Näin olivat asiat, kun syyskuun 1 päivänä kello yhdeksän
illalla Gilbertin apulainen — palvelija-nimitys oli poistettu
tasavalta-aatteelle sopimattomana — Gilbertin apulainen astui tohtorin
huoneeseen ja ilmoitti:
"Kansalainen Gilbert, vaunut odottavat portin edessä."
Gilbert painoi hatun silmilleen, napitti päällystakkinsa kaulaan
asti ja aikoi lähteä ulos, mutta kynnykselle ilmestyi samassa muuan
mies, jonka yllä oli avara viitta ja jonka kasvoja varjostivat leveät
hatunlieret.
Gilbert väistyi askelen taaksepäin. Pimeässä ja tällaisena hetkenä
kaikki ovat vihamiehiä.
"Minä se olen, Gilbert", sanoi ystävällinen ääni.
"Cagliostro!" huudahti tohtori.
"Kas niin, taaskin te unohdatte, ettei minun nimeni ole enää
Cagliostro, vaan parooni Zannone! Teille, rakas Gilbert, minä en tosin
muuta nimeä enkä sydäntä, vaan olen alati, sitä ainakin toivon, Josef
Balsamo."
"Niin, niin", myönsi Gilbert, "ja sen todistukseksi mainitsen, että
olin lähdössä tapaamaan teitä".
"Sitä aavistinkin", sanoi Cagliostro, "ja sitä varten tulen tänne,
sillä teidän piti toki ajatella, etten minä tällaisina päivinä tee mitä
herra de Robespierre on tehnyt: minä en lähde maaseudulle".
"Pelkäsinkin, etten tapaisi teitä, ja olen nyt ylen iloinen, kun näen
teidät... Mutta astukaa sisään, olkaa hyvä!"
"No, tässä olen! Sanokaa, mitä minulta haluatte?" kysyi Cagliostro
seuratessaan Gilbertiä tohtorin asunnon perimmäiseen huoneeseen.
"Istukaa, mestari!"
Cagliostro istuutui.
"Te tiedätte, mitä tapahtuu", aloitti Gilbert.
"Haluatte kai sanoa, mitä kohta tapahtuu", oikaisi Cagliostro, "sillä
tällä hetkellä ei tapahdu mitään".
"Niin, olette oikeassa. Mutta jotakin kauheaa on tekeillä, eikö niin?"
"Kauheaa tosiaankin... Mutta kauheakin on toisinaan välttämätöntä."
"Mestari", sanoi Gilbert, "kun te lausutte nuo sanat heltymättömällä
kylmäverisyydellänne, saatte minut värisemään!"
"Minkä sille voi? Minä olen vain kaiku: kohtalon kaiku!"
Gilbert taivutti päätänsä.
"Muistatteko, Gilbert, mitä sanoin teille Bellevuessa lokakuun
kuudentena päivänä ennustaessani markiisi de Favrasin kuolemaa?"
Gilbert säpsähti.
Hän, joka oli voimakas ihmisten ja tapahtumienkin edessä, tunsi tämän
salaperäisen olennon edessä itsensä heikoksi kuin lapsi.
"Sanoin teille", jatkoi Cagliostro, "että jos kuninkaan poloisissa
aivoissa olisi hitunenkin sitä itsesäilytysvaistoa, jota hänellä en
toivonut olevan, hän pakenisi".
"No, hän pakeni", vastasi Gilbert.
"Niin, mutta minä odotin hänen tekevän sen ajoissa. Hän pakeni, mutta
hyväinen aika, tehän tiedätte, se oli myöhäistä! Minä lisäsin, ette
ole kai sitä unohtanut, lisäsin, että jos kuningas vastustelisi, jos
kuningatar vastustelisi, jos ylimykset vastustelisivat, me tekisimme
vallankumouksen."
"Niin, olette oikeassa, yhä vain oikeassa! Vallankumous on tehty!"
sanoi Gilbert huokaisten.
"Ei täydellisesti", vastasi Cagliostro. "Mutta se kehittyy, kuten
näette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä
koneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt?
Oletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No
niin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn
linnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku
poika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja...
malttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään
tuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii."
"Niin", sanoi Gilbert, "ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa
halutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja".
"Kuulkaahan", virkkoi Cogliostro, "on sovittava eräästä seikasta,
siitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa!
Aatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan
kaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä.
Bastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes
päivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei
auta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan
Templeen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään
ei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat
Longwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt
preussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii
vettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu
leipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos
tulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä
kohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi:
'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat
voi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa
pelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea
pelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle... Siitä on
tehtävä loppu."
"Loppu mistä?" huudahti Gilbert.
"Kuninkaasta, kuningattaresta ja aatelisista."
"Te surmaisitte kuninkaan? Te surmaisitte kuningattaren?"
"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava,
heidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo
ensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori,
ja mitä pikemmin, sitä parempi."
"Entä kuka on sen päättänyt?" huudahti Gilbert. "Älykö, rehellisyyskö,
sen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti
neroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos
olisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä:
'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä
olisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun
Hébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos
vihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin
täytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta,
satatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari,
jäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja
suurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot
näytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat
äkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia
taikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet
Jumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen
uomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä
sanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla
yhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli
tarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne
miehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!"
"Gilbert ystävä", sanoi Cagliostro, "erehdytte jälleen. Sanotte niitä
miehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain
välikappaleita."
"Hävityksen välineitä!"
"Niin, mutta aatteen hyväksi. Tämä aate, Gilbert, on kansojen
kirvoittamisia, se on vapaus! Se on tasavalta — ei Ranskan,
Jumala varjelkoon minua niin itsekkäästä ajatuksesta! — se on
yleisinhimillinen tasavalta, koko maailman veljeys! Ne miehet eivät ole
neroja, he eivät ole rehellisiä, heillä ei ole omaatuntoa, mutta heillä
on jotakin, mikä on paljoa voimakkaampaa, paljoa tanakampaa, paljoa
hellittämättömämpää kuin kaikki muu: heillä on vaistoa."
"Attilan vaisto!"
"Tepä sen sanoitte: Attilan, joka nimitti itseään _Jumalan vasaraksi_
ja joka tuli hunnien, alanien, sveevien raakalaisveren kanssa
tallaamaan jalkoihinsa roomalaisen kulttuurin, kun tämä oli jo vallan
laho Nerojen, Vespasianusten, Heliogabalusten nelisatavuotisen
hallituksen johdosta."
"Mutta pysykäämme asiassa, älkäämme yleistäkö. Minne se verilöyly
meidät johtaa?"
"Oh, varsin yksinkertaiseen ratkaisuun. Se häpäisee kansalliskokouksen,
kommuunin, kansan, koko Pariisin. Pariisi on tahrattava verellä,
ymmärrättekö, jotta Pariisi, nämä Ranskan aivot, tämä Euroopan ajatus,
tämä maailman sielu, jotta Pariisi, tuntiessaan, ettei anteeksianto
olisi enää mahdollista, nousisi yhtenä miehenä, työntäisi Ranskan
edellään ja viskaisi vihollisen isänmaan pyhän alueen ulkopuolelle."
"Mutta ettehän te ole ranskalainen!" huudahti Gilbert. "Mitä se siis
teitä liikuttaa?"
Cagliostro hymyili.
"Kuinka te, Gilbert, kehittynyt äly ja voimakas persoonallisuus, voitte
sanoa jollekin ihmiselle: 'Älä sekaannu Ranskan asioihin, sillä sinä
et ole ranskalainen!' Eivätkö Ranskan asiat, Gilbert, ole maailman
asioita? Työskenteleekö Ranska vain omaksi hyväkseen, poloinen egoisti?
