Ja nyt käännämme katseemme hetkeksi näistä kaameista murhan näytelmistä
ja seuraamme erästä kertomuksemme henkilöä, jonka harteilla tällä
haavaa on vastuu Ranskan kohtaloista.
Jokainen käsittää, että on kysymys Dumouriezista.
Olemme nähneet, että ministeriöstä erottuaan Dumouriez oli taas
lähtenyt toimivan kenraalin paikalle, ja Lafayetten paon jälkeen
hänelle oli uskottu itäisen armeijan päällikkyys.
Tämä Dumouriezin nimitys osoitti vallassa olevien taholta eräänlaista
ihmeellistä kaukonäköisyyttä.
Dumouriezia halveksittiin yhtäältä ja väheksyttiin toisaalta, mutta
hän oli sikäli onnellisempi kuin Danton syyskuun 2 päivänä, että hänet
tunnustettiin yksimielisesti ainoaksi mieheksi, joka voisi pelastaa
Ranskan.
Girondistit, jotka nimittivät Dumouriezin, vihasivat häntä. He olivat
tehneet hänestä ministerin; hän oli, kuten muistettaneen, karkoittanut
heidät ministeriöstä, ja silti he kävivät noutamassa hänet, pohjoisen
armeijan vähäpätöisen päällikön, ja tekivät hänestä ylipäällikön.
Jakobiinit vihasivat ja halveksivat Dumouriezia. Mutta he oivalsivat,
että sen miehen kannustava kiihotin oli kunnia ja että hän joko
voittaisi tai kaatuisi. Dumouriezin huonon maineen takia Robespierre
ei uskaltanut kannattaa häntä ja pani senvuoksi Couthonin häntä
kannattamaan.
Danton ei vihannut eikä halveksinut Dumouriezia. Hän oli niitä
tukevia luonteita, jotka arvostelevat asioita korkealta ja jotka
vähät piittaavat maineesta, he kun ovat valmiit käyttämään hyväkseen
paheitakin, jos voivat paheista saada tavoittelemansa tuloksen. Mutta
vaikka hän tajusikin, mitä etua Dumouriezista voisi koitua, hän epäili
tämän horjumattomuutta. Hän lähetti Dumouriezin rinnalle kaksi miestä:
toinen oli Fabre d'Eglantine, hänen ajatuksensa, toinen oli Westermann,
hänen käsivartensa.
Kaikki Ranskan voimat uskottiin sen miehen käsiin, jota sanottiin
juonittelijaksi. Iäkäs Luckner, saksalainen sotakarhu, joka oli
osoittanut kyvyttömyyttään sotaretken alussa, lähetettiin Châlonsiin
pestaamaan uutta väkeä. Dillon, kelpo soturi, arvossa pidetty kenraali,
joka oli Dumouriezia korkeammalla upseerina, sai määräyksen totella
häntä. Kellermann niinikään joutui sen miehen komennettavaksi, jolle
kyynelehtivä Ranska äkisti tarjosi miekkansa sanoen; "Sinä vain voit
minua puolustaa; puolusta minua!"
Kellermann murisi, noitui, itki ja totteli. Mutta hän totteli huonosti,
ja vasta tykkien jyske teki hänestä, mikä hän todella oli, isänmaan
uhrautuvan pojan.
Miksi liittoutuneet hallitsijat, joiden marssi oli päivämatkoin
merkitty hamaan Pariisiin saakka, miksi he pysähtyivät äkkiä Longwyn
valtauksen ja Verdunin antautumisen jälkeen?
Heidän ja Pariisin välissä oli haamu: Beaurepairen haamu.
Beaurepaire, entinen karbiiniratsuväen upseeri, oli muodostanut
Maine-et-Loiren departementissa pataljoonan, jonka päälliköksi hänet
oli nimitetty. Kun kuultiin, että vihollinen oli astunut Ranskan
maaperälle, marssivat hän ja hänen miehensä halki Ranskan juoksujalkaa,
lännestä itään.
Matkalla he tapasivat erään isänmaallisen kansanedustajan, joka oli
menossa kotiseudulleen.
"Mitä sanon terveisiksi omaisillenne?" kysyi kansanedustaja.
"_Että me olemme vainajia!_" vastasi muuan ääni.
Kukaan Termopyleen marssinut spartalainen ei vastannut ylevämmin.
Vihollinen saapui Verdunin edustalle. Se tapahtui elokuun 30 päivänä
1792. Elokuun 31 päivänä kaupunkia kehoitettiin antautumaan.
Beaurepaire ja hänen miehensä tahtoivat taistella viimeiseen mieheen.
Marceau kannatti heitä.
Puolustusneuvosto, johon kuului valtuuston jäseniä ja kaupungin
huomatuimpia asukkaita, määräsi hänet antautumaan.
