Syyskuun 21 päivänä kello kaksitoista — ennenkuin Pariisissa tiedettiin
edellisen illan voitosta, jolla Dumouriez pelasti Ranskan — Maneesin
ovi aukeni ja sisälle astui uuden kansalliskokouksen seitsemänsataa
neljäkymmentäyhdeksän jäsentä, verkkaisesti, juhlallisesti ja
silmäten toisiaan kysyvin katsein. Näistä seitsemästäsadasta
neljästäkymmenestäyhdeksästä jäsenestä kaksisataa kuului edelliseen
eduskuntaan.
Kansalliskonventin jäsenet oli valittu syyskuun tapausten merkeissä.
Ensi näkemältä olisi siis voinut päätellä, että tämä eduskunta oli
taantumuksellinen. Varsinkin kun monta aatelistakin oli valittu:
kansanvaltaisuuden henki oli kutsunut palvelijatkin äänestämään ja
jotkut näistä olivat valinneet isäntänsä.
Nämä uudet edustajat olivat porvareita, lääkäreitä, asianajajia,
professoreja, valan vannoneita pappeja, kynäilijöitä,
sanomalehtimiehiä, kauppiaita. Tämän joukon mieliala oli levoton ja
häälyvä. Viisisataa ainakin oli sellaista, jotka eivät kuuluneet
girondelaisiin eivätkä vuorelaisiin. Tapahtumat saisivat ratkaista,
minkä paikan he vakaisivat kansalliskonventissa.
Mutta kaikkia heitä yhdisti kaksoisviha: viha syyskuun päiviä kohtaan,
viha Pariisin edustajistoa kohtaan, joka oli miltei kauttaaltaan
kommuunin miehiä ja joka oli ne kauhunpäivät järjestänyt.
Olisi voinut sanoa, että vuodatettu veri virtasi Maneesin salin
lattialla ja että se veri eristi sata vuorelaisedustajaa konventin
muista jäsenistä.
Keskustakin kallistui oikealle, ikäänkuin kantaakseen tuota punaista
virtaa.
Niinpä tämä vuori — mainitaksemme sen miehet ja kerrataksemme, mitä
vastikään oli tapahtunut — niinpä tämä vuori esittikin peloittavaa
asennetta.
Alimmaisilla penkeillä istui koko kommuuni, kommuunin yläpuolella
se kuulu valvontavaliokunta, joka oli pannut toimeen verilöylyn, ja
ylinnä, kolmion kärjessä, kolmipäisen lohikäärmeen lailla, kolmet
hirveät kasvot, kolme syvän selväpiirteistä naamaria.
Ensiksi Robespierren kylmä, värähtämätön hahmo, pergamentinkuiva hipiä
kurtussa kapealla otsallaan räpyttivät silmät suojassa silmälasien
takana, kädet polville painuneina. Hän muistutti egyptiläisiä
kuvapatsaita, jotka on hakattu kaikkein kovimpaan marmoriin, porfyriin,
sfinksiä, joka yksin näytti tuntevan vallankumouksen salaisuuden, mutta
jolta kukaan ei uskaltanut sitä kysyä.
Hänen rinnallaan nähtiin Dantonin kiihtyneet kasvot, vääntynyt suu,
elehtivä naamari, ylevän rumat piirteet suunnaton ruho, puoleksi
ihmistä, puoleksi härkää, kaikki tuo oli miltei miellyttävää, sillä
tiedettiin, että hartaasti isänmaallinen sydän pani tuon lihan
värähtämään, sai kuohumaan tuon laavan, ja että tuo leveä koura, joka
totteli alati ensimmäistä mielijohdetta, kohosi yhtä helposti iskemään
pystyssä olevaa vihollista kuin kohottamaan maassa makaavaa vihamiestä.