Kuoliko Jeesus ainoastaan juutalaisten puolesta? Mikä oikeus sinulla on
tulla sanomaan apostolille: 'Sinä et ole natsarealainen!' Kuule, kuule,
Gilbert, minä olen keskustellut näistä asioista neron kanssa, joka oli
vallan toisella tavalla kehittyneempi kuin minä tai sinä, miehen tai
hengen kanssa, jonka nimi on Althotas, eräänä päivänä, kun hän esitti
minulle laskelmaa verestä, joka oli vuodatettava, ennenkuin maailman
vapauden aurinko pääsisi nousemaan. No niin, sen miehen päätelmät eivät
ole järkyttäneet vakaumustani. Olen kulkenut, kuljen nyt ja vastedeskin
kumoten kaikki, mikä on tielläni, ja sanon tyynin äänin ja puhtain
katsein: 'Sääli esteitä, mutta minä olen tulevaisuus!' — Sinulla oli
jotakin pyydettävää minulta, eikö niin? Suostun ennakolta pyyntöösi.
Mainitse sen miehen tai naisen nimi, jonka haluat pelastaa."
"Haluan pelastaa naisen, jonka te, mestari, ja minä emme voi sallia
kuolla."
"Haluat pelastaa kreivitär de Charnyn?"
"Haluan pelastaa Sébastienin äidin."
"Sinä tiedät, että Danton, oikeusministerinä, pitää kädessään vankilan
avaimia."
"Niin, mutta minä tiedän myöskin, että te voitte sanoa Dantonille:
'Aukaise tai sulje tuo ovi.'"
Cagliostro nousi, meni kirjoituspöydän ääreen, piirsi pienelle
neliöpaperille jonkun salamerkin, ojensi paperin Gilbertille ja sanoi:
"Kas tässä, poikaseni! Mene tapaamaan Dantonia ja pyydä häneltä, mitä
haluat."
Gilbert nousi.
"Mutta mitä sen jälkeen aiot tehdä?" kysyi Cagliostro.
"Minkä jälkeen?"
"Kulumassa olevien päivien jälkeen, kun kuninkaan vuoro tulee."
"Minä aion tehdä voitavani, päästäkseni konventin jäseneksi, ja
vastustaa voimieni mukaan kuninkaan kuolemaa."
"Niin, niin, käsitän sen", vastasi Cagliostro. "Toimi omantuntosi
mukaan, Gilbert, mutta lupaa minulle yksi asia."
"Mikä?"
"Oli aika, jolloin lupasit ehdoitta, Gilbert."
"Silloin te ette tullutkaan sanomaan, että kansa parannetaan murhalla,
ihmiskunta verilöylyllä."
"Olkoon... No niin, lupaa minulle, Gilbert, että kun kuningas on
tuomittu, kun kuningas on mestattu, sinä noudatat neuvoa, jonka silloin
sinulle annan."
Gilbert ojensi hänelle kätensä.
"Kaikki teidän antamanne neuvot ovat minulle kalliita", sanoi hän.
"Entä noudatatko sitä?" kysyi Cagliostro.
"Vannon noudattavani, ellei se loukkaa omaatuntoani."
"Gilbert, olet kohtuuton", moitti Cagliostro. "Minä olen antanut
sinulle paljon, olenko milloinkaan mitään vaatinut?"
"Ette, mestari", vastasi Gilbert, "ja tälläkin kerralla olette
lahjoittanut minulle elämän, joka on minulle omaa elämääni rakkaampi".
"Mene siis", sanoi Cagliostro, "ja johtakoon askeliasi sen Ranskan
henki, jonka ylevimpiä poikia sinä olet!"
Cagliostro lähti, ja Gilbert seurasi häntä.
Vaunut odottelivat yhä. Tohtori astui niihin ja käski ajaa
oikeusministeriön eteen. Danton asui siellä.
Oikeusministerinä Dantonilla oli erinomainen veruke päästä esiintymästä
kommuunissa.
Mitäpä hän siellä olisi tehnytkään? Eivätkö Marat ja Robespierre olleet
siellä? Robespierre ei sallisi Muratin mennä edelleen: murhan eteen
valjastettuina he kulkisivat samaa jalkaa. — Ja olihan Tallien heitä
kaitsemassa.
