"Kun isänmaa on vaarassa", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle
elokuun 28 päivänä, "kuuluu kaikki isänmaalle".
Elokuun 29 päivänä kello neljä iltapuolella rumpu alkoi päristä.
Tiedettiin mistä oli kysymys: kotietsinnät olivat alkamassa.
Ja kuin taikasauvan kosketuksesta Pariisi muutti ulkoasua ensimmäisen
pärrytyksen kajahtaessa. Elämää tulvillaan olleesta kaupungista se
vaihtui autioksi ja kuolleeksi.
Myymälät salpasivat ovensa, kuusikymmen-miehiset joukko-osastot
sulkivat ja valtasivat kadut.
Tulliportteja vartioitiin, Seineä vartioitiin.
Kello yhdeltä aamuyöllä kotitarkastus aloitettiin kaikissa taloissa.
Piirien komisaarit kolkuttivat katuportille ja vaativat aukaisemaan
lain nimessä, ja heille aukaistiin katuportti.
He kolkuttivat jokaisen asumuksen ovelle, yhä lain nimessä, ja heille
aukaistiin ovet. He mursivat isännättömien asuntojen ovet.
Näin siepattiin kaksituhatta kivääriä ja pidätettiin kolmetuhatta
kansalaista.
Tarvittiin kauhua, ja se saatiin.
Tästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu
tai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.
Nämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot.
Aseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat
voineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien
silkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat
niissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei
ryöstönhalu, vaan kostonhimo.
Ryöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa,
kertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa
verrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä
nainen tahdottiin viskata Seineen.
Ja huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni
oli säätänyt, _että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus_.
Kommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti
kuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat
ja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi
armahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen
naulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi
vihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli
hänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä
johdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.
Ja kuka määräsi? Kommuuni, sen vihollinen!
Tarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken
puhkeaisi hirveä kamppailu.
Sellainen tilaisuus, kommuunin uusi julkea teko, sai sen puhkeamaan.
Elokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään
sanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka
oli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.
Girey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta
kansalliskokoukseen.
Huguenin, kommuunin puheenjohtaja, piiritytti sotaministeriön.
anastaakseen sen huostasta väkivallalla tämän girondelaisen
sanomalehtimiehen.
Girondelaiset olivat tällöin kansalliskokouksen enemmistönä.
Girondelaiset, joiden yhtä jäsentä oli loukattu, nousivat vastustamaan
ja haastoivat puolestaan Hugueninin kansalliskokouksen aitauksen eteen.
Puheenjohtaja Huguenin ei edes vastannut kansalliskokouksen haasteeseen.
Elokuun 30 päivänä kansalliskokous sääti asetuksen, jonka nojalla
Pariisin valtuusto lakkautettaisiin.
Muuan teko, joka osoittaa, kuinka tähän aikaan vielä kammoksuttiin
varkautta, oli isolta osaltaan vaikuttanut kansalliskokouksen säätämän
asetuksen syntyyn.
Eräs kommuunin jäsen eli henkilö, joka sanoi olevansa kommuunin jäsen,
oli murtautunut johonkin säiliöön ja ottanut sieltä pienen hopeisen
tykin, jonka kaupunki aikoinaan oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle, kun
tämä oli ollut lapsi.
Cambon, joka oli nimitetty valtion omaisuuden vartