö, ja se sai osakseen suuren suosion. Tämä vahtimies
sai matkijoita. Pian näkyi kaikilla Templen seinillä ja varsinkin
kuninkaallisen perheen käyttämien portaitten seinillä kirjoituksia,
joissa sanottiin:
"Rouva Veto hypittää sitä!"
"Me osaamme panna röhösian hallitsemaan!"
"Alas punainen naru! Sudenpennut on kuristettava!"
Toiset kirjoitukset, niinkuin kuparipiirrosten kehäkirjoitukset,
selittelivät jotakin kaameaa töherrystä.
Muuan näistä piirroksista kuvasi hirsipuussa riippuvaa miestä. Sen alle
oli kirjoitettu sanat:
"Ludvig ottamassa ilmakylpyä."
Mutta kaksi ilkeintä kiduttajaa olivat suutari Simon ja vallinkaivaja
Rocher, molemmat alituisia Templen asukkaita.
Simonilla oli monta virkaa. Hän ei ollut ainoastaan suutari, vaan
lisäksi valtuuston virkamies, eikä vain valtuuston virkamies, vaan
myöskin yksi niistä kuudesta komisaarista, joiden tehtävänä oli valvoa
Templessä suoritettavia töitä ja pitää tiliä menoista. Tämä kolminainen
virka esti häntä poistumasta tornista.
Tämä mies, joka on tullut kuuluisaksi kuninkaallisen lapsen julmasta
kohtelusta, oli kuin henkilöitynyt herjaus. Aina kun hän tapasi vangit,
hän lausui jonkun uuden hävyttömyyden.
Jos kamaripalvelija pyysi jotakin kuninkaalle, sanoi hän:
"Pyytäköön Capet yhdellä kerralla kaikki, mitä hän tarvitsee. En minä
halua hänen takiaan vaivautua tulemaan ylös toista kertaa."
Rocher matki häntä. Hän ei ollut silti ilkeä luonne. Elokuun 10 päivänä
hän oli kansalliskokouksen ovelta ottanut nuoren kruununprinssin
syliinsä ja vienyt hänet puheenjohtajan pöydälle.
Satulaseppä Rocherista oli tullut Santerren armeijan upseeri ja
sitten Templen portinvartija. Hänen yllänsä oli säännöllisesti
sapöörin asetakki. Hänellä oli leukaparta ja pitkät viikset ja päässä
mustakarvainen myssy, leveä sapeli kupeella ja vyössä avainkimppu.
Hänet oli pannut Templeen Manuel, pikemminkin suojelemaan kuningasta
ja kuningatarta, estämään, ettei heille tehtäisi pahaa, kuin että hän
itse tekisi heille pahaa. Hän muistutti lasta, joka on pantu lintuhäkin
kaitsijaksi ja joka saatuaan ohjeet, ettei sallisi lintuja rääkättävän,
omaksi huvikseen nyhtää niistä sulkia.
Kun kuningas halusi mennä ulos, ilmestyi Rocher portille. Mutta antoi
kuninkaan odottaa ja helisteli kauan isoa avainkimppuaan. Sitten hän
kirvoitti aikamoisella kolinalla salvat ja kun salvat olivat irti ja
portti auki, meni hän kiireesti alas, asettui viimeisen ristikkoaukon
taa ja puhalsi tupakansauhua jokaisen vangin varsinkin naisten
kasvoille.
Näiden kurjien kepposten todistajina olivat kansalliskaartilaiset,
jotka, näitä koiruuksia millään lailla estämättä, usein noutivat
itselleen tuolit ja istuutuivat kuin mitäkin näytelmää katselemaan.
Se vain yllytti Rocheria. Hän kerskui kaikkialla:
"Marie-Antoinette oli koppava, mutta minä pakotin hänet nöyrtymään,
minä! Elisabeth ja pikku tytöt ovat vastoin tahtoaan tervehtineet
minua: oviaukko on niin matala, että heidän täytyy kumartua edessäni!"
Ja hän lisäsi:
"Joka päivä minä tuprautan heidän nenäänsä pöllähdyksen piipustani.
