Järjestellessään tätä verilöylyä, josta olemme yrittäneet luoda
jonkunlaista kuvaa, ja haluten kauhulla alistaa kansalliskokouksen ja
sanomalehdistön kommuuni pelkäsi tavattomasti, että Templen vangeille
tapahtuisi jokin onnettomuus.
Ja silloisessa tilanteessa — Longwy oli vallattu, Verdunia uhattiin,
vihollinen oli parinkymmenen penikulman päässä Pariisista — kuningas ja
kuninkaallinen perhe olivat kallisarvoisia pantteja, jotka takasivat
pahimminkin itsensä paljastaneitten hengen.
Templeen lähetettiin siis komisaareja.
Viisisataa aseellista miestä ei olisi kyennyt puolustamaan tätä
vankilaa, jonka he itse sitäpaitsi olisivat ehkä aukaisseet kansalle.
Muuan komisaari keksi tällöin keinon, joka oli varmempi kuin kaikki
Pariisin piikit ja pistimet. Templen muuriin kiinnitettiin kolmivärinen
nauha, jossa oli kirjoitus:
"Kansalaiset, te, jotka kostoonne osaatte yhdistää
järjestyksenrakkauden, kunnioittakaa tätä estettä! Se on välttämätön
valvonnallemme ja vastuullemme."
Kummallinen aikakausi, jolloin tammiovet pirstottiin, jolloin
rautaristikot ruhjottiin ja jolloin polvistuttiin kolmivärisen nauhan
edessä!
Kansa polvistui Templen kolmivärinauhan eteen ja suuteli sitä; kukaan
ei astunut sen yli.
Syyskuun 2 päivänä kuningas ja kuningatar eivät tienneet, mitä
Pariisissa tapahtui. Templen ympärillä kävi kyllä tavallista
voimakkaampi kuohunta, mutta oli jo alettu tottua näihin kiihkon
yltymistä osoittaviin oireilun.
Kuningas söi päivällisensä tavallisesti kello kaksi. Tapansa mukaan hän
söi päivällisensä kello kaksi syyskuun toisellakin päivänä. Aterian
jälkeen hän edelleen tapansa mukaan meni puutarhaan kuningattaren,
madame Elisabethin, kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin kanssa.
Heidän kävellessään ulkopuolelta kuulunut melu alkoi yltyä.
Yksi komisaareista, jotka saattoivat kuningasta, sanoi eräälle
virkatoverilleen, mutta niin hiljaa, ettei Cléry voinut kuulla:
"Taisimme tehdä hullusti, kun suostuimme tähän iltapäivä-kävelyyn."
Kello oli tällöin kolmen seuduissa ja juuri sillä hetkellä alettiin
surmata vankeja, jotka siirrettiin raatihuoneelta Abbayeen.
Kuninkaalla oli enää kaksi kamaripalvelijaa: Cléry ja Hue.
Poloinen Thierry, jonka olemme nähneet elokuun 10 päivänä tarjonneen
kuningattarelle huonettaan herra Rödererin asunnoksi, oli Abbayessa ja
saisi siellä surmansa syyskuun 3 päivän kuluessa.
Toinen komisaari tuntui olleen samaa mieltä, että näet oli tehty
hullusti, kun kuninkaallinen perhe oli päästetty kävelylle, koskapa
molemmat käskivät kävelijöiden heti palata sisälle.
Käskyä toteltiin.
Mutta tuskin oli ehditty kokoontua kuningattaren huoneeseen, kun
sisälle astui kaksi muuta komisaaria, jotka eivät kuuluneet ensinkään
tornin palveluskuntaan, ja joista toinen, entinen kapusiinimunkki,
nimeltään Mathieu, lähestyi kuningasta ja sanoi:
"Tiedättekö, herra, mitä tapahtuu? Isänmaa on mitä huutavimmassa
vaarassa."
"Kuinka minä voisinkaan mitään tietää, hyvä herra?" vastasi kuningas.
"Olen vanki ja suljettuna ulkomaailmasta."
"No, minä sanon teille, mitä ette tiedä. Vihollinen on tunkeutunut
Champagneen ja Preussin kuningas marssii Châlonsia kohden."
Kuningatar ei voinut pidättää ilon aiheuttamaa liikahdusta.
Komisaari äkkäsi tuon liikkeen, niin hetkellinen kuin se olikin.
"Kyllä se tiedetään", sanoi hän kuningattarelle, "että me, meidän
vaimomme ja meidän lapsemme tuhoudumme, mutta te olette siitä
vastuussa. Te kuolette ennen meitä, ja silloin on kansan puolesta
kostettu."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", virkkoi kuningas. "Minä olen tehnyt
kaikkeni kansan parhaaksi enkä soimaa itseäni mistään."
Samainen komisaari kääntyi sitten puhuttelemaan herra Hueta, joka
seisoi oven suussa.
"Kommuuni on antanut tehtäväkseni vangita sinut", sanoi.
"Kuka vangitaan?" kysyi kuningas.
"Kamaripalvelijanne."
"Kamaripalvelijani? Kumpi?"
"Tuo."
Ja komisaari osoitti Hueta.
"Herra Hue!" sanoi kuningas. "Mistä häntä syytetään?"
"Se ei kuulu minulle. Hänet viedään tänä iltana ja hänen paperinsa
sinetöidään."
Poistuessaan entinen kapusiinimunkki sanoi Clérylle:
"Varokaa käyttäytymistänne, sillä teidän voi käydä samalla lailla,
ellette esiinny vilpittömästi."
Seuraavana päivänä, syyskuun 3:ntena, kello yhdentoista tienoissa
aamupuolella, kun kuningas oli perheineen kuningattaren huoneessa,
muuan komisaari tuli käskemään Cléryn saapua kuninkaan huoneeseen.
Manuel ja pari kolme muuta kommuunin jäsentä odottelivat siellä.
Kaikkien kasvot ilmaisivat tavatonta levottomuutta. Olemme varemmin
nähneet, ettei Manuel suinkaan ollut verenhimoinen mies ja että
kommuunissakin oli maltillinen ryhmä.
"Mitä kuningas arvelee kamaripalvelijansa vangitsemisesta?" kysyi
Manuel. [Cléry oli kruununprinssin palvelija.]
"Hänen majesteettinsa on sen johdosta syvästi huolissaan", vastasi
Cléry.
"Hänelle ei tapahdu mitään", sanoi Manuel, "mutta minut on valtuutettu
ilmoittamaan kuninkaalle, ettei Hue palaa ja että neuvosto panee hänen
tilalleen toisen. Te voitte ilmoittaa kuninkaalle tästä toimenpiteestä."
"Se ei kuulu minun tehtäviini, hyvä herra", vastasi Cléry. "Suvaitkaa
siis vapauttaa minut tekemästä ilmoitusta, joka on isännälleni perin
epämieluinen."
Manuel tuumi hetken.
"Hyvä on", sanoi hän. "Minä menen kuningattaren luo."
Ja hän meni todella ja tapasi siellä kuninkaan.
Kuningas suhtautui tyynesti kommuunin prokuraattorin ilmoitukseen.
Sitten hän virkkoi, kasvot yhtä värähtämättöminä kuin ne olivat
olleet kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivänä ja jommoisina ne olisivat
mestauslavallakin:
"Hyvä on, kiitän teitä. Voin turvautua poikani palvelijaan, ja jos
neuvosto ei hyväksy sitä, olen itse oma palvelijani."
Hän nyökäytti kevyesti päätänsä ja lisäsi:
"Olen niin päättänyt."
"Onko teillä syytä valittaa mistään?" kysyi Manuel.
"Meiltä puuttuu liinavaatteita", vastasi kuningas, "ja me olemme
kipeästi niiden tarpeessa. Luuletteko voivanne saada neuvoston
suostumaan, että meille annetaan niitä tarpeittemme mukaan?"
"Ilmoitan asiasta neuvostolle", vastasi Manuel.
Ja kun kuningas ei kysellyt häneltä enempää, Manuel poistui.
Kello yksi kuningas ilmoitti haluavansa lähteä kävelylle.
Näiden kävelyjen aikana saatiin nähdä joku ystävyyden osoitus, milloin
jostakin ikkunasta, milloin ullakon parvekkeelta tai uutimien takaa, ja
se tuotti vähäisen lohtua.
Komisaarit epäsivät kuninkaalliselta perheeltä luvan päästä ulos.
Kello kaksi istuttiin päivällispöytään.
Kesken ateriaa kuului ulkoa rummunpärrytystä ja yhä yltyvää huutoa.
Melu läheni Templeä kohden.
Kuninkaallinen perhe nousi pöydästä ja kokoontui kuningattaren
huoneeseen.
Meteli läheni yhä.
Mikä sen aiheutti?
La Forcessa surmattiin kuten Abbayessakin. Mutta siellä ei toiminutkaan
puheenjohtajana Maillard, vaan Hébert. Teurastus olikin siellä
hirveämpää.
Ja kuitenkin vankien oli siellä helpompi pelastautua. La Forcessa oli
valtiollisia vankeja vähemmän kuin Abbayessa. Murhaajia oli niinikään
vähemmän ja katselijat olivat vähemmän verenhimoisia. Mutta kun
Abbayessa Maillard hallitsi verilöylyä, hallitsi La Forcessa verilöyly
Hébertiâ.
Abbayessa armahdettiin neljäkymmentäkaksi vankia, La Forcessa ei
kuuttakaan.
La Forcen vankien joukossa oli myöskin poloinen pikku prinsessa de
Lamballe. Aikaisemmissa kertomuksissamme olemme nähneet hänen liikkuvan
kuningattaren uhrautuvana varjona.
Häntä vihattiin suunnattomasti, häntä nimitettiin _Itävallattaren
neuvojaksi_. Hän oli kuningattaren uskottu, läheinen ystävä, ehkä
jotakin enempääkin — niin ainakin väitettiin — muttei suinkaan hänen
neuvojansa. Tämä Eugene Savoijalaisen hentoinen tyttärentytär,
jonka suu oli hieno, mutta tiukka ja jonka hymy oli jäykkää, kykeni
rakastamaan, hän on sen osoittanut, muttei milloinkaan neuvomaan, ei
ainakaan kuningattaren kaltaista jäntevää, itsepäistä ja hallitsevaa
luonnetta.
Kuningatar oli rakastanut häntä, kuten hän oli rakastanut rouva
de Guémenétä, rouva de Marsania, rouva de Polignacia, mutta
kevytmielisenä, häälyvänä, epätasaisena kaikissa tunteissaan kuningatar
oli ehkä antanut hänen kärsiä ystävänä yhtä paljon kuin Charny oli
kärsinyt rakastajana. Olemme nähneet, että rakastaja väsyi. Ystävätär
sensijaan pysyi uskollisena.
Molemmat tuhoutuivat sen henkilön puolesta, jota he olivat rakastaneet.
Muistettaneen vielä muuan iltahetki Flora-paviljongissa, jonne kerran
lukijan opastimme. Rouva de Lamballella oli vastaanotto huoneistossaan,
ja kuningatar tapasi rouva de Lamballen luona henkilöt, joita hän
ei voinut ottaa vastaan omalla puolellaan: Suleaun ja Barnaven
Tuilerieissä ja Mirabeaun Saint-Cloudissa.
Joku aika senjälkeen rouva de Lamballe oli lähtenyt Englantiin. Sinne
hän olisi voinut jäädäkin ja siellä säilyttää elämänsä vielä pitkiksi
vuosiksi. Mutta kuultuaan, että Tuilerieitä uhattiin, tuo hyvä ja
helläsydäminen nainen palasi pyytämään entistä tointansa kuningattaren
luona.
Elokuun 10 päivänä hän joutui erilleen ystävättärestään. Kuningattaren
mukana hän oli sitten tullut Templeen, mutta sieltä hänet oli miltei
heti siirretty la Forceen.
Vankilassa hän oli tuntenut menehtyvänsä uhrautumisensa taakan alle.
Hän oli tahtonut kuolla kuningattaren rinnalla, hänen kanssansa, hänen
nähtensä; kuolema olisi silloin kenties tuntunut suloiselta. Mutta
etäällä kuningattaresta hänellä ei ollut rohkeutta kuolla. — Hän ei
ollut lujatarmoinen nainen kuten Andrée. — Kauhu teki hänet aivan
sairaaksi.
Hän ei tiennyt, kuinka syvästi häntä vihattiin. Hänet oli teljetty
rouva de Navarren kanssa erääseen vankilan yläkerroksen huoneeseen.
Syyskuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä hän oli nähnyt rouva de Tourzelin
lähtevän. Oli kuin hänelle olisi sanottu: "Te jäätte tänne kuolemaan."
Hän makasi vuoteellaan, piiloutui hurstien alle aina kun huutojen kaiku
ehätti hänen korviinsa asti, vallan kuin pelkäävä lapsi. Joka toinen
minuutti hän pyörtyi ja kun hän toipui jälleen, sanoi hän:
"Voi hyvä Jumala, toivoisin olevani jo kuollut!"
Sitten hän lisäsi:
"Jospa voisi kuolla samalla lailla kuin pyörtyy! Se ei ole tuskallista
eikä kovin vaikeaa!"
Kuolema liikkui muuten kaikkialla: pihalla, portilla, huoneissa. Veren
lemu lehahti hänen sieraimiinsa kuin kuoleman huuru.
Kello kahdeksan aamulla hänen huoneensa ovi aukeni.
Hänet valtasi tällöin niin voimakas kauhu, ettei hän edes pyörtynyt
eikä piiloutunut peitteittensä alle.
Hän kääntyi katsomaan ja näki kaksi kansalliskaartilaista.
"Hei, nouskaa siitä, rouva!" sanoi toinen miehistä prinsessalle
töykeästi. "Nyt lähdetään Abbayeen."
"Voi, hyvät herrat", sanoi poloinen nainen, "minun on mahdotonta
nousta, olen niin heikko, etten voi kävellä".
Sitten hän jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä:
"Jos olette tulleet murhaamaan minut, voitte tehdä sen yhtä hyvin
täällä kuin muualla."
Toinen miehistä kumartui kuiskaamaan hänelle, toisen jäädessä ovelle
vakoilemaan:
"Totelkaa, rouva, me haluamme pelastaa teidät."
"Poistukaa siis hetkeksi, jotta voin pukeutua", sanoi vanki.
Miehet poistuivat, ja rouva de Navarre auttoi häntä pukeutumassa tai
paremminkin puki hänet.
Kymmenen minuutin perästä miehet palasivat.
Prinsessa oli valmis lähtemään, mutta kuten oli sanonut, hän ei kyennyt
kävelemään. Poloisen naisen koko ruumis vapisi. Hän takertui häntä
puhutelleen kansalliskaartilaisen käsivarteen ja tähän käsivarteen
nojaten hän laskeutui portaat alas.
Pienestä ovesta astuttuaan sisälle hän oli äkkiä verituomioistuimen
edessä, jonka puheenjohtajana toimi Hébert.
Nähdessään nuo ylös käärityn hihoin istuvat miehet, jotka olivat
tekeytyneet tuomareiksi, nähdessään nuo veren tahraamin käsin seisovat
miehet, jotka olivat tekeytyneet teloittajiksi, hän pyörtyi.
Kolmesti häneltä kysyttiin ja kolmesti hän pyörtyi kykenemättä
vastaamaan.
"Vastatkaa toki, sillä teidät halutaan pelastaa", kuiskasi hänelle sama
mies, joka oli häntä puhutellut.
Tämä lupaus vahvisti hieman nais-rukan voimia.
"Mitä te minusta tahdotte, hyvät herrat?" mutisi hän.
"Kuka te olette?" kysyi Hébert.
"Marie Louise de Savoie-Carignan, Lamballen prinsessa."
"Arvonne?"
"Kuningattaren ylitaloudenhoitajatar."
"Tiesittekö hovin salahankkeesta elokuun kymmenentenä päivänä?"
"En tiedä, oliko elokuun kymmenenneksi päiväksi valmistettu jotakin
salahanketta, mutta jos sellainen oli, minä en ollut siinä mukana."
"Vannokaa vala vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle, viha kuninkaalle,
kuningattarelle ja kuninkuudelle."
"Vannon mielelläni kahdelle ensiksi mainitulle, mutten muulle, koska se
on vastoin sydäntäni."
"Vannokaa toki", kuiskasi kansalliskaartilainen, "muutoin olette
kuoleman oma!"
Prinsessa kohotti molemmat kätensä ja astui vaistomaisesti
horjahtelevin askelin ovelle päin.
"Mutta vannokaa jo!" kehoitti hänen suojelijansa.
Ikäänkuin peläten, että kuolemankammo saisi hänet lausumaan tuon
häpeällisen valan, hän painoi käden suullensa tukehduttaakseen sanat,
jotka voisivat pujahtaa esille vastoin hänen tahtoaan.
Hänen sormiensa raosta kuului jonkunlaista voihkaisua.
"Hän on vannonut!" huudahti kansalliskaartilainen.
Sitten hän kuiskasi prinsessalle:
"Menkää nopeasti ovesta, joka on edessänne, ja huutakaa mennessänne:
'Eläköön kansa!' ja te olette pelastettu."
Astuttuaan ovesta ulos hän joutui erään häntä odotelleen murhaajan
syliin. Tämä mies oli iso Nicolas, sama, joka Versaillesissa oli
leikannut kahden vartijan päät.
Tällä kerralla hän oli luvannut pelastaa prinsessan.
Hän kantoi nais-rukan jotakin muodotonta, pöyristyttävää, veristä
kohden ja kuiskasi hänelle:
"Huutakaa: 'Eläköön kansa!' huutakaa pian: 'Eläköön kansa!'"
Prinsessa olisi varmaan huutanutkin, mutta hän tuli avanneeksi
silmänsä. Hän näki edessään ruumisröykkiön, jonka laella muuan mies
asteli raudoitetut saappaat jalassa. Hänen jalkojensa alta tihkui
verta, niinkuin viininpusertaja panee rypälemehun tihkumaan.
Hän näki tämän hirveän röykkiön, kääntyi eikä voinut lausua muuta kuin:
"Hyi, kuinka kauheaa!"
Tämä huuto tukahdutettiin.
Kerrotaan herra de Penthièvren, prinsessan langon, antaneen satatuhatta
frangia hänen pelastamisekseen.
Hänet työnnettiin siihen ahtaaseen solaan, joka Saint-Antoine-kadulta
vie vankilaan ja jota nimitettiin "Pappien säkinpohjaksi". Silloin
muuan heittiö, Chariot niminen kähertäjä, joka juuri oli pestautunut
rummuttajaksi vapaaehtoisten joukkoon, murtautui prinsessaa ympäröivän
miesjonon läpi ja lennätti piikillään hilkan hänen päästänsä.
Aikoiko hän vain lennättää hilkan vai halusiko hän iskeä prinsessaa
kasvoihin?
Veri alkoi vuotaa. Veri vaatii lisää verta. Muuan mies heitti halon
prinsessaa kohden. Halko iski häntä takaraivoon. Hän kompastui ja
vaipui toiselle polvelleen.
Nyt ei häntä voinut enää mikään pelastaa. Kaikilta tahoilta sapelit ja
piikit työntyivät esiin ja upposivat häneen.
Hän ei edes äännähtänyt. Hän oli tosiasiallisesti kuollut jo äskeisen
huudahduksen jälkeen.
Tuskin hän oli henkensä heittänyt — ehkä hän elikin vielä silloin — kun
hänen kimppuunsa hyökättiin, ja seuraavassa tuokiossa hänen yltään oli
riistetty vaatteet paitaa myöten, ja viimeisiä kertoja nytkähtelevä
ruumis oli ihan alasti.
Rivo tunne oli sanellut hänen kuolemansa ja kiirehti tätä
riisumistakin. Haluttiin nähdä tuo ruumis, jota Lesboksen naiset
olisivat palvoneet.
Alastomana, jommoisena hän oli syntynytkin, hänet pantiin eräälle
kivelle kaikkien nähtäväksi. Neljä miestä ryhtyi pesemään ja pyyhkimään
verta, jota vuoti seitsemästä haavasta. Viides selitti kepillä
osoittaen niitä suloja, jotka, niin sanottiin, olivat aikoinaan
johtaneet hänet suosioon ja jotka tänään ihan varmasti olivat
aiheuttaneet hänen kuolemansa.
Näin hän oli näytteillä kello kahdeksasta kahteentoista.
Vihdoin väsyttiin tähän ruumista käsittelevään historialliseen
esitelmään. Muuan mies tuli ja katkaisi hänen kaulansa.
Ah, tuo pitkä ja notkea joutsenenkaula ei tehnyt suurta vastusta!
Tämä heittiö mieheksi, joka teki tämän rikoksen, kenties inhoittavamman
kuin jos olisi elävältä kaulan katkaissut, oli nimeltään Grison.
— Historia on jumalattarista kaikkein heltymättömin. Se nyhtäisee
siivestään sulan, kastaa sen vereen, kirjoittaa nimen, ja se nimi jää
ikiajoiksi jälkipolvien kirottavaksi.
Tämä mies mestattiin myöhemmin varasjoukon päällikkönä.
Toinen mies, nimeltään Rodi, aukaisi prinsessan rinnan ja kiskoi irti
hänen sydämensä.
Kolmas mies, Manin niminen, leikkasi erään toisen osan hänen
ruumiistaan.
Poloisen naisen ruumis silvottiin näin, koska hän oli ollut
kuningattaren lemmikki. Kuningatarta vihattiin varmaankin pohjattomasti!
Nämä kolme ruumiista leikattua palasta pantiin piikkien kärkeen ja
sitten lähdettiin marssimaan Templeä kohden.
Suunnaton joukko saattoi näitä kolmea murhamiestä. Mutta
lukuunottamatta lapsia ja eräitä humalaisia miehiä, jotka oksensivat
yhtaikaa sekä viiniä että herjauksia, muu saattue oli kauhusta mykkänä.
Matkan varrella oli muuan kähertämö. Sinne poikettiin.
Mies, joka kantoi päätä, pani sen pöydälle.
"Kähertäkää tämä pää nätiksi", sanoi hän. "Se on menossa Templeen
tapaamaan emäntäänsä."
Kähertäjä suori prinsessan verrattoman kauniit hiukset. Sitten
jatkettiin matkaa Templeen päin, tällä kerralla kovasti hoilaten.
Nämä huudot juuri kuninkaallinen perhe oli kuullut.
Murhaajat saapuivat. Heitä kannusti saastainen halu näyttää
kuningattarelle prinsessan päätä, sydäntä ja sitä kolmatta ruumiinosaa.
He pysähtyivät Templen portin eteen.
Kolmivärinauha katkaisi heidän tiensä.
Nämä miehet, nämä murhaajat, surmaajat, teurastajat eivät uskaltaneet
astua nauhan yli!
He pyysivät, että kuusimiehinen lähetystö — kolme kantaisi
mainitsemiamme ruumiinosia — pääsisi Templen alueelle ja saisi kiertää
tornin näyttääkseen kuningattarelle näitä jätteitä.
Pyyntö oli niin asiallinen, että se hyväksyttiin vastaväitteittä.
Kuningas ja kuningatar pelasivat lautapeliä. — Pelin suojassa he saivat
olla lähekkäin ja vaihtaa jonkun sanan niin, etteivät komisaarit
kuulleet.
Äkkiä kuningas näki yhden komisaareista sulkevan oven, rientävän
ikkunaan ja vetävän nopeasti uutimet kiinni.
Mies oli muuan Danjou, entinen seminaarilainen, jättiläinen, jota
sanotuinkin _Kolmen kyynärän apotiksi_.
"Mitä nyt?" kysyi kuningas.
Mies käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuningatar käänsi hänelle
selkänsä, ja teki kuninkaalle merkin, ettei tämä kyselisi.
Huudot, herjaukset ja uhkailut kantautuivat huoneeseen asti suljetun
oven ja ikkunan takaa. Kuningas oivalsi, että jotakin hirveää oli
tekeillä. Hän laski kätensä kuningattaren olalle pysyttääkseen hänet
paikallaan.
Ovelle koputettiin ja Danjoun oli pakko avata.
Tulijat olivat kaartin upseereja ynnä komisaareja.
"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "onko perheeni turvassa?"
"On kyllä", vastasi muuan kansalliskaartin upseeri, jolla oli
kaksoisolkalaput, "mutta kaupungilla liikkuu huhu, ettei tornissa
ole enää ketään ja että te olette paenneet. Menkää siis ikkunaan
rauhoittaaksenne kansan."
Kuningas, joka ei tiennyt, mitä oli tekeillä, oli valmis tottelemaan.
Hän aikoi lähteä ikkunaan, mutta Danjou pidätti hänet.
"Älkää tehkö sitä, herra!" sanoi hän.
Sitten hän sanoi kansalliskaartin upseereille:
"Kansan pitäisi toki luottaa viranomaisiinsa."
"No niin", virkkoi olkalappu-upseeri, "siinä ei olekaan kaikki. Kansa
haluaa, että te tulisitte ikkunasta katsomaan prinsessa de Lamballen
päätä ja sydäntä, jotka esitetään teille todistukseksi, kuinka kansa
kohtelee tyrannejaan. Neuvon teitä näyttäytymään, ellette halua, että
näytteet tuodaan tänne."
Kuningatar parahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin ja
kuninkaallisen prinsessan syliin.
"Ah herra", sanoi kuningas, "olisitte toki voinut säästää
kuningattarelta tällaisen onnettomuuden kuulemisen".
Sitten hän osoitti noita kolmea naista ja jatkoi:
"Katsokaa, mitä olette tehnyt!"
Mies kohautti olkapäitään ja lähti laulaen carmagnolea.
Kello kuusi tuli Pétionin sihteeri tuomaan kuninkaalle
kaksituhattaviisisataa frangia.
Nähdessään kuningattaren seisovan liikkumattomana hän arveli,
että häntä kunnioittaakseen kuningatar esiintyi noin, ja kehoitti
hyväntahtoisesti häntä istuutumaan.
"Äitini esiintyi näin", kertoo kuninkaallinen prinsessa muistelmissaan,
"sillä sen hirveän kohtauksen jälkeen hän oli pysynyt liikkumattomana,
näkemättä, mitä huoneessa tapahtui".
Kauhu oli hyydyttänyt hänet patsaaksi.