Ja näiden kahden niin eri lailla ilmeikkään miehen rinnalla,
heidän takanaan, heidän yläpuolellaan nähtiin — ei ihminen, sillä
inhimillisen olennon ei ole sallittu kuvastaa sellaista rumuusastetta
— kummitus, hirviö, kauhea ja naurettava ilmiö — Marat! Marat,
jonka kasvot olivat vaskenkarvaiset, sapen ja veren sekaiset,
silmät julkeat ja sokaistuneet, suu inhoittava, leveästi ammollaan,
sopiva aukko syöksemään tai oikeammin oksentamaan herjauksia, nenä
vääntynyt, turhamainen, puuskuttaen avoimista sieraimistaan sitä
kansansuosion henkeä, joka hänelle huokui likaviemäreistä ja kohosi
virrasta. Marat, puettu kuin likaisin hänen ihailijoistaan, päässä
tahrainen liinarääsy, jalassa piikkianturaiset kengät, soljettomat,
usein myöskin paulattomat, yllä karkeat housut, loan tahraamat tai
paremminkin loan kyllästämät, paita auki laihan, mutta suhteellisesti
leveän rinnan kohdalta, kaulassa musta, rasvainen, talmainen, kaita
nauha, joka päästi näkyviin hänen rumat kaulajänteensä, jotka
puolestaan, sopimattomasti kiinnitettyinä, väänsivät hänen päänsä
vasemmalle viistoon, kädet likaiset ja turpeat, alati uhkailevina,
alati heristävästi nyrkissä ja, uhkailujen väliajoilla, voideltua
tukkaa suorien. — Kaikki tämä, jättiläisen vartalo kääpiöjalkojen
kannattelemana, oli kuvottava nähtävyys. Hänet huomatessaan jokainen
kääntyikin pois hänestä, mutta katse ei kääntynyt niin nopeasti, ettei
se olisi ehtinyt lukea hänen piirteistään: syyskuun toinen päivä, ja
silloin katse jähmettyi tuijottavaksi, kauhistuneeksi kuin toisen
Medusan-pään edessä.
Siinä ne kolme miestä, joita girondelaiset syyttivät diktatuurin
tavoittelusta.
Nämä puolestaan syyttivät girondelaisia federalistisista pyrkimyksistä.
Kaksi muuta miestä, jotka erilaisine harrastuksine ja mielipiteineen
liittyvät kertomuksemme kulkuun, istui kokoussalissa, vastakkaisilla
sivuilla: Billot ja Gilbert Gilbert, äärimmäisessä oikeistossa
Lanjuinaisin ja Kersaintin välissä, Billot äärimmäisessä vasemmistossa
Thuriotin ja Couthonin välissä.
Entisen kansalliskokouksen jäsenet saattoivat konventin jäseniä.
He tulivat juhlallisesti luopumaan toimestaan, antamaan vallan
seuraajiensa käsiin.
François de Neufchâteau, eronneen eduskunnan viimeinen puheenjohtaja,
nousi puhujalavalle ja lausui:
"Kansanedustajat!
"Lakiasäätävä kansalliskokous on lakkauttanut toimintansa. Se luovuttaa
vallanpidon teidän käsiinne.
"Teidän tehtäväksenne tulee antaa Ranskalle vapaus, lait ja rauha;
vapaus, jota ilman Ranska ei voi elää; lait, vapauden varmin turva,
rauha sodan ainoa päämäärä.
"_Vapaus, lait, rauha_, nämä kolme sanaa kreikkalaiset ovat kaivertaneet
Delfoin temppelin porttien otsikkoon. Painakaa te ne Ranskan koko
maahan."
Edellinen kansalliskokous oli toiminut yhden vuoden.
Se oli nähnyt suunnattomien ja hirveitten tapausten sarjan: kesäkuun
20, elokuun 10, syyskuun 2 ja 3 päivän! Se jätti perinnökseen sodan
kahta mahtavaa valtaa vastaan, Vendéen kansalaissodan, kahden miljardin
kahdensadan miljoonan assignaattivelan — ja Valmyn voiton, joka oli
saatu edellisenä päivänä, mutta josta kukaan ei vielä tiennyt.
Potion huudettiin puheenjohtajaksi,
Condorcet, Brissot, Rabaut-Saint-Etienne, Vergniaud, Camus ja Lasource
valittiin sihteereiksi — viisi girondelaista kuudesta.
Kolmea tai neljääkymmentä jäsentä lukuunottamatta koko konventti
halusi tasavaltaa. Mutta girondelaiset olivat rouva Rolandin luona
pitämässään kokouksessa päättäneet, että hallitusmuodon muutoksesta
sallittaisiin keskustella vain heidän määräämällänsä hetkellä, heille
sopivana ajankohtana ja heidän esittämässään paikassa, toisin sanoin
vasta senjälkeen kun he olisivat vallanneet toimeenpanevat valiokunnat
ja perustuslakivaliokunnan.
Mutta syyskuun 20 päivänä, Valmyn taistelupäivänä, toiset taistelijat
suunnittelivat vallan toisella tavalla ratkaisevaa taistelua.
Saint-Just, Lequinio, Panis, Billaud-Varennes, Collot-d'Herbois
ja eräät muut uuden eduskunnan jäsenet söivät päivällistä
Palais-Royalissa. He päättivät, että jo seuraavana päivänä heidän
vihollisilleen viskattaisiin sana tasavalta.
"Jos he hyväksyvät sen", sanoi Saint-Just, "ovat he hukassa, sillä
me olemme ensimmäisinä sen sanan lausuneet. Jos he epäävät sen, ovat
he hukassa, sillä vastustaessaan tätä kansan intohimoa he menehtyvät
siihen epäsuosioon, jonka me vyörytämme heidän ylitseen."
