Elokuun 10 päivän johdosta oli perustettu erikoistuomioistuin tutkimaan
Tuilerieissa tehtyjä varkauksia. Peltierin kertoman mukaan kansa oli
tosin ampunut paikalla pari-kolmesataa varasta, jotka oli tavattu itse
teosta, mutta käsittää helposti, että yhtä paljon oli niitä, joiden
onnistui ainakin hetkeksi kätkeä anastamansa saalis.
Näiden kelpo käsityöläisten joukossa oli vanha tultavamme herra de
Beausire, hänen majesteettinsa armeijan entinen kersantti.
Lukijamme, jotka muistavat neiti Olivan rakastajan ja nuoren
Toussaintin isän menneisyyden, eivät kummastelle nähdä hänet niiden
joukossa, joiden tuli tehdä tili, ei kansalle, vaan tuomioistuimelle
siitä, mitä olivat säkkiinsä saaneet Tuilerieista.
Beausire oli tosiaankin tunkeutunut palatsiin kaikkien muiden perässä.
Hän oli liian nokkela astuakseen typerästi ensimmäisenä tai edes
ensimmäisten mukana sinne, missä vaara uhkasi ensimmäisiä.
Valtiolliset mielipiteet eivät suinkaan työntäneet Beausirea tähän
kuninkaitten palatsiin. Hän ei tullut sinne itkemään kaatuneen
kuninkuuden lankeemusta tai taputtamaan käsiä kansan voitolle. Ei.
Beausire tuli sinne harrastelijana. Hän oli niiden inhimillisten
heikkouksien yläpuolella, joita sanotaan vakaumuksiksi, eikä hänellä
ollut muuta päämäärää kuin tarkastaa, eivätkö ne, jotka juuri olivat
kadottaneet valtaistuimen, olleet samalla kadottaneet jotakin
koristusta, jonka voisi mukavammin ja helpommin korjata varmaan talteen.
Mutta pelastaakseen ulkonäön Beausire oli pannut päähänsä punaisen
myssyn, siepannut käteensä suunnattoman sapelin ja tahrannut paitansa
ja kätensä ensimmäisen tapaamansa vainajan vereen. Näin tämä
voittoisaa armeijaa seurannut susi, tämä korppikotka, joka taistelun
jälkeen leijaili taistelukentän yläpuolella, näytti ensi silmäykseltä
voittajalta.
Voittajana häntä pitivätkin useimmat kuullessaan hänen huutavan:
"Kuolema aatelisille!" ja nähdessään hänen nuuskivan sänkyjen alta,
aukovan kaappeja ynnä laatikkoja varmentuakseen, ettei vain joku
aristokraatti ollut piiloutunut niihin.
Mutta samaan aikaan kuin hän — ja Beausiren onnettomuudeksi paikalla
oli muuan mies, joka ei huutanut, joka ei kurkistellut vuoteitten alle,
joka ei aukonut kaappeja, mutta joka aseettomana oli tulen keskellä
tullut ensimmäisten voittajien mukana, vaikkei ollut mitään voittanut,
ja joka nyt käveli, kädet selän takana, ikäänkuin olisi kuljeskellut
juhlailtana jossakin julkisessa puistossa, kylmänä ja tyynenä,
nukkavieru, mutta siisti musta puku yllä, ja korotti silloin tällöin
äänensä sanomaan:
"Älkää unohtako, kansalaiset, ettei naisia saa surmata eikä koruihin
kajota!"
Niille, joiden hän näki surmaavan miehiä ja viskaavan huonekaluja
ikkunoista, miehemme ei katsonut oikeudekseen sanoa mitään.
Ensimmäisellä silmäyksellä hän oli huomannut, ettei Beausire kuulunut
viimeksi mainittujen miesten luokkaan.
Niinpä, kellon lähetessä puolta kymmentä Pitou, joka, kuten
tiedämme, oli saanut kunniavirakseen, Horloge-eteiseen sijoitetun
vartioston päällikkyyden, Pitou näki palatsista tulevan häntä kohden
jättiläiskokoisen ja synkkähahmoisen miehen, joka sanoi hänelle
kohteliaasti, mutta varmasti, ikäänkuin olisi saanut tehtäväkseen luoda
järjestystä epäjärjestykseen ja sijoittaa koston tilalle oikeutta:
"Kapteeni, kohta näette erään miehen, jolla on punainen myssy päässä,
sapeli kädessä ja joka tekee mahtavia eleitä. Pidättäkää se mies
ja antakaa miestenne penkoa hänen vaatteensa. Hän on varastanut
timanttilippaan."
"Tapahtuu, herra Maillard!" vastasi Pitou ja kohotti käden lakkinsa
reunalle.