Eikö sisar kysynyt äsken komisaareiltamme: 'Miksi Rocher polttaa aina?'
— 'Ilmeisesti se miellyttää häntä', vastasivat nämä."
Kaikissa suurissa sovituksissa on, paitsi rikollisille tuomittua
rangaistusta, henkilö, joka panee tuomitun juomaan pohjasakkaa ja
sappea. Ludvig XVI:n kohtalossa tämän henkilön nimi oli Rocher tai
Simon, Napoleonin elämässä se oli Hudson Lowe. Mutta kun tuomittu on
rangaistuksensa kärsinyt, kun rikollinen on sovittanut hairahduksensa
kuolemalla, tekevät juuri nämä henkilöt hänen rangaistuksensa
runolliseksi, ne pyhittävät hänen kuolemansa! Olisiko St Helena St
Helena ilman sen punanuttuista vanginvartijaa? Olisiko Temple Temple
ilman sen sapööriä ja suutaria? Ne ovat legendan päähenkilöt, ja niillä
onkin oikeus tulla käsitellyiksi pitkissä ja synkissä kansanomaisissa
tarinoissa.
Mutta kaikissa onnettomuuksissaankin vangeilla oli toki yksi lohtu: he
saivat elää yhdessä.
Kommuuni päätti erottaa kuninkaan perheensä keskuudesta.
Syyskuun 26 päivänä, viisi päivää tasavallan julistamispäätöksen
jälkeen, Cléry kuuli eräältä valtuuston virkailijalta, että huoneisto,
joka oli varattu kuninkaalle isossa tornissa, olisi pian valmis.
Tuskallisin mielin Cléry kertoi isännälleen tämän surullisen uutisen.
Mutta rohkeana, kuten aina, tämä sanoi:
"Koettakaa saada selville tämän tuskallisen eron päivä ennakolta ja
ilmoittakaa se minulle."
Valitettavasti Cléry ei saanut tietää mitään eikä voinut ilmoittaa
kuninkaalle mitään.
Syyskuun 29 päivänä, kello kymmenen aamupuolella kuusi valtuuston
virkailijaa astui kuningattaren huoneeseen, kun koko perhe oli
kerääntynyt sinne. Kommuuni oli määrännyt heidät riistämään vangeilta
paperit, musteet, sulka- ja lyijykynät. Etsintä ei rajoittunut vain
huonoihin, vankien ruumiitkin oli tarkastettava.
"Jos tarvitsette jotakin", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli
Charbonnier, "kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne
anomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen".
Kuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa
ja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja
palvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.
Vasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa
lausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana
isoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä
kertoi sen kuninkaalle.
Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun
oven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut
kätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.
Kuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta
hänen täytyisi joskus lähteä.
Vihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka
aamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat
kuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan
virallisen määräyksen.
Nyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä
uusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja
tuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.
Jäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi
lopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka
painui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.
Sellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei
kuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä
oli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu
oli sietämätön.
Kuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen
vuoteensa vieressä.
Aamulla Cléry nousi ja puki kuninkaan, kuten tavallisesti. Sitten hän
aikoi mennä pieneen torniin pukemaan kruununprinssiä. Mutta häntä ei
päästetty, ja muuan valtuuston virkailija, Véron niminen, sanoi hänelle:
"Te ette tapaa enää toisia vankeja eikä kuningas näe enää lapsiaan."
Tällä kerralla Cléry ei tohtinut kertoa isännälleen tätä kauheaa
uutista.
Kello yhdeksältä kuningas,-joka ei tiennyt tästä tiukasta määräyksestä,
pyysi päästä perheensä luokse.
"Emme ole saaneet ohjeita", vastasivat komisaarit.
Kuningas oli itsepintainen. Mutta miehet eivät vastanneet mitään, vaan
poistuivat.
Kuningas jäi kahden kesken Cléryn seuraan. Kuningas istui, Cléry nojasi
seinään. Molemmat olivat masentuneita.
Puolta tuntia myöhemmin kaksi valtuuston virkailijaa astui sisälle.
Heitä seurasi muuan ravintolan tarjoilija, joka toi kuninkaalle palasen
leipää ja pullollisen marjamehua.
"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "enkö siis pääse päivälliselle perheeni
luokse?"
"Me saamme ohjeet kommuunilta", vastasi toinen miehistä.
"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai
kamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä
mikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?"
Kuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti,
etteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy,
tuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta,
mitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.
He tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja
poistuivat.
Cléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä
mieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka
hänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle
toista puolikasta.
"Poloinen Cléry", sanoi kuningas, "teidän aamiaisenne näkyy unohdetun.
Ottakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli."
Cléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän
leipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää
nyyhkytystään. Kuningaskin itki.
Kello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet,
jotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi
kuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:
"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut
tehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin."
Kuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen
niin syvästi.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "ja minä pyydän teitä viemään perheelleni
tiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi
saada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen?
Jos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen
lähettäessänne ne minulle."
Valtuuston virkailija ei parempaa pyytänytkään. Mutta hän oli hyvin
hämillään, sillä hän ei osannut lukea. Lopulta hän ilmaisi pulansa
Clérylle ja pyysi tätä tulemaan mukaan ja valikoimaan kuninkaan
haluamat kirjat.
Cléry oli liian onnellinen. Näin ilmestyi keino, kuinka kuningattarelle
saataisiin tietoja hänen miehestään.
Ludvig XVI teki merkin silmillään. Tähän eleeseen sisältyi koko
maailmallinen tervehdyksiä.
Kuningatar oli huoneessaan madame Elisabethin ja lastensa kanssa.
Naiset itkivät — pikku kruununprinssikin oli alkanut itkeä. Mutta
lasten silmissä kyyneleet ehtyvät pian.
Nähdessään Cléryn kuningatar, madame Elisabeth ja kuninkaallinen
prinsessa nousivat ja kysyivät häneltä, ei sanoin, vaan elein.
Pikku kruununprinssi juoksi häntä vastaan ja huudahti:
"Kiltti Cléry on tullut!"
Valitettavasti Cléry voi lausua vain pari sanaa. Kaksi valtuuston
virkailijaa oli tullut hänen mukanaan huoneeseen.
Mutta kuningatar ei malttanut olla puhuttelematta suoraan näitä miehiä.
"Voi, hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa meidän tavata kuningas edes
muutamaksi hetkeksi päivittäin ja aterian aikoina!"
Toiset naiset eivät puhuneet mitään, vaan panivat kätensä ristiin.
"Hyvät herrat", virkkoi kruununprinssi, "sallikaa isän tulla jälleen
luoksemme, niin minä rukoilen Jumalaa puolestanne!"
Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan mitään vastaamatta. Tämä
äänettömyys pusersi naisten rinnasta nyyhkytyksen ja tuskanhuudahduksen.
"Ah, totisesti, sitä pahempi!" virkkoi miehistä se, joka oli puhutellut
kuningasta. "Syökööt he siis vielä tänään yhteisen päivällisen!"
"Entä huomenna?" sanoi kuningatar.
"Madame", vastasi virkamies, "meidän menettelytapamme määrää kommuuni.
Huomenna me teemme, mitä kommuuni käskee. Vai mitä te arvelette,
kansalainen?" kysyi hän toveriltaan.
Tämä nyökytti päätänsä myöntymyksen merkiksi.
Kuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein
mielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan
rintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti
Jumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja
kyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.
Toinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka
sattui olemaan paikalla, huudahti:
"Luulenpa, että nuo naisepatot saavat minutkin vetistämään!"
Sitten hän sanoi kuningattarelle:
"Ettepäs itkenyt, kun elokuun kymmenentenä päivänä surmasitte kansaa!"
"Voi, hyvä herra", vastasi kuningatar, "kansa on erehtynyt perinpohjin
meidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo
herra, se itkisi meitä!"
Cléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä
oli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta
valtuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama
ilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!
Päivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi
sinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli
voitettu päivä!
Oli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin
määräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja
aterioida sen parissa.