Beaurepaire hymyili halveksivasti.
"Olen vannonut kuolevani ennemmin kuin antaudun", sanoi hän. "Eläkää
te, jos teitä haluttaa häpeänne ja häväistyksenne jälkeen. Minä pysyn
uskollisena valalleni. Viimeinen sanani on: minä kuolen."
Ja hän ampui luodin otsaansa.
Se haamu oli mahtava ja hirveä kuin Adamastor-jättiläinen.
Lisäksi liittoutuneet hallitsijat, jotka emigranttien sanoihin luottaen
uskoivat, että Ranska lentäisi heitä vastaan, näkivätkin vallan toista.
He huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan
muuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu
olisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.
Aseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy,
olivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate,
olivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat
tarttuneet heinähankoihin.
Sää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet,
liotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin
toisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui
ranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä.
Talonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai
viikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi
maanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen
alle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin
salaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi
sotilasvuoteeksi.
Mutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja
Muistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa
tekemistä.
Hän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: "Argonnien solat ovat
Ranskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana
minä en niihin kuole!"
Mutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä
vallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen
upseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin
miltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa,
jotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari
kertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä!
Mutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa
ja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: "Minä vastaan kaikesta."
Vihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin
liittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin
viiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet
kenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin
kentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia
oli vain seitsemänkymmentätuhatta.
Hänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari
kolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.
"Hyvät ystävät", sanoi hän heille, "kuulu Saksin marsalkka on
kirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää,
että ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta
ne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi
välttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin
onnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla
toisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita
hevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä
vapaus ne höystää!"
Oli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen
päivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan.
He olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaen _Käy päinsä!_ ja huutaen,
etteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei
kirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti
kaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.
Näin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän
ympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa
tai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että
seuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.
Seuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman
siirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli
monipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät
sapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.
Silloin Dumouriez astui miesten eteen; heitä oli seitsemän pataljoonaa.
"Te muut", sanoi hän, "sillä minä en halua nimittää teitä
kansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne
ratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut
teidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä
en siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät
palasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne,
jos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä
on ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä
tiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä
rikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle
niiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!"
Nämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät
ainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia,
vaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli
halolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä
piikinkärjessä.
Juuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu
mitään uskaltaa.
Syyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä
oli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.
Dumouriez lähetti hänelle heti ohjeet.
Hän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen
väliin, Auven taakse.
Paikka oli tarkoin määritelty.
Lähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki
preussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat
hänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.
Kaikesta päättäen preussilaiset hankkiutuivat taisteluun.
Dumouriez määräsi Kellermannin valitsemaan taistelualueekseen Valmyn ja
Gizaucourtin kukkulat. Kellermann käsitti väärin nämä ohjeet ja valitsi
leiripaikakseen Valmyn kukkulat.
Se oli paha erehdys tai hirveä taidonnäyte.
Siltä asemaltaan Kellermann saattoi pyörtää takaisin vain kuljettamalla
koko armeijansa erästä kaitaa siltaa pitkin. Hän voi liittyä
Dumouriezin oikeaan siipeen vain kulkemalla erään suon yli, joka
nielisi hänen joukkonsa. Pääarmeijan vasempaan siipeen taas hän ei
voinut liittyä muuta tietä kuin syvän laakson kautta, johon hänen
väkensä olisi tuhoutunut.
Peräytyminen oli mahdotonta.
Siihenkö iäkäs elsassilainen soturi oli pyrkinytkin? Silloin hän oli
onnistunut suurenmoisesti. Kaunis tilaisuus joko voittaa tai kuolla!
Braunschweigin herttua katseli sotamiehiämme kummastelevin silmin.
"Tuonne sijoittuneet miehet", huomautti hän Preussin kuninkaalle, "ovat
päättäneet pysyä paikoillaan".
Preussilaisten annettiin jäädä siihen luuloon, että Dumouriez oli
saarroksissa, ja heille vakuutettiin, että tämä räätälien, irtolaisten
ja suutarien armeija, kuten emigrantit sitä nimittivät, hajoaisi
preussilaisten ensimmäisestä tykinlaukauksesta.
Oli lyöty laimin vallata Gizaucourtin kukkulat — se olisi ollut
kenraali Chazotin tehtävä, sillä hän oli sijoittunut Châlonsin
valtamaantien varrelle — kukkulat, joilta olisi voitu ahdistaa
vihollisen sivustajoukkoja. Preussilaiset käyttivät hyväkseen tätä
laiminlyöntiä ja vakasivat mainitun aseman.
He puolestaan pääsivät nyt hätyyttämään Kellermannin sivustajoukkoja.
Päivä koitti synkän sumuisena. Mutta välipä sillä! Preussilaiset
tiesivät, missä Ranskan armeija oli. Se oli Valmyn kukkuloilla eikä
voinut olla muualla.
Kuusikymmentä tulikitaa syttyi yhtaikaa. Preussilaiset tykkimiehet
ampuivat summittain, mutta he ampuivat joukkoihin: ei siis tarvinnut
ampua tarkkaan.
Ensimmäiset laukaukset olivat hirveitä tälle armeijalle, joka oli
tulvillaan innostusta, joka olisi osannut ihmeteltävästi hyökätä, mutta
osasi huonosti odottaa.
Sattuma — se ei ollut taitavuutta — oli aluksi meitä vastaan.
Preussilaisten ammukset sytyttivät kahdet ampumatarve-vankkurit.
Ne räjähtivät. Hevosmiehet hypähtivät satulasta maahan mennäkseen
räjähdystä suojaan. Heidät pidätettiin karkureina.
Kellermann ohjasi ratsunsa sille taholle. Siellä vallitsi täydellinen
hämminki, jota usva ja savu olivat omiaan lisäämään.
Äkkiä nähtiin hänen ja hänen hevosensa suistuvan maahan.
Tykinammus oli lävistänyt hevosen. Ratsastajaan ei onneksi ollut
sattunut. Hän hyppäsi toisen hevosen selkään ja kokosi pataljoonat,
jotka olivat hajaantumistilassa.
Kello oli tällöin yksitoista. Sumu alkoi hälvetä.
Kellermann huomasi preussilaisten järjestyvän kolmeksi kolonnaksi ja
valmistavan hyökkäystä Valmyn kukkuloille. Hänkin järjesti joukkonsa
kolmeksi rintamaksi ja ratsasti rivien editse.
"Sotilaat", sanoi hän, "ei laukaustakaan! Odottakaa vihollista ja
ottakaa se vastaan pistimin!"
Hän kohotti hattunsa miekankärkeen ja huudahti:
"Eläköön kansa! Voittoon sen puolesta!"
Koko armeija noudatti hänen esimerkkiään. Kaikki kohottivat hattunsa
pistimien nenään ja huusivat: "Eläköön kansa!" Sumu nousi, savu
haihtui, ja kiikarillaan Braunschweigin herttua näki omituisen,
suurenmoisen, ennenkuulumattoman näytelmän: kolmekymmentätuhatta
ranskalaista, liikkumattomina, päät paljaina, aseitaan heiluttaen ja
vastaamassa vihollisen tuleen huudolla: "Eläköön kansa!"
Herttua ravisti päätänsä. Jos hän olisi ollut yksin, ei Preussin
armeija olisi edennyt askeltakaan. Mutta kuningas oli mukana. Tämä
halusi taistelua. Oli toteltava.
Preussilaiset kiipesivät, lujina ja synkkinä, kuninkaan ja herttuan
katsellessa heidän kulkuaan. He taivalsivat alueen, joka erotti heidät
vihollisesta, vakaasti, kuten suuren Fredrikin vanhan armeijan tulikin.
Jokainen mies tuntui olleen rautarenkaalla sidottu edeltäjäänsä.
Äkkiä hyökkääjien keskuuteen syntyi suunnaton, luikerteleva repeämä,
mutta sen reunat liittyivät heti toisiinsa.
Viittä minuuttia myöhemmin uusi repeämä, ja se täyttyi jälleen.
Kaksikymmentä Dumouriezin tykkiä ampui sen kylkeen ja murskasi sen
rautasateellaan. Etupää ei voinut päästä ylemmäksi, sillä tuhoava tuli
työnsi sitä hetki hetkellä taemmaksi.
Braunschweig huomasi, että päivä oli menetetty, ja annatti
peräytymismerkin.
Kuningas määräsi hyökkäämään, asettui sotamiestensä etunenään ja työnsi
nöyrän, urhean jalkaväkensä Kellermannin ja Dumouriezin kaksoistuleen.
Se murtui ranskalaisten rivejä vastaan.
Jotakin kirkasta ja hohtavaa väikkyi tämän nuoren armeijan yläpuolella:
se oli uskoa!
"En ole milloinkaan nähnyt moisia hurjapäitä uskonsotien jälkeen!"
sanoi Braunschweig.
Ne olivat yleviä hurjapäitä, vapauden hurjapäitä.
Nämä vuoden 92 sankarit olivat aloittaneet sen suuren sotaretken, joka
päättyisi hengen valtaamiseen.
Syyskuun 20 päivänä Dumouriez pelasti Ranskan.
Seuraavana päivänä kansalliskonventti vapautti Euroopan julistamalla
Ranskan tasavallaksi.