Collot-d'Herbois sai tehtäväkseen esittää anomuksen.
Tuskin oli François de Neufchâteau luovuttanut entisen eduskunnan
vallan uudelle, kun Collot-d’Herbois jo pyysi puheenvuoroa.
Se myönnettiin hänelle.
Hän nousi puhujapaikalle. Kärsimättömiä kehoitettiin rauhoittumaan.
"Kansalaiset, kansanedustajat!" sanoi Collot-d'Herbois. "Ehdotan
seuraavaa: olkoon nyt kokoontuneen eduskunnan ensimmäinen säädös
kuninkuuden poistaminen."
Nämä sanat herättivät salissa ja parvekkeilla suunnattoman
suosionosoitusten myrskyn.
Vain kaksi edustajaa nousi vastustamaan ehdotusta, tunnetut
tasavaltalaiset Barrère ja Quinette. He ehdottivat, että odotettaisiin
kansanäänestystä.
"Kansanäänestystä? Miksi!" kysyi muuan vähäpätöinen kyläpappi. "Miksi
enää vitkastellaan, kun kerran kaikki ovat yksimielisiä? Kuninkaat
ovat siveellisessä maailmanjärjestyksessä samaa mitä kummituseläimet
luomakunnassa; hovit ovat kaikkien rikosten työpajoja. Kuninkaitten
historia on kansojen kärsimyshistoriaa!"
Edustajat kyselivät toisiltaan, kuka oli tuo mies, joka noin lyhyesti
ja noin jäntevästi oli esittänyt kuninkuuden historian. Harvat tiesivät
hänen nimensä: hän oli apotti Grégoire.
Girondelaiset tunsivat iskun. He olivat joutumassa vuorelaisten
talutusnuoraan.
"Laatikaamme asetus heti!" huusi paikaltaan Ducos, Vergniaudin ystävä
ja oppilas. "Asetus ei kaipaa perusteluja. Elokuun kymmenennen
päivän valaistuksen jälkeen teidän kuninkuuden poistamista koskevan
asetuksenne perustelu merkitsee Ludvig kuudennentoista rikosten
historiaa!"
Tasapaino oli saavutettu. Vuorelaiset olivat ehdottaneet kuninkuuden
poistamista, mutta girondelaiset tasavallan perustamista.
Tasavaltaa ei päätetty, se hyväksyttiin huutoäänestyksellä.
Ei ainoastaan syöksytty tulevaisuuteen mennyttä pakoon, vaan hypättiin
tuntemattomaan tunnetun vihan kautta.
Tasavallan julistaminen vastasi kansan suunnatonta kaipuuta. Se
merkitsi sen pitkällisen taistelun pyhittämistä, jota kansa oli
saanut käydä kolmannen säädyn perustamisesta alkaen. Se merkitsi
jacquerie-sodan, Maillot-kapinan, pyhän liigan, fronde-sodan ja
vallankumouksen synninpäästöä. Se merkitsi joukkojen kruunaamista
kuninkuuden kustannuksella.
Olisi voinut sanoa, että jokaisen rinnasta oli kirvoitettu
valtaistuimen raskas paino: niin vapaasti nyt kukin tunsi hengittävänsä.
Tämä harhakuvitelma oli lyhytikäinen, mutta häikäisevä. Oli uskottu
julistettavan tasavalta, mutta olikin uhrattu vallankumous.
Välipä sillä! Oli tehty jotakin suurta, mikä vuosisadan ajan
järkyttäisi koko maailmaa.
Todelliset tasavaltalaiset, ainakin puhtaimmat, ne, jotka halusivat
rikoksista vapaata tasavaltaa, ne, jotka seuraavana päivänä iskisivät
Dantonin, Robespierren ja Maratin kolmivallan kimppuun, — girondelaiset
olivat riemunsa huipulla. Tasavalta, se oli heidän rakkain
pyrkimyksensä. Heidän avullaan oli vihdoinkin löydetty kahdenkymmenen
vuosisadan sirpaleitten alta inhimillisen hallitusmuodon esikuva. Frans
I:n ja Ludvig XIV:n aikana Ranska oli ollut Ateena. Heidän avullaan
siitä tulisi Sparta!
Se oli kaunista, ylevää unta.
Samana iltana he kokoontuivat ministeri Rolandin luokse. Siellä olivat
Vergniaud, Guadet, Louvet, Pétion, Boyer-Fonfrède, Barbaroux, Gensonné,
Grangeneuve, Condorcet, vieraat, jotka ennenkuin vuosi vierähtäisi
kerääntyisivät toisiin pitoihin, toisella tavalla juhlallisiin kuin
tämän illan olivat! Mutta tänään kaikki käänsivät selkänsä huomiselle,
ummistivat silmänsä tulevaisuudelle, kohottivat vapaaehtoisesti purjeen
sille tuntemattomalle valtamerelle, jonne oltiin menossa ja missä jo
kuultiin sitä möyryämistä, joka skandinaavilaisten tarujen kurimuksen
lailla nielisi, ellei itse alusta, niin ainakin peränpitäjän ja
merimiehet.
Kaikkien hautoma ajatus oli syntynyt, se oli saanut muodon, hahmon,
ruumiin. Siinä se nyt oli kaikkien katseltavana: nuori tasavalta,
kypärä päässä, keihäs kädessä kuten Minervalla. Voivatko he vaatia
enempää?
Kaksi tuntia kesti tätä juhlallista rakkaudenateriaa, ja sen kuluessa
vaihdettiin korkealentoisia ajatuksia, joihin sisältyi suurta
uhrautuvaisuutta. Nämä miehet puhuivat elämästään, ikäänkuin se ei enää
olisikaan heidän, vaan kansan. He säilyttivät itselleen kunnian, siinä
kaikki. Tarpeen tullen he luopuisivat maineesta.
Joukossa oli miehiä, jotka nuorten toiveittensa huumaavassa uskossa
näkivät edessään kullanhohtavan, rajattoman taivaanrannan, jommoisen
näkee vain unen mailla. Ne olivat nuorukaisia, tulisia luonteita,
miehiä, jotka vasta eilen olivat astuneet kaikkein kiihoittavimpaan
taisteluun, taisteluun puhujalavalla: Barbaroux, Rebecqui, Ducos,
Boyer-Fonfrède.
Joukossa oli toisia, jotka pysähtyivät, levähtivät kesken taivalta
kerätäkseen voimia kilpailuun, joka heidän oli vielä kestettävä. Ne
olivat miehiä, jotka lakiasäätävän kansalliskokouksen raskaitten
päivien aikana olivat käyneet kumaraisiksi: Guadet, Gensonné,
Grangeneuve, Vergniaud.
Joukossa oli niitäkin, jotka tunsivat tulleensa matkan päähän ja
oivalsivat, että he olivat menettämässä kansansuosionsa. Tasavalta-puun
versovan lehdistön varjossa lojuen he kysyivät alakuloisina, kannattiko
enää noustakaan, vyöttää jälleen kupeensa ja tarttua matkasauvaan,
sillä ensimmäiseen esteeseen he kumminkin kompastuisivat. Näitä miehiä
olivat Roland ja Pétion.
Mutta kuka oli näiden miesten silmissä tulevaisuuden johtohenkilö?
Kuka oli nuoren tasavallan varsinainen luoja ja sen vastainen säätäjä?
Vergniaud.
Päivällisen loputtua hän täytti lasinsa ja nousi.
"Ystävät", sanoi hän, "muuan malja!"
Kaikki nousivat!
"Tasavallan ikuisuuden malja!"
Kaikki toistivat:
"Tasavallan ikuisuuden malja!"
Vergniaud aikoi kohottaa lasin huulilleen.
"Odottakaa!" sanoi rouva Roland.
Hänen rinnassaan oli tuore ruusu, joka oli juuri auennut, niinkuin se
uusi aika, johon oltiin menossa. Hän irroitti ruusun ja, kuten eräs
ateenatar Perikleen lasiin, niin hänkin riipi ruusunsa terälehdet
Vergniaud'n lasiin.
Vergniaud hymyili surullisesta tyhjensi lasin ja kumartui kuiskaamaan
hänen vasemmalla puolellaan istuvalle Barbarouxille:
"Ah, pelkään tuon suuren sielun erehtyneen! Tänä iltana pitäisi
viiniimme riipiä kypressin oksia eikä suinkaan ruusun terälehtiä.
Juodessamme maljan tasavallan menestykseksi, tasavallan, jonka jalat
ovat ryvettyneet syyskuun vereen, Jumala tietää, olemmeko kohottaneet
maljan kuolemaksemme! Mutta välipä sillä", lisäsi hän ja loi
haltioituneen katseen ylös korkeuteen, "vaikka tämä viini olisi omaa
vertani, minä joisin sen vapauden ja yhdenvertaisuuden maljana!"
"Eläköön tasavalta!" kertasivat kuorossa kaikki vieraat.
Jokseenkin samaan aikaan kuin Vergniaud esitti tämän maljan, johon
pöytävieraat vastasivat huudolla: "Eläköön tasavalta!" samaan aikaan
rummut pärisivät Templen edustalla, ja heti senjälkeen syntyi syvä
hiljaisuus.
Huoneistaan, joiden ikkunat olivat auki, kuningas ja kuningatar voivat
kuulla, kun muuan kaupungin viranomainen kuulutti lujalla kaikuvalla
äänellä, että kuninkuus oli poistettu ja tasavalta perustettu.