Mutta hän erehtyi osoitteesta! Hänen olisi pitänyt osoittaa kirje
oikeusministerille, mutta hän osoittikin sen sotaministerille.
Dantonia odotettiin. Mutta paikalle tulikin Servan, joka hämmentyneenä
kysyi, mitä häneltä tahdottiin. Häneltä ei tahdottu kerrassaan mitään.
Erehdys selvisi, mutta kepponen oli tehty.
Olemme maininneet, että äänestäessään kello yksi kansalliskokous teki
päätöksensä liian myöhään. Mitä kommuuni halusi? Se halusi verilöylyä
ja diktatuuria.
Se menetteli seuraavalla tavalla.
Kuten Danton oli sanonut, murhaajia ei ollut niin paljon kuin luultiin.
Syyskuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä, Gilbertin yrittäessä turhaan
pelastaa Andréeta Abbayesta, Marat lähetti nalkuttajansa kerhoihin
ja piireihin. Mutta näiden raivohullut hyökkäykset eivät tehonneet
kerhoissa ollenkaan, ja kahdeksastaviidettä piiristä vain kaksi,
Poissonnièren ja Luxembourgin piirit, oli äänestänyt verilöylyn hyväksi.
Diktatuuria kommuuni taas ei luullut voivansa anastaa saamatta tukea
Maratin, Robespierren ja Dantonin nimistä. Senvuoksi se oli käskettänyt
Dantonin kaupungintaloon.
Olemme nähneet Dantonia varustautuneen torjumaan tätä iskua. Danton ei
saanut kirjettä eikä siis voinut saapua.
Jos hän olisi saanut sen, ellei Tallienin erehdys olisi vienyt sitä
sotaministeriöön kun sen piti mennä oikeusministeriöön, Danton ei olisi
uskaltanut olla noudattamatta käskyä.
Hänen poissaollessaan kommuunin täytyi päättää asia ominpäin.
Se päätti nimittää valvontavaliokunnan. Mutta valvontavaliokuntaan ei
voitu nimittää jäseniä kommuunin ulkopuolelta.
Toisaalta tähän _teurastuskomiteaan_ — se oli sen oikea nimitys — oli
saatava Marat. Mitä tehdä? Marat ei ollut kommuunin jäsen.
Panis sai tehtäväkseen järjestää tämän asian. Jumalansa Robespierren
ja lankonsa Santerren avulla Panisilla oli sellainen vaikutusvalta
kommuunissa — ymmärtää helposti, ettei Panis, entinen prokuraattori,
valheellinen, tyly luonne, naurettavien pikku viisujen pikku
kirjoittaja, merkinnyt sellaisenaan mitään — mutta Robespierren ja
Santerren avulla, kuten sanottu, hänellä oli sellainen vaikutusvalta
kommuunissa, että hänet määrättiin valitsemaan kolme jäsentä, jotka
sitten täydentäisivät valvontavaliokunnan jäsenmäärän.
Panis ei uskaltanut toteuttaa tätä valtuutta yksinään.
Hän turvautui kolmen virkaveljensä apuun: Sergentin, Duplainin ja
Jourdeuilin.
Nämä puolestaan kutsuivat avuksi seuraavat viisi kommuunin jäsentä:
Deforguesin, Lenfantin, Guermeurin, Leclercin ja Durfortin.
Alkuperäisessä asiakirjassa on neljä nimikirjoitusta: Panis,
Sergent, Duplain ja Jourdeuil. Mutta sen reunassa näkee viidennenkin
nimen, jonka joku näistä neljästä allekirjoittajasta on varustanut
puumerkillä, epäselvällä puumerkillä, missä silti voi huomata Panisin
puumerkin.
Tämä nimi oli _Marat_. Marat, jolla ei ollut oikeutta päästä
valiokuntaan, koska hän ei ollut kommuunin jäsen. [Lukekaa Micheletiä,
ainoaa historioitsijaa, joka on saanut luoda valaistusta syyskuun
tapahtumien veriseen hämärään. Poliisilaitoksen arkistossa voitte
niinikään silmäillä kyseellistä asiapaperia, jota oppinut ystävämme
herra Labat, arkistonhoitaja, mielellään näyttää uteliaille, kuten hän
on näyttänyt sen meillekin.]
Sen nimen mukana tuli valiokuntaan murha.
Katsokaamme, kuinka se leviää kaikessa valtavassa voimassaan.
Olemme maininneet, ettei kommuuni ollut menetellyt kuten
kansalliskokous, se ei ollut vitkastellut.
Kello kymmeneltä valvontavaliokunta oli nimitetty ja se oli antanut
ensimmäisen määräyksensä. Tämän ensimmäisen määräyksen mukaan oli
raatihuoneelta, missä valiokunta piti kokouksensa — raatihuone oli
silloin siinä, missä nykyisin on poliisilaitos — tämän ensimmäisen
määräyksen mukaan siis oli raatihuoneelta siirrettävä Abbayeen
neljäkolmatta vankia. Näistä neljästäkolmatta vangista kahdeksan tai
yhdeksän oli pappeja, toisin sanoin, kahdeksan tai yhdeksän vangin
yllä oli puku, jota kirottiin ja vihattiin enemmän kuin mitään muuta,
puku, jonka pitäjät olivat järjestäneet kansalaissodan Vendéessa ja
Etelä-Ranskassa, pappispuku.
Marseillen ja Avignonin liittolaiset noutivat heidät tyrmästä, paikalle
tilattiin neljät vankkurit, kuusi vankia sijoitettiin jokaiseen
ajoneuvoon ja sitten lähdettiin.
Lähtömerkin antoi kolmas hälytyslaukaus, joka ammuttiin tykillä.
Kommuunin pyrkimys oli selvä: tämä hidas ja synkkä kulkue kiihdyttäisi
kansan vihaa. Voisi käydä niin, että jo matkalla tai Abbayen portilla
vankkurit pysäytettäisiin ja vangit surmattaisiin. Sitten teurastus
jatkuisi itsestään. Kadulla tai portilla alkaneena se menisi helposti
kynnyksen yli.
Vankirattaitten lähtiessä raatihuoneelta Danton astui
kansalliskokoukseen.
Thuriotin ehdotus oli ajanut karille. Päätös tehtiin liian myöhään,
kuten olemme sanoneet, jotta kommuunille olisi voitu siitä ajoissa
ilmoittaa.
Jäljellä oli kysymys diktatuurista.
Danton nousi puhujalavalle. Valitettavasti hän oli yksin. Roland oli
pitänyt itseään liian rehellisenä seuratakseen virkaveljeään.
Kansalliskokouksen jäsenet etsivät katseillaan Rolandia; Rolandia ei
näkynyt.
Nähtiin kyllä voima, mutta turhaan etsittiin sille voimalle siveellistä
tukea.
Manuel oli vastikään ilmoittanut kommuunille Verdunia uhkaavasta
vaarasta ja ehdottanut, että vielä samana iltana sotaväkeen
kirjoittautuneet kansalaiset leiriytyisivät Mars-kentälle, jotta he
voisivat heti päivänkoitteessa lähteä marssimaan vihollista vastaan.
Manuelin ehdotus oli hyväksytty.
Muuan toinen jäsen ehdotti, että maata uhkaavan vaaran vuoksi
laukaistaisiin hälytystykki, soitettaisiin hätäkelloa ja pantaisiin
rumpu pärisemään.
Tämäkin ehdotus hyväksyttiin äänestyksellä. — Se oli saastainen
toimenpide, hirveä murhan kiihdytin niissä olosuhteissa, joissa sillä
hetkellä elettiin. Rumpu, hätäkello ja tykki synnyttävät kumean äänen,
ne panevat rauhallisimmatkin sydämet oudosti värisemään, sitä enemmän
sydämet, jotka jo ennestäänkin olivat voimakkaassa kuohumistilassa.
Kaikki tämä oli muuten ennalta laskettua.
Ensimmäisen tykinlaukauksen jälkeen piti Beausire hirtettämän.
Mainitkaamme jo tässä, murhemielin, koska kadotamme näkyvistämme
niin mielenkiintoisen henkilön, että Beausire tosiaankin hirtettiin
ensimmäisen tykin lauettua.
Kun kolmas laukaus olisi pamahtanut, lähtisivät mainitsemamme
vankirattaat liikkeelle raatihuoneen edustalta. Tykki laukaistiin
kymmenen minuutin väliajoin. Ne, jotka tulisivat katsomaan Beausiren
hirttämistä, ehtisivät mainiosti saattamaan vankien kuljetusta ja
ottamaan osaa heidän surmaamiseensa.
Danton oli Tallienin välityksellä jatkuvasti selvillä kaikesta, mitä
kommuunissa tapahtui. Hän tiesi siis Verdunia uhkaavasta vaarasta,
hän tiesi siis päätöksestä, että vapaaehtoiset leiriytyisivät
Mars-kentälle, hän tiesi siis, että hälytystykki laukaistaisiin, että
hätäkelloa soitettaisiin ja rumpu pantaisiin pärisemään.
Ennenkuin antoi sananvuoron Lacroixille — jonka, kuten muistamme,
tuli ehdottaa diktatuuria, — hän vetosi isänmaata uhkaavaan
vaaraan ja ehdotti päätettäväksi, "että jokaista, ken kieltäytyy
henkilökohtaisesta palveluksesta tai luovuttaa aseensa, rangaistaan
kuolemalla".
Ja jottei hänen aikeitaan käsitettäisi väärin ja jottei hänen
suunnitelmiaan sekoitettaisi kommuunin puuhiin, hän sanoi:
"Pian pauhaava hätäkello ei ole hälytysmerkki, _se on hyökkäysmerkki
isänmaan vihollisia vastaan!_ Hyvät herrat, jos mielimme ne voittaa,
tarvitaan rohkeutta, yhä vain rohkeutta ja ainoastaan rohkeutta;
silloin Ranska on pelastettu!"
Myrskyiset suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja.
Silloin Lacroix nousi puhumaan ja ehdotti vuorostaan, "että kuolemalla
rangaistaisiin jokaista, joka suoraan tai välillisesti kieltäytyy
panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan
antamia määräyksiä ja toimintaohjeita".
Kansalliskokous käsitti nyt selvästi, että sitä kehoitettiin päättämään
diktatuurista. Se hyväksyi ehdotuksen periaatteellisesti, mutta
nimitti girondelaisista kokoonpannun valiokunnan laatimaan asetuksen
sanamuotoa. Mutta girondelaiset, kuten Rolandkin, olivat liian
rehellisiä miehiä luottaakseen Dantoniin.
Keskustelua kesti kello kuuteen asti illalla.
Danton tuli kärsimättömäksi. Hän tahtoi hyvää, ja hänet pakotettiin
sallimaan pahan tapahtua!
Hän kuiskasi pari sanaa Thuriotille ja poistui.
Mitä hän kuiskasi? Hän mainitsi paikan, niistä hänet löydettäisiin, jos
kansalliskokous uskoisi vallan hänen käsiinsä.
Mistä hänet löydettäisiin? Mars-kentältä, vapaaehtoisten keskeltä.
Mikä oli hänen suunnitelmansa, jos valta uskottaisiin hänen käsiinsä?
Julistautua näiden aseellisten miesten avulla diktaattoriksi, ei
verilöylyä, vaan sotaa varten, marssia heidän kanssaan Pariisiin ja
viedä, kuin suunnattomassa verkossa, murhaajat rajalle.
Hän odotti kello viiteen asti; ketään ei tullut.
Mitä oli sillävälin tapahtunut vangeille, joita kuljetettiin Abbayeen?
Seuratkaamme heitä. He kulkevat hitaasti, joten meidän on helppo
tavoittaa heidät.
Alkumatkalla rattaat, joihin heidät oli pantu, suojasivat heitä
jotenkuten. Vaaran aavistus sai jokaisen painautumaan ajoneuvojen
perälle ja näyttäytymään niin vähän kuin mahdollista. Mutta heidän
saattajansa paljastivat heidät. Kansan viha ei kuohahda kovin nopeasti.
Saattajat yllyttivät sitä sanoillaan.
"Katsokaa", sanoivat he ohikulkijoille, jotka pysähtyivät kuuntelemaan,
"tässä ne ovat ne maankavaltajat, preussilaiset kätyrit! Tässä ne,
jotka luovuttavat kaupunkimme, ne, jotka surmaavat vaimonne ja
lapsenne, jos jätätte ne selkänne taakse rajalle marssiessanne!"
Mutta yllytys näytti tuloksettomalta. Kuten Danton oli sanonut,
murhaajia oli vähän. Kuului kyllä vihaista murinaa, huutoja, uhkauksia,
mutta siihen se jäikin.
Saattue kulki pitkin laiturikatua, sitten Pont-Neufin yli ja sitten
Dauphine-katua.
Vankien kärsivällisyyttä ei saatu loppumaan, kansan kättä ei saatu
kohoamaan murhaan. Lähestyttiin Abbayea, tultiin Bussyn kadunkulmaan,
oli jo aika jotakin tehdä.
Jos pidätetyt pääsisivät vankilan seinien sisäpuolelle ja jos heidät
surmattaisiin vasta siellä, olisi ilmeistä, että heidät oli surmannut
kommuunin harkittu määräys eikä kansan äkkiä teoksi puhjennut närkästys.
Sattuma tuli näiden katalien aikeitten, näiden veristen suunnitelmien
avuksi.
Bussyn kadunkulmassa oli teatteri, missä vapaaehtoisia merkittiin
sotilasluetteloihin.
Väkeä oli paikalla tungokseen saakka, ja ajoneuvojen täytyi pysähtyä.
Tilaisuus oli kerrassaan mainio: jos se päästettäisiin livahtamaan
käsistä, ei toista sellaista ilmaantuisi.
Muuan mies erkani saattojoukosta, joka teki tilaa. Hän nousi
ajoneuvojen astinlaudalle, sapeli kädessä, sohi sapelillaan
umpimähkäisesti vaunujen sisälle ja veti sapelinsa verisenä ulos.
Jollakin vangeista oli sauva. Tällä sauvalla hän yritti torjua
sapeliniskuja. Sauva satutti erästä saattomiestä kasvoihin.
"Äh, teitä roistoja!" kiljahti mies. "Me suojelemme teitä ja te iskette
meihin! Apuun, toverit!"
Parikymmentä miestä, jotka odottivat vain tätä merkkihuutoa, syöksyi
esille väkijoukosta, aseinaan piikit ja puukkosauvat. Piikit ja
puukot työnnettiin ajoneuvojen ovista sisälle, ja sitten kuultiin
tuskanhuudahduksia ja nähtiin uhrien veren tihkuvan rattaitten pohjasta
ja muodostavan kadulle punaisia lätäkköjä.
Veri vetosi vereen. Verilöyly oli alkanut ja sitä jatkui neljä päivää.
Abbayeen ahdetut vangit olivat aamusta alkaen huomanneet, että jotakin
kaameaa oli tekeillä. He olivat päätelleet sen vartijoittensa kasvojen
eleistä ja näiden huulilta puhjenneista viittailuista. Kommuunin
määräyksestä oli kaikissa vankiloissa tänä päivänä kiirehditty aterian
aikaa. Mitä merkitsi tämä vartioinnissa tapahtunut muutos? Varmastikin
jotakin kauheaa. Pidätetyt odottivat siis levottomin mielin.
Kello neljän seuduissa alkoi vankilan muurien kupeelta kuulua
etäistä kohua, kuin nousuveden ensimmäisten aaltojen kohinaa.
Sainte-Marguerite-kadun puolella olevan pikku tornin ristikkoikkunoista
eräät vangit näkivät vankkurit. Sitten raivon ulina ja tuskan huuto
tunkeutuivat vankilaan kaikista aukoista ja huuto: "Murhaajat tulevat!"
levisi käytäviin, tunkeutui koppeihin ja syvimpiin tyrmiin asti.
Sitten kuului toinen huuto:
"Sveitsiläiset, sveitsiläiset!"
Abbayessa oli sataviisikymmentä sveitsiläistä. Elokuun 10 päivänä
heidät oli saatu vaivoin pelastetuksi kansan vihalta. Kommuuni tiesi,
kuinka kansa vihasi noita punaisia asetakkeja. Oli siis verraton keino
panna kansa liikkeelle aloittamalla verilöyly sveitsiläisistä.
Kesti lähes kaksi tuntia, ennenkuin nämä sataviisikymmentä poloista
saatiin hengiltä.
Kun viimeinen oli surmattu — tämä viimeinen oli majuri Reading, jonka
nimen olemme jo varemminkin maininneet — tuli pappien vuoro.
Papit vastasivat, että he halusivat kyllä kuolla, mutta tahtoivat sitä
ennen ripittäytyä.
Tämä toivomus hyväksyttiin: heille myönnettiin kaksi tuntia armonaikaa.
Mihin nämä kaksi tuntia käytettiin? Niiden aikana järjestettiin
tuomioistuin.
Kuka sen järjesti? Kuka sen puheenjohtajaksi? Maillard.