Heinäkuun 14 päivän miehestä, lokakuun 5 ja 6 päivän miehestä, kesäkuun
20 päivän miehestä, elokuun 10 päivän miehestä tuli siis myöskin
syyskuun 2 päivän mies.
Mutta Châteletin entinen vahtimestari halusi noudattaa muodollisuutta,
tehdä verilöylyn juhlalliseksi, näöltään lailliseksi toimitukseksi.
Hänenkin mielestään aristokraatit oli surmattava, mutta surmattava
laillisesti kansan lausuman tuomion jälkeen, sillä hän piti kansaa
ainoana erehtymättömänä tuomarina, jolla yksin oli oikeus sitoa ja
päästää.
Ennenkuin Maillard sai tuomioistuimensa kuntoon, oli surmattu jo lähes
kaksisataa vankia.
Vain yksi oli säästetty: apotti Sicard.
Metelin turvin kaksi muuta vankia oli hypännyt ikkunasta ulos ja
joutunut Abbayessa istuntoaan pitävän piirivaliokunnan keskuuteen. Nämä
miehet olivat sanomalehtimies Parisot ja kuninkaan taloudenhoitaja La
Chapelle. Valiokunnan jäsenet olivat sijoittaneet pakolaiset riveihinsä
ja pelastaneet heidät sillä tavoin. Mutta murhaajia ei saa syyttää,
jos nämä kaksi miestä olivatkin päässeet heiltä karkuun: se ei ollut
murhaajien vika.
Olemme maininneet, että poliisilaitoksen arkistossa on muuan
mielenkiintoinen asiapaperi, joka käsittelee Maratin nimitystä
valvontavaliokunnan jäseneksi. Siellä on toinenkin, yhtä
mielenkiintoinen, nimittäin Abbayen vankiluettelo, yhä vieläkin
tahrainen verestä, jota pärskyi tuomioistuimen jäseniin asti.
Jos pyydätte nähdäksenne tuota luetteloa, te, joka tutkitte mieltä
liikuttavia muistoja, huomaatte kaikkialla sen reunoissa kookkaalla,
kauniilla, raskaalla, selvästi luettavalla, täysin tyynellä,
epäröintiä, pelkoa tai katumusta tuntemattomalla käsialalla kirjoitetun
nimen: _Maillard_. Se nimi esiintyy säännöllisesti seuraavien
merkintöjen jälkeen: "Kansan tuomio surmannut" ja "Kansa vapauttanut".
Jälkimäinen merkintä toistuu neljäkymmentäkolme kertaa.
Maillard on Abbayessa siis säästänyt kolmenviidettä vangin hengen.
Sillaikaa kun hän ryhtyy hoitamaan uutta virkaansa kello yhdeksän tai
kymmenen aikaan illalla, seuratkaamme kahta miestä, jotka lähdettyään
jakobiini-kerhosta suuntaavat askelensa Sainte-Anne-kadulle päin.
Siinä kulkevat suuri saarnaaja ja opetuslapsi, mestari ja oppilas:
Robespierre ja Saint-Just.
Sama Saint-Just, jonka olemme nähneet esiintyvän, kun yhtenä iltana
Plâtrière-kadun looshiin otettiin kolme uutta vapaamuuraria,
Saint-Just, jonka ihonväri on valju ja epäilyttävä, liian veretön
miehen hipiäksi, liian kalpea naisen, kaulassa raskastekoinen, jäykkä
nauha, kylmän, kuivan ja tylyn mestarin oppilas, joka on mestariansakin
tylympi, kuivempi ja kylmempi.
Mestari tuntee vielä jonkunlaista mielenliikutusta niistä politiikan
taisteluista, missä mies iskee mieheen, intohimo intohimoon.
Oppilaalle sellainen merkitsee vain shakkisiirtoa, joka tehdään
shakkilaudalla, missä siirtoina on ihmiselämä.
Pitäkää varanne, te, jotka pelaatte häntä vastaan, ettei hän voita!
Sillä hän on säälimätön eikä armahda hävinneitä!
Robespierrellä lienee ollut omat syynsä, miksei hän tänä iltana mennyt
Duplayn perheeseen.
Hän oli sanonut aamulla käväisevänsä mahdollisesti maaseudulla.
Saint-Justin, tuon nuoren miehen, voisi sanoa tuon vielä tuntemattoman
lapsen, vuokrahotellin pieni huone tuntui hänestä tänä hirveällä
syyskuun yönä turvallisemmalta kuin hänen omansa.
Miehet saapuivat perille kello yhdentoista tienoissa.
On tarpeetonta kysyä, mistä he keskustelivat. He puhelivat
verilöylystä. Mutta toinen haasteli siitä Rousseaun koulukuntaan
kuuluvan ajattelijan tavoin hentomielisesti, toinen kuivakiskoisesta
kuin Condillacin koulukunnan matemaatikko.
Kuten sadun krokotiili, Robespierrekin itki toisinaan niitä, jotka hän
tuomitsi kuolemaan.
Huoneessaan Saint-Just pani hattunsa tuolille, irroitti kaulanauhansa
ja riisui takkinsa.
"Mitä sinä teet?" kysyi Robespierre häneltä.
Saint-Just silmäili häntä niin kummastelevin ilmein, että Robespierre
sanoi toistamiseen:
"Minä kysyn, mitä sinä teet."
"Menen makuulle, hitossa!" vastasi nuori mies.
"Entä miksi menet makuulle?"
"Tehdäkseni, mitä vuoteessa tehdään, nukkuakseni."
"Mitä", huudahti Robespierre, "aiotko nukkua tällaisena yönä?"
"Miksikä ei?"
"Sinä aiot nukkua, kun tuhannet uhrit kaatuvat tai ovat kaatumassa, kun
tämä yö on viimeinen niin monelle, jotka vielä tänä iltana hengittävät
ja ovat huomenna lakanneet elämästä!"
Saint-Just mietti tuokion.
Sitten hän sanoi, ikäänkuin olisi tämän lyhyen vaitiolon aikana
ammentanut sydämestään uutta vakaumusta:
"Niin, se on totta. Tiedän sen. Mutta tiedän myöskin, että se on
välttämätön paha, koska sinä itse olet tehnyt sen luvalliseksi.
Kuvittele keltakuumetta, kuvittele ruttoa, kuvittele maanjäristystä; ne
tuhoavat paljon ihmisiä, enemmänkin kuin mitä nyt kuolee, eikä niiden
kuolemasta koidu hyötyä yhteiskunnalle. Mutta vihollistemme kuolema
on meidän turvamme. Neuvon sinua siis lähtemään kotiisi, menemään
makuulle, kuten minäkin menen, ja koettamaan nukkua, kuten minäkin aion
nukkua."
Ja tuo tunteeton, kylmä politiikan harrastaja oikaisihe vuoteelleen.
"Hyvästi", sanoi hän, "huomiseen!"
Ja hän vaipui uneen.
Hänen unensa oli yhtä kestävää, yhtä levollista, yhtä häiriintymätöntä,
ikäänkuin mitään erikoista ei olisi Pariisissa tapahtunutkaan. Hän oli
nukahtanut kello puoli kaksitoista illalla. Kello kuusi aamulla hän
heräsi.
Saint-Just huomasi varjon ikkunan ja itsensä välissä. Hän kääntyi
ikkunaan päin ja tunsi Robespierren.
Hän arveli, että illalla lähdettyään Robespierre oli jo palannut.
"Mikä sinut on saanut jalkeille näin varhain?" kysyi hän.
"Ei mikään", vastasi Robespierre. "En ole lähtenytkään".
"Mitä, etkö ole lähtenytkään?"
"En."
"Etkö ole ollut makuulla?"
"En."
"Etkö ole nukkunut?"
"En."
"Missä olet yösi viettänyt?"
"Olen ollut jalkeilla, nojannut otsaani tuota ikkunanruutua vasten ja
kuunnellut kadun ääniä."
Robespierre ei valehdellut. Hän ei ollut nukkunut sekuntiakaan!
Ilmaisiko se epäilyä, pelkoa, katumusta?
Saint-Justiin taas nukkuminen ei ollut vaikuttanut sen enempää kuin
aikaisempienkaan öitten nukkuminen.
Seinen toisella rannalla, Abbayen muurien sisäpuolella, oli
muuten toinenkin mies, joka ei ollut nukkunut yhtään enempää kuin
Robespierrekään.
Tämä mies nojasi viimeisen, pihanpuolisen kopin nurkkaukseen ja oli
miltei häipynyt sen pimentoon.
Tämä viimeinen koppi, joka oli muutettu tuomioistuinsaliksi, esitti
seuraavanlaisen sisäkuvan.
Ison pöydän ympärillä, jolle oli kasattu sapeleita, miekkoja ynnä
pistooleja ja jota valaisi kaksi kuparilamppua — niiden valo oli
välttämätön kirkkaalla päivälläkin — istui kaksitoista miestä.
Miesten tummasta hipiästä, jykevästä rakenteesta, punaisista myssyistä
ja jakobiini-nutuista voi päätellä heidän olleen rahvaanlapsia.
Heidän keskellään istui kolmantenatoista puheenjohtaja, yllä musta,
nukkavieru takki, valkoiset liivit ja lyhyet housut, paljain päin,
juhlallisen synkeän näköisenä.
Tämä mies, joka varmaankin oli joukon ainoa lukuja kirjoitustaitoinen,
oli levittänyt eteensä vankiluettelon, pannut käden ulottuville
paperia, kyniä ja mustetolpon.
Nämä miehet olivat Abbayen tuomareita, hirveitä tuomareita; sillä
heidän tuomioistaan ei voinut vedota sillä ne pantiin heti täytäntöön.
Verestä lainehtivalla pihamaalla odotteli viitisenkymmentä teloittajaa,
käsissä sapelit, puukot ja piikit.
Heidän puheenjohtajansa oli vahtimestari Maillard.
Oliko hän tullut paikalle omasta aloitteestaan? Oliko hänet lähettänyt
Danton, joka halusi tehdä toisissakin vankiloissa, Cannesissa,
Châteletissa, La Forcessa, mitä tehtiin Abbayessa: armahdettiin joku
vanki?
Kukaan ei tiedä.
Syyskuun 4 päivänä Maillard katoaa. Häntä ei nähdä enää, hänestä ei
puhuta sen koommin, hän hukkuu kuin veren nielaisemana.
Mutta eilisillasta, kello kymmenestä lähtien hän on toiminut
tuomioistuimen puheenjohtajana.
Hän oli tullut, kannattanut huoneeseen tämän pöydän, toimittanut
itselleen vankiluettelon, valinnut umpimähkään ensimmäisistä
tapaamistaan henkilöistä kaksitoista tuomaria, oli sitten istuutunut
pöydän taakse sijoittanut kuusi tuomaria oikealle puolelleen ja kuusi
vasemmalleen, ja verilöyly oli jatkunut, mutta nyt jonkunlaisin
säännöllisin muodoin.
Luettelon mukaan lausuttiin vangin nimi. Vartijat lähtivät noutamaan
vankia. Maillard selosti hänen vangitsemisensa syyt. Vanki saapui.
Puheenjohtaja neuvotteli katsein virkaveljiensä kanssa. Jos vanki
tuomittiin syylliseksi, tyytyi Maillard sanomaan:
"La Forceen!"
Silloin ulko-ovi aukeni ja tuomittu kaatui murhaajien iskuista.
Jos sensijaan vanki vapautettiin, nousi musta haamu, laski kätensä
hänen päälaelleen ja sanoi:
"Tehtäköön tilaa!"
Ja vanki oli pelastunut.
Kun Maillard oli saapunut Abbayen portille, oli muuan mies lähtenyt
muurin kupeelta ja astunut hänen eteensä.
Heti ensimmäisten sanojen jälkeen Maillard oli tuntenut tämän miehen
ja kumartanut kookasta varttansa, ehkei alistumisen, niin toki
myöntyväisyyden merkiksi.
Hän oli sitten kutsuttanut tämän miehen vankilaan, ja kun pöytä oli
kunnossa ja tuomioistuin oli saatu järjestetyksi, hän oli sanonut:
"Pysytelkää tuolla ja kun esille tulee henkilö, jonka kohtalosta olette
huolissanne, tehkää minulle merkki."
Mies oli painunut nurkkaansa ja illasta alkaen hän oli istunut siinä
mykkänä, liikkumattomana, odottavana.
Tämä mies oli Gilbert.
Hän oli vannonut Andréelle, ettei sallisi hänen kuolla, ja hän yritti
pitää valansa.
Kello neljästä kuuteen murhaajat ja tuomarit levähtivät. Kello kuudelta
he söivät.
Niiden kolmen tunnin aikana, jotka tämä nukkuminen ja ateriointi
kestivät, kommuunin lähettämät vankkurit olivat kuljettaneet pois
uhrien ruumiit.
Koska pihalla oli verta kolme tuumaa paksulta, koska jalka lipesi
tässä veressä ja koskei ollut aikaa puhdistaa pihaa, oli sinne tuotu
satakunta olkikupoa, jotka sitten hajoitettiin pihan kivipohjalle
ja joiden katteeksi levitettiin uhrien vaatteita ja varsinkin
sveitsiläisten asetakkeja.
Vaatteet ja oljet imivät itseensä veren.
Mutta tuomarien ja teurastajien nukkuessa vangit valvoivat. Kauhu piti
heidät hereillä.
Kun huudot lakkasivat, kun nimenhuuto taukosi, alkoivat he jälleen
toivoa. Surmaajille olikin kai tarkoitus antaa vain määrätty annos,
teurastus rajoittuisikin kukaties vain sveitsiläisiin ja kuninkaan
kaartiin? Tämä toivo oli lyhytikäinen.
Kello puoli seitsemän seuduissa huudot ja vankien kutsuminen alkoivat
jälleen.
Silloin muuan vartija tuli sanomaan Maillardille, että vangit olivat
valmiit kuolemaan, mutta pyysivät päästä sitä ennen kuulemaan messua.
Maillard kohautti hartioitaan, mutta suostui silti pyyntöön.
Hän oli muuten paraikaa kuuntelemassa onnitteluja, jotka kommuunin
nimessä muuan sen lähetti esitti, hentovartaloinen, lempeän näköinen
mies, yllä ruskea nuttu ja päässä pieni peruukki.
Tämä mies oli Billaud-Varennes.
"Kunnon kansalaiset", sanoi hän murhaajille, "te olette puhdistaneet
yhteiskunnan suurista rikollisista! Kaupunginvaltuusto ei tiedä kuinka
teidät palkitsisi. Vainajien ryöstö olisi epäilemättä oikeutenne, mutta
se näyttäisi varkaudelta. Tämän tappion hyvitykseksi minä olen saanut
tehtäväkseni tarjota teille kullekin kahdeksankymmentä livreä, jotka
suoritetaan teille heti paikalla."
Ja Billaud-Varennes käski tosiaankin jakaa heti murhaajille palkkarahat
näiden verisestä työstä.
Oli tapahtunut seuraavaa, mikä selittää kommuunin suorittaman palkkion.
Syyskuun 2 päivän kuluessa jotkut murhaajista — niitä oli vähän, sillä
enemmistö oli pikkukaupustelijoita [Poliisilaitoksen arkistossa oleva
syyskuun 2 päivän tapausten tutkintopöytäkirja kertoo samaa] — jotkut
murhaajista olivat sukitta ja jalkineitta; siksipä he katselivatkin
kademielin aristokraattien jalkavarusteita. Lopulta he lähettivät
piirilleen anomuksen, että he saisivat luvan panna jalkoihinsa
vainajien tamineet. Piiri suostui anomukseen.
Siitä lähtien Maillard huomasi, että katsottiin oltavan vapaita
enemmistä anomuksista ja että sen mukaan otettiin vainajilta sukkien
ynnä jalkineitten ohella kaikki, mikä oli ottamisen arvoista.
Maillardin mielestä moinen ryöstö pilasi hänen teurastuksensa arvon ja
ilmoitti asiasta kommuunille.
Siitä taas oli seurauksena Billaud-Varennesin lähettitoimi ja se
uskonnollinen hartaus, millä hänen sanojaan kuunneltiin.
Sillävälin vangit kuuntelivat messua. Sen saneli apotti Lentänyt,
kuninkaan saarnaaja, ja sen toimitti apotti de Rastignac, uskonnollinen
kirjailija.
Molemmat olivat valkohapsisia, kunnianarvoisia vanhuksia, joiden sanat,
kun he saarnasivat eräänlaiselta korokkeelta, ja joiden nöyryys ja usko
vaikuttivat ylevästi ja kohottavasti vankipoloisiin.
Juuri kun kaikki olivat polvillaan ottamassa vastaan apotti Lenfantin
siunausta, alkoi nimenhuuto jälleen.
Ensimmäiseksi huudettu nimi oli lohduttajan.
Hän nyökkäsi, lopetti rukouksensa ja seurasi noutajiansa.
Toinen pappi jäi ja jatkoi hautajaispuhetta.
Sitten tuli hänen vuoronsa ja hänkin seurasi kutsujiansa.
Vangit jäivät omiin oloihinsa.
Keskustelu käsitteli synkkiä, hirveitä, outoja asioita.
He haastelivat erilaisista kuolintavoista ja mikä rankaisumuoto olisi
enemmän tai vähemmän pitkällinen.
Yhdet tahtoivat kurkottaa päänsä, jotta se katkeaisi yhdellä iskulla,
toiset kehoittivat kohottamaan käsivarret, jotta rinta voitaisiin
lävistää kaikilta tahoilta, kolmannet neuvoivat pitämään käsivarret
selän takana, jotta vastarinta tulisi niin vähäiseksi kuin mahdollista.
Muuan nuorukainen erkani joukosta ja sanoi:
"Menenpä katsomaan, mikä tapa on paras."
Hän kiipesi pieneen torniin, jonka ristikkoikkuna oli teurastamon
pihalle päin, ja sieltä hän tutki kuoleman kulkua.
Pian hän palasi toisten luo ja selitti:
"Nopeimmin kuolevat ne, joilla on onni saada iskut suoraan rintaansa."
Tällöin kuultiin sanat: "Jumala, minä tulen luoksesi!" ja näitä sanoja
seurasi syvä huokaus.
Muuan vangeista oli suistunut kumoon ja vääntelehti nyt permannolla.
Se oli herra de Chantereine, kuninkaan perustuslaillisen kaartin
eversti.
Hän oli työntänyt puukon kolmesti rintaansa.
Vangit ottivat puukon perinnökseen, mutta he iskivät itseään
epävarmasti. Vain yhden onnistui surmata itsensä.
Huoneessa oli kolme naista: kaksi nuorta, kauhun valtaamaa tyttöä,
jotka olivat takertuneet kahteen vanhukseen, ja muuan surupukuinen
nainen, joka tyynenä rukoili polvillaan ja hymyili rukoillessaan.
Nuoret tytöt olivat neiti de Cazotte ja neiti de Sombreuil.
Molemmat vanhukset olivat heidän isänsä.
Surupukuinen nainen oli Andrée.
Herra de Montmorin kutsuttiin.
Tämä de Montmorin oli, kuten muistettaneen, se entinen ministeri,
jonka kirjoittaman matkaluvan turvin kuningas oli yrittänyt paeta.
Hän oli siihen aikaan niin vihattu, että jo edellisenä iltana muuan
nuorukainen, jolla sattui olemaan sama sukunimi, oli hädin tuskin
välttänyt kuoleman tuon nimen takia.
Herra de Montmorin ei ollut tullut kuuntelemaan lohdutussaarnaa. Hän
pysytteli kopissaan, raivoissaan, epätoivoisena, manasi vihollisiaan,
vaati aseitaan, reutoi vankilansa rautaristikkoja, pirstoi tammipöydän,
jonka laudat olivat kahden tuuman vahvuiset.
Hänet täytyi raahata tuomioistuimen eteen. Hän astui sisälle kalpeana,
silmät säkenöiden ja nyrkkiään puiden.
"La Forceen!" sanoi Maillard.
Entinen ministeri tulkitsi tämän tuomion sananmukaisesti ja arveli,
että kysymyksessä oli vain vankilan muutos.
"Puheenjohtaja", sanoi hän Maillardille, "koska suvaitset nimittää
itseäsi siksi, minä toivon, että minut viedään ajoneuvoissa, jotta
säästyisin murhamiestesi häväisyiltä".
"Valjastuttakaa vaunut herra kreivi de Montmorinille", sanoi Maillard
valikoidun kohteliaasti.
Sitten hän lisäsi puhuen herra de Montmorinille:
"Suvaitkaa istuutua, herra kreivi, vaunujanne odottamaan."
Kreivi istuutui muristen jotakin.
Viittä minuuttia myöhemmin ilmoitettiin, että vaunut olivat portin
edessä. Joku koiranleuka oli käsittänyt, mikä pikku ilveily voitiin
esittää tässä murhenäytelmässä, ja teki mainitun ilmoituksen.
Kohtalokas ovi avattiin, se josta mentiin kuolemaan, ja herra de
Montmorin astui ulos.
Hän oli edennyt tuskin kolmeakaan askelta, kun hän jo suistui maahan
parinkymmenen piikin lävistämänä.
Sitten tuli muita vankeja, joiden tuntemattomat nimet ovat häipyneet
unohdukseen.
Kaikkien näiden tuntemattomien nimien joukossa muuan esille huudettu
nimi leimahti kuin tulenlieska: Jacques Cazotten nimi, Cazotten,
tuon illuminaatin, joka kymmenen vuotta ennen vallankumousta oli
ennustanut jokaiselle, mikä kohtalo itsekutakin odotti, Cazotte,
joka oli _Rakastuneen paholaisen, Olivierin_ ynnä _Tuhannen ja yhden
paltun_ kirjoittaja, Cazotte, tuo raisun mielikuvituksen, haltioituneen
hengen, palavan sydämen mies, joka intomielisenä oli omaksunut
vallankumousvastaiset yritykset ja joka ystävä Pouteaulle, kuninkaan
sivililistan intendenttilaitoksessa palvelevalle toimihenkilölle,
osoittamissaan kirjeissä oli lausunut mielipiteitä, jotka
kuvattavanamme olevana ajankohtana rangaistiin kuolemalla.
Tytär oli toiminut sihteerinä näitä kirjeitä sepitettäessä. Ja kun isä
oli vangittu, oli Elisabeth Cazotte pyytänyt päästä hänen mukaansa.
Mikäli rojalistinen maailmankatsomus oli kenellekään sallittu, niin
varmastikin tälle viisikahdeksattavuotiaalle vanhukselle, jonka
jalat olivat juuttuneet Ludvig XIV:n aikaiseen kuninkuuteen ja joka
Burgognen herttuan tuutulauluksi oli sepittänyt kaksi kansanomaiseksi
tullutta viisua: _Tout au beau milieu des Ardennes_ ja _Commère,
il faut chauffer le lit!_ Mutta moiset perustelut kelpasivat vain
ajattelijoille eivätkä Abbayen teurastajille. Cazotte olikin jo
ennakolta tuomittu.
Nähdessään tuon kauniin, valkohapsisen, tulisilmäisen, jalopiirteisen
vanhuksen Gilbert poistui nurkastaan ja liikahti kuin mennäkseen
häntä vastaan. Maillard huomasi tuon liikkeen. Cazotte astui esille
tyttäreensä nojaten. Mutta tytär oivalsi heti, että hän seisoi
tuomariensa edessä.
Silloin hän jätti isänsä ja tuli kädet ristissä rukoilemaan tätä
verituomioistuinta ja teki sen niin liikuttavin sanoin, että
Maillardin avustajat alkoivat empiä. Poloinen lapsi älysi, että noiden
karkeitten pintojen alla sykki sydän, mutta niitä herkyttääkseen oli
vaivuttava syvyyksiin. Hän syöksyi niihin, pää nöyrästi taipuneena,
sääli oppaanaan. Nämä miehet, jotka eivät tienneet mitä kyyneleet
olivat, nämä miehet itkivät! Maillard pyyhkäisi hihalla kuivia Ja
tylyjä silmiään, jotka kahdenkymmenen tunnin aikana olivat katselleet
teurastusta kertaakaan rävähtämättä.
Hän kohotti kätensä, laski sen Cazotten päälaelle ja sanoi:
"Tehtäköön tilaa!"
Nuori tyttö ei tiennyt mitä ajattelisi.
"Älkää pelätkö, neiti", sanoi Gilbert, "isänne on pelastettu!"
Kaksi tuomaria nousi saattamaan Cazottea kadulle asti, peloissaan, että
jokin kohtalokas erehdys veisi kuolemaan uhrin, joka juuri oli sen
välttänyt.
Cazotte oli pelastunut — tällä kerralla ainakin.
Tunnit kuluivat. Teurastus jatkui.
Pihalle oli tuotu penkkejä katselijoita varten. Murhamiesten vaimoilla
ja lapsilla oli oikeus katsella tätä näytelmää. Ei sillä hyvä, että
nämä vilpittömät näyttelijät saivat palkan: he tahtoivat lisäksi
kättentaputuksia.
Kello viisi iltapäivällä kutsuttiin esille herra de Sombreuil.
Hän oli yhtä tunnettu rojalistina kuin Cazotte ja häntä tuntui
olevan sitäkin mahdottomampi pelastaa, kun muistamme, että hän
Invalidi-hotellin kuvernöörinä oli heinäkuun 14 päivänä ammuttanut
kansaa. Hänen poikansa olivat ulkomailla vihollisarmeijassa. Yksi
näistä oli kunnostautunut Longwyn piirityksessä, niin että Preussin
kuningas oli antanut hänelle sen johdosta ritarimerkin.
Hänkin tuli tuomarien eteen ylevänä ja alistuneena, pitäen päätänsä
pystyssä valkohapsisten suortuvien ulottuessa hänen asetakilleen asti.
Hänkin nojasi tyttäreensä.
Tällä kerralla Maillard ei uskaltanut lausua vapauttavaa päätöstä.
Mutta hän sai sanotuksi:
"Viaton tai rikollinen, minun käsittääkseni kansa ei voi tahrata
käsiään tämän vanhuksen vereen."
Neiti de Sombreuil kuuli nämä ylevät sanat, jotka laskivat punnuksensa
jumalalliselle vaakalaudalle. Hän tarttui isänsä käteen ja lähti
taluttamaan häntä elämän ovelle päin huudahtaen:
"Pelastettu, pelastettu!"
Varsinaista tuomiota ei ollut julistettu, ei kuolemaan vievää eikä
vapauttavaa.
Pari kolme murhamiestä kurkisti ovesta sisälle ja tiedusteli, mitä oli
tehtävä.
Tuomioistuin oli vaiti.
"Tehkää mitä haluatte", sanoi vihdoin yksi sen jäsenistä.
"Hyvä on", huusivat murhaajat, "juokoon nuori tyttö maljan kansan
menestykseksi!"
Ja sitten muuan veren punaama mies, jonka hihat oli kääritty ylös
ja jonka kasvoilla oli villi ilme, tarjosi neiti de Sombreuilille
lasin, jossa toisten arvelujen mukaan oli verta, toisten mukaan
yksinkertaisesti viiniä.
Neiti de Sombreuil huusi: "Eläköön kansa!" Hän kostutti huulensa
nesteessä, mitä se lienee ollutkin, ja herra de Sombreuil oli
pelastettu.
Jälleen kului pari tuntia.
Ja sitten Maillardin ääni, yhtä tunteettomana eläviä kutsuessaan kuin
Minoksen ääni vainajaa manatessaan, Maillardin ääni lausui seuraavat
sanat:
"Kansatar Andrée de Taverney, kreivitär de Charny."
Tämän nimen kuullessaan Gilbert tunsi jalkojaan herpaisevan ja
sydämensä lakkaavan sykkimästä.
Elämä, joka hänen silmissään oli hänen omaansa kallisarvoisempi,
arvioitaisiin ja tuomittaisiin, joko tuhoutumaan tai pelastumaan.
"Kansalaiset", jatkoi Maillard hirveän tuomioistuimensa jäsenille,
"vanki, joka kohta astuu eteenne, on muuan poloinen nainen, joka
on uhrautunut Itävallattaren hyväksi, mutta jonka alttiuden
Itävallatar, kiittämättömänä kuten kuningattaret yleensä, on palkinnut
kiittämättömyydellä. Hän on tälle ystävyydelle uhrannut kaikki:
omaisuutensa ja puolisonsa. Te näette hänet mustiin puettuna, ja ketä
hän saa kiittää siitä surupuvusta? Templen naisvankia! Kansalaiset,
minä pyydän teiltä sen naisen elämää."
Tuomioistuimen jäsenet nyökkäsivät myöntymisen merkiksi.
Yksi ainoa huomautti:
"Hänet on nähtävä ensin."
"Katselkaa siis", virkkoi Maillard.
Ovi aukeni ja käytävän perältä tuli yksin, kenenkään tukematta, lujin
askelin muuan mustapukuinen nainen, jonka kasvoja peitti musta harso.
Häntä olisi voinut pitää ilmestyksenä, joka oli tulossa varjojen
maailmasta, mistä, kuten Hamlet sanoo, kukaan vaeltaja ei ole vielä
palannut.
Hänet nähdessään tuomarit säpsähtivät.
Hän astui pöydän eteen ja kohotti harsonsa.
Milloinkaan eivät tuomarit olleet nähneet näin kiistämätöntä
kaunotarta, mutta eivät myöskään kalpeampaa: hän oli kuin marmoriksi
kiteytynyt jumalatar.
Kaikki tuijottivat häneen. Gilbert hengitti läähättäen.
Andrée sanoi Maillardille lempeällä, mutta lujalla äänellä:
"Kansalainen, tekö olette puheenjohtaja?"
"Minä, kansatar", vastasi Maillard kummastellen, kun häneltä,
kyselijältä, kyseltiin.
"Minä olen kreivitär de Charny, sen kreivi de Charnyn vaimo, joka
surmattiin saastaisena elokuun kymmenentenä päivänä. Olen aristokraatti
ja kuningattaren ystävätär. Olen ansainnut kuoleman ja tulen sitä
hakemaan."
Tuomarit huudahtivat hämmästyksestä.
Gilbert kalpeni ja painui nurkkaansa niin syvälle kuin pääsi koettaen
välttää Andréen huomiota.
"Kansalaiset", sanoi Maillard, joka näki Gilbertin kauhistuksen, "tämä
nainen on hullu. Hänen miehensä kuolema on sekoittanut hänen järkensä.
Säälikäämme häntä ja vaalikaamme hänen elämäänsä. Kansan tuomio ei
rankaise mielenvikaisia."
Hän nousi ja aikoi laskea kätensä syytetyn päälaelle, kuten hän teki
julistaessaan vapauttavan tuomion.
Mutta Andrée työnsi Maillardin käden syrjään.
"Minä olen täydessä tolkussani", sanoi hän. "Jos te haluatte armahtaa,
niin armahtakaa niitä, jotka sitä pyytävät ja sen ansaitsevat, älkääkä
minua, joka sitä en ansaitse ja joka kieltäydyn siitä."
Maillard silmäili Gilbertiä. Tämä oli ristinnyt kätensä.
"Tämä nainen on hullu", toisti hän. "Tehtäköön tilaa!"
Ja hän viittasi erään jäsenen opastamaan Andréen elämän portista.
"Viaton!" huusi mies. "Vapaa menemään!"
Andréen tieltä väistyttiin. Sapelit, piikit ja pistoolit painuivat
tämän surupatsaan edessä.
Mutta kymmenen askelta astuttuaan, Gilbertin kumartuessa ikkunasta
katsomaan hänen lähtöään, Andrée pysähtyi.
"Eläköön kuningas!" huudahti hän. "Eläköön kuningatar! Häpeä elokuun
kymmenennelle päivälle!"
Gilbert parahti ja syöksyi pihalle.
Hän oli nähnyt säilänterän välähtävän. Salamannopeasti terä oli
painunut Andréen rintaan.
Hän ehti paikalle parahiksi ottamaan käsivarsilleen kuolevan nais-rukan.
Andrée käänsi häneen sammuvan katseensa ja tunsi hänet.
"Sanoinhan teille, että kuolen vastoin tahtoanne", kuiskasi hän.
Sitten hän lisäsi tuskin tajuttavalla äänellä:
"Rakastakaa Sebastienia meidän molempien edestä!"
Ja yhä heikommin hän jatkoi:
"Hänen viereensä, eikö niin? Olivierini viereen, puolisoni viereen...
ikuisesti!"
Ja hän heitti henkensä.
Gilbert nosti hänet käsivarsilleen.
Viisikymmentä veren piinaamaa kättä uhkasi häntä yhtaikaa.
Mutta Maillard ilmestyi hänen taaksensa, laski kätensä hänen
päälaelleen ja sanoi:
"Tehkää tietä kansalaiselle Gilbertille, kun hän vie vahingossa
surmatun nais-rukan ruumista!"
Kaikki väistyivät syrjään, ja Gilbert kantoi pois Andréen ruumiin.
Kukaan näistä murhaajista ei ajatellut estää hänen kulkuaan: niin
voimakas oli Maillardin sanojen teho tähän mieslaumaan.