"Vai niin, te tunnette minut, hyvä ystävä!" virkkoi entinen
vahtimestari.
"Miksen tuntisi!" sanoi Pitou. "Ettekö muista, herra Maillard? Yhdessä
me valtasimme Bastiljin!"
"Se on mahdollista", myönsi Maillard.
"Sitten lokakuun viidentenä ja kuudentena me olimme yhtaikaa
Versaillesissa."
"Minä olin tosiaan siellä."
"Hitossa! Todistukseksi mainitsen, että te opastitte naisia ja että
teillä oli kaksintaistelu Tuileriein portilla vartijan kanssa, joka ei
mielinyt päästää teitä sisälle."
"Teette siis, mitä olen pyytänyt, eikö niin?" sanoi Maillard.
"Sen ja muutakin, herra Maillard, mitä vain käskette! Ah, te olette
oikea isänmaanystävä, te!"
"Siitä minä ylpeilenkin", sanoi Maillard, "ja siksipä me emme saakaan
sallia, ettei sitä nimeä häväistä, johon meillä on oikeus. Huomio,
tuolta tulee miehemme!"
Beausire sieltä todella tuli portaita alas, heiluttaen isoa sapeliaan
ja huutaen: "Eläköön kansa!"
Pitou antoi merkin Tellierille ja Maniquetille, jotka kuin muina
miehinä sijoittuivat portin eteen, ja meni itse portaitten juurelle
Beausirea vastaan.
Tämä oli huomannut nämä valmistelut, ja koska ne ilmeisesti
huolestuttivat häntä, pysähtyi hän ja aikoi pyörtää takaisin, ikäänkuin
olisi jotakin unohtanut.
"Anteeksi, kansalainen", sanoi Pitou, "tätä tietä mennään ulos".
"Ah, tätäkö tietä?"
"Ja koska Tuilerieit on määrätty tyhjennettäväksi, poistukaa, olkaa
hyvä."
Beausire suoristihe ja jatkoi matkaansa portaita alas.
Alimmalle askelmalle ehdittyään hän kohotti käden punaisen myssynsä
tasalle ja jäljitellen sotilaanomaista ääntä sanoi:
"No, toveri, pääseekö tästä vai eikö pääse?"
"Pääsee kyllä, mutta sitä ennen on alistuttava pieneen muodollisuuteen."
"Hm! Minkälaiseen, hyvä kapteeni?"
"On sallittava vaatteitten tarkastus, kansalainen."
"Tarkastus?"
"Niin."
"Tarkastetaanko isänmaanystävä, voittaja, mies, joka tulee
aristokraatteja nitistämästä?"
"Sellainen on määräys. Siis, toveri, koska ollaan tovereita", sanoi
Pitou, "pankaa iso sapelinne tuppeen sitä ette tarvitse enää, koska
aristokraatit on surmattu ja alistukaa vapaaehtoisesti tarkastukseen,
muutoin minun on turvauduttava väkivaltaan".
"Väkivaltaan?" sanoi Beausire. "Niin, sinä puhut noin, hyväkäs
kapteeni, koska sinulla on tuolla parikymmentä miestä komennuksessasi,
mutta jos me olisimme kahdenkesken..."
"Jos me olisimme kahden kesken, kansalainen", sanoi Pitou, "tekisin
näin: tarttuisin ranteeseesi, kas näin, oikealla kädelläni, vasemmalla
nykäisisin sapelin kourastasi ja potkisin sen palasiksi, koska
rehellisen miehen käsi ei saa kajota aseeseen, jota varkaan käsi on
pidellyt."
Ja Pitou toteutti esittämänsä teorian, sitoi oikealla kädellään
valheellisen isänmaanystävän ranteen, riuhtaisi vasemmalla kädellä
sapelin, katkaisi jalallaan sen terän ja viskasi ponnen kauaksi luotaan.
"Varas!" huudahti punamyssyinen mies. "Minäkö varas, minä, herra de
Beausire?"
"Toverit", sanoi Pitou ja työnsi entisen kersantin miestensä joukkoon,
"tarkastakaa tämä herra de Beausire!"
"Niin, tarkastakaa vain", kehoitti Beausire ja kohotti kätensä,
"tarkastakaa!"
Beausiren lupaa ei tosin kaivattu tämän tarkastuksen pitoon. Mutta
Pitoun ja etenkin Maillardin hämmästykseksi, vaikka kuinka pengottiin,
käännettiin taskut, tunnustettiin salatuimmatkin paikat, ei entisen
kersantin huostasta löydetty muuta kuin korttileikki, jonka kuviot
olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, ja yksitoista souta.
Pitou silmäili Maillardia.