Dantonia odotti kaksi vaihtoehtoa: joka hän liittyisi kommuuniin
ja muodostaisi Maratin ja Robespierren kanssa kolmiliiton, tai
kansalliskokous antaisi hänen käsiinsä diktatuurin, jota hän hoitaisi
oikeusministerinä.
Hän ei halunnut Robespierren ja Maratin seuraan. Kansalliskokous
puolestaan ei välittänyt hänestä.
Kun Gilbert ilmoitettiin, oli hän huoneessaan vaimonsa kanssa, tai
oikeammin, hänen vaimonsa oli hänen jalkojensa juuressa: verilöyly oli
niin tunnettu asia, että hänen vaimonsa rukoili häntä estämään sen.
Hän, vaimo-rukka, kuolisi tuskasta, jos se verilöyly pantaisiin toimeen.
Danton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa:
hän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous
antaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa
hänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.
"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!" huusi vaimo-rukka. "Mutta älä
salli verilöylyn tapahtua!"
"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti", vastasi Danton. "Haluan
kyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!"
Tohtori Gilbert ilmoitettiin.
"Minä en lähde", sanoi rouva Danton, "ennenkuin olet luvannut tehdä
voitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen".
"Jää siis", sanoi Danton.
Rouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä
tohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.
"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä", sanoi hän. "Jos olisin
tiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä."
Gilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän
naisen kumarsi.
"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo,
joka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään
herroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni,
tekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta,
tuhoamasta, murhaamasta!"
Gilbert silmäili rouva Dantonia. Tämä itki kädet ristissä.
"Hyvä rouva", sanoi Gilbert, "sallitteko minun suudella näitä
armeliaita käsiä?"
"Kas niin", virkkoi Danton, "nyt sait avustajan!"
"Voi, hyvä herra", huudahti poloinen vaimo, "sanokaa hänelle, että hän
tahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!"
"Ellei olisi muusta kysymys", sanoi Gilbert, "jos se tahra jäisi
vain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen
nimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja
olisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun,
kuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden
kansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt
elämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!"
"Kansalainen", sanoi Danton, "kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle
mies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää
käsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren".
"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan:
'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin
tuomitaan!"
"Te olette kaikki hulluja!" huudahti Danton. "Täytyykö siis minun
sanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on
tahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla
olisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui
Mirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa
kanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen
kauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta.
Kansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa.
Minä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi,
venyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että
minä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes
kolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin
joku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin
pantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten
veri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen
näyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät
korkeudet! Niin", lisäsi hän suurenmoisin elein, "Ranskaa siitä ei
syytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja
antaisin sen vyöryä ylitseni!"
"Entä minä! Entä lapsesi?" huudahti vaimo-poloinen.
"Sinä", vastasi Danton, "sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit,
eikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni
on surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus
miehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät
Dantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut.
Sitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän
heidät jo ennakolta!"
"Mutta pyytäkää edes sitä valtuutta kansalliskokoukselta!" huudahti
Gilbert.
"Luuletteko minun odotelleen teidän neuvoanne? Olen kutsuttanut tänne
Thuriotin, olen kutsuttanut tänne Tallienin. Vaimo, katso, ovatko he
tulleet. Jos ovat, laske Thuriot sisälle."
Rouva Danton poistui nopeasti.
"Koetan onneani teidän nähtenne, herra Gilbert", sanoi Danton. "Te
olette todistajani jälkimaailmalle, kuinka olen ponnistellut."
Ovi aukeni.
"Tässä tulee kansalainen Thuriot, hyvä ystävä", ilmoitti rouva Danton.
"Tule tänne!" sanoi Danton ja ojensi leveän kouransa miehelle, joka
hänen rinnallaan esitti samanlaista osaa kuin ajutantti kenraalin
rinnalla. "Lausuit kerran puhujalavalta seuraavat ylevät sanat:
'Ranskan vallankumous ei ole vain meidän, se on maailman ja meidän on
tehtävä siitä tili koko ihmiskunnalle!' Hyvä, meidän on ponnistettava
kaikkemme säilyttääksemme tämän vallankumouksen puhtaana."
"Puhu", kehoitti Thuriot.
"Huomenna, istunnon alkaessa, ennenkuin keskustelu on alkanutkaan,
sinä ehdotat seuraavaa: kommuunin yleisneuvoston jäsenmäärä korotetaan
kolmeksisadaksi, joten elokuun kymmenentenä päivänä valittujen yhä
pysyessä paikoillaan uudet tulokkaat tekevät mitättömäksi vanhojen
vaikutusvallan. Me rakennamme Pariisin edustuksen selvälle pohjalle,
me laajennamme kommuunin, me lisäämme sen lukumäärää, mutta me
tasoitamme sen henkeä. Jos tämä ehdotus ei läpäise, ellet saa heitä
käsittämään tätä ajatustani, käske Lacroixin esittää kysymys avoimesti.
Hän ehdottakoon kuolemanrangaistusta jokaiselle, ken suoraan tai
välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten
kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita.
Jos se ehdotus läpäisee, merkitsee se diktatuuria. Minä edustan
toimeenpanovaltaa. Minä astun esille, minä vaadin sitä, ja jos emmitään
antaa se minulle, minä otan sen!"
"Entä mitä sitten teette?" kysyi Gilbert.
"Silloin", sanoi Danton, "minä tartun lippuun; sensijaan että vetoisin
verilöylyn veriseen ja rumaan pahaanhenkeen, jonka minä manaan
pimeyksiinsä takaisin, vetoan taistelun ylevään ja puhtaaseen henkeen,
joka iskee pelotta ja vihatta ja katselee rauhallisena kuolemaa.
Minä kysyn kaikilta näiltä roistolaumoilta, ovatko he kokoontuneet
surmatakseen aseettomia ihmisiä; minä julistan saastaiseksi teoksi
vankiloitten uhkaamisen! Monet ehkä hyväksyvät verilöylyn, mutta
murhaajia on vähän. Käytän hyväkseni Pariisin sotaista mielialaa,
hajoitan pienen murhaajajoukon todellisten sotilaitten muodostamaan
vapaaehtoislaumaan, joka odottaa vain lähtökäskyä, ja lähetän rajalle,
vihollista vastaan, tuon epäkelvon aineksen, jota sotajoukon muu ylevä
aines vallitsee!"
"Tehkää se, tehkää se", huudahti Gilbert, "ja te olette tehnyt suuren,
valtavan, ylevän työn!"
"Hyvä Jumala, sehän on maailman helpoin tehtävä!" sanoi Danton
kohauttaen hartioitaan elein, jotka ilmaisivat voimaa, huolettomuutta
ja epäilyä. "Jos minua autetaan, saatte nähdä, kuinka käy!"
Rouva Danton suuteli miehensä kättä.
"Sinua autetaan, Danton", sanoi hän. "Kukapa ei asettuisi sinua
tukemaan, kun kuulee sinun puhuvan."
"Niin", vastasi Danton, "valitettavasti minä en voi puhua näin. Jos
ajan karille näin puhuessani, niin minäpä se silloin joudun verilöylyn
ensimmäiseksi uhriksi."
"Eikö olisikin parempi kuolla sillä tavoin?" sanoi rouva Danton
vilkkaasti.
"Vaimo, sinä puhut kuin naiset puhuvat! Jos minä kuolen, kuinka
vallankumouksen käy silloin hullun verenimijän Maratin ja valheellisen
haaveilijan Robespierren käsissä? Ei, minä en saa enkä halua vielä
kuolla. Minun on estettävä verilöyly, jos voin, ja jos se pannaan
toimeen vastoin tahtoani, minun on puhdistettava Ranska siitä ja
otettava se omalle tililleni. Minä kuljen silloin samoin päämäärääni
kohden, multa minä kuljen hirveämpänä. — Kutsu Tallien sisälle."
Tallien tuli.
"Tallien", sanoi Danton, "huomenna voi käydä niin, että kommuuni kutsuu
kirjeellisesti minut kaupungintaloon. Te olette kommuunin sihteeri.
Järjestäkää niin, en saa sitä kirjettä ja että voin todistaa, etten ole
sitä saanut."
"Hitossa, kuinka se käy päinsä?" sanoi Tallien.
"Se on teidän asianne. Minä sanon teille, mitä tahdon, mitä haluan ja
mitä on tehtävä. Teidän on keksittävä keinot. — Tulkaa, herra Gilbert,
teillähän on jokin pyyntö esitettävänä?"
Hän avasi pienen työhuoneen oven, antoi Gilbertin astua sinne ensin ja
seurasi itse perässä.
"No niin", sanoi Danton, "mitä voin tehdä hyväksenne?"
Gilbert otti taskustaan Cagliostron hänelle, antaman paperin ja esitti
sen Dantonille.
"Ah, te tulette hänen lähettämänään!" sanoi Danton.
"No, mitä haluatte?"
"Erään Abbayessa olevan naisvangin vapauttamista."
"Hänen nimensä?"
"Kreivitär de Charny."
Danton kirjoitti vapauttamismääräyksen.
"Kas tässä", sanoi hän. "Haluatteko pelastaa muita? Puhukaa! Minä
puolestani tahtoisin voida pelastaa ne kaikki onnettomat!"
Gilbert kumarsi.
"Minulla on nyt kaikki mitä haluan", sanoi hän.
"Hyvästi siis, herra Gilbert. Ja jos joskus tarvitsette apuani, tulkaa
suoraan puheilleni, mies miehen luo, ilman välikäsiä! Olisin hyvin
onnellinen, jos saisin tehdä jotakin hyväksenne."
Opastaessaan häntä ulos hän jupisi:
"Voi, olisipa minulla neljäksikolmatta tunniksi teidän tahraton
maineenne, herra Gilbert!"
Ja hän sulki oven tohtorin jälkeen raskaasti huoahtaen ja pyyhkien
hikeä otsaltaan.
Gilbert lähti Abbayeen, hallussaan se kallisarvoinen paperi, joka
antaisi hänelle Andréen.
Vaikka oli jo lähes yösydän, liikuskeli vankilan ympärillä uhkaavia
joukkoja.
Gilbert tunkeutui niiden välistä ja kolkutti vankilan portille.
Synkkä, matalaholvinen portti aukeni.
Gilbertiä puistatti: tämä matalaholvinen käytävä ei tuntunut vievän
vankilaan, vaan hautaan.
Hän esitti saamansa paperin päällikölle.
Paperi sisälsi määräyksen laskea heti vapaaksi tohtori Gilbertin
esittämän henkilön. — Gilbert mainitsi kreivitär de Charnyn, ja
päällikkö käski erään vartijan opastaa kansalaisen Gilbertin naisvangin
koppiin.
Gilbert seurasi vartijaa ja nousi hänen perässään kolmanteen kerrokseen
kapeita kierreportaita pitkin ja astui yhden lampun valaisemaan koppiin.
Muuan mustapukuinen nainen, jonka kalpeat kasvot näyttivät surupuvun
rinnalla marmorilta, istui pöydän ääressä, jolle lamppu oli pantu,
ja luki pientä nahkakantista kirjaa, joka oli somistettu hopeisella
ristillä.
Takassa hänen vierellään hehkui sammuva hiillos.
Oven auetessa syntynyt melu ei havahduttanut häntä, Gilbertin askelten
ääni ei saanut häntä kohottamaan katsettansa. Hän näytti kokonaan
syventyneen lukemiseensa tai paremminkin mietiskelyyn, sillä Gilbert
seisoi pari kolme minuuttia hänen edessään, eikä lukija kääntänyt
sillaikaa lehteä.
Vanginvartija oli työntänyt oven kiinni Gilbertin perässä ja odotteli
ulkopuolella.
"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert.
Andrée kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen mitään näkemättä.
Mietiskelyn harso oli vielä hänen katseensa ja miehen välissä, joka
seisoi hänen edessään. Vähitellen hänen katseensa selkeni.
"Ah, tekö, herra Gilbert?" kysyi Andrée. "Mitä te tahdotte?"
"Rouva", vastasi Gilbert, "kuuluu hirveitä huhuja siitä, mitä huomenna
tapahtuu vankiloissa".
"Niin", sanoi Andrée, "tuntuu siltä kuin meidät aiottaisiin surmata.
Mutta te tiedätte, herra Gilbert, että minä olen valmis kuolemaan."
Gilbert kumarsi.
"Minä tulen noutamaan teitä, rouva", sanoi hän.
"Tulette minua noutamaan?" ihmetteli Andrée. "Minne aiotte viedä minut?"
"Minne haluatte, rouva. Te olette vapaa."
Ja hän ojensi kreivittärelle Dantonin kirjoittaman
vapauttamismääräyksen.
Andrée luki sen, mutta antamatta sitä takaisin Gilbertille hän piti sen
kädessään..
"Se minun olisi pitänyt arvatakin, tohtori", sanoi hän ja yritti
hymyillä, minkä taidon hänen kasvonsa näyttivät unohtaneen.
"Mikä, rouva?"
"Se, että te tulisitte estämään minua kuolemasta."
"Rouva, maailmassa on muuan olento, joka on minulle kalliimpi kuin mitä
isä tai äiti olisivat milloinkaan minulle olleet, jos Jumala olisi
suonut minulle isän tai äidin, ja se olento olette te!"
"Niin, ja senvuoksi te heti ensimmäisellä kerralla petitte minulle
antamanne sanan."
"En ole pettänyt sanaani, rouva. Minä lähetin teille myrkyn."
"Annoitte poikani sen tuoda."
"Enhän ollut sanonut, kuka sen toisi teille."
"Te olette siis ajatellut minua, herra Gilbert? Te olette minun
takiani astunut leijonan luolaan? Ja te olette lähtenyt siitä luolasta
hallussanne taikakalu, joka aukaisee portit ja ovet?"
"Minä olen sanonut teille, madame, että niin kauan kuin minä elän, te
ette saa kuolla."
"Mutta tällä kerralla, herra Gilbert", sanoi Andrée ja hymyili
onnistuneemmin kuin äsken, "minä luulen saavani kuolla!"
"Hyvä rouva, minä sanon, että vaikka minun täytyisi väkivallalla viedä
teidät täältä, te ette kuole!"
Mitään vastaamatta Andrée repi vapautusmääräyksen neljäksi palaseksi ja
viskasi ne hiillokseen.
"Yrittäkää vieläkin!" sanoi hän sitten.
Gilbert huudahti.
"Herra Gilbert", jatkoi Andrée, "olen luopunut itsemurha-ajatuksesta,
mutta en ole luopunut kuoleman ajatuksesta".
"Voi, rouva, rouva!" vaikeroi Gilbert.
"Herra Gilbert, minä tahdon kuolla!"
Gilbert voihkaisi.
"Yhtä pyydän teiltä, sitä näet, että koetatte löytää ruumiini ja
pelastatte sen kuolleena häväistyksestä, jota se ei elävänä voinut
välttää... Kreivi de Charnyn ruumis lepää Boursonnesin linnan
hautaholvissa. Siellä olen viettänyt elämäni ainoat onnelliset päivät.
Haluan levätä hänen rinnallaan."
"Voi, rouva, taivaan tähden, minä pyydän hartaasti..."
"Ja minä, herra Gilbert, rukoilen teitä onnettomuuteni nimessä!"
"No niin, rouva, te olette niin päättänyt, ja minun on toteltava teitä.
Minä lähden, mutta en ole vielä ihan masennettu."
"Älkää unohtako viimeistä toivomustani, herra Gilbert", sanoi Andrée.
"Ellen pelasta teitä vastoin tahtoanne, rouva", vastasi Gilbert, "niin
se toivomuksenne täytetään".
Tervehdittyään Andréeta Gilbert lähti.
Hänen perässään ovi painui lukkoon synkästi kolahtaen, kuten
vankilanovi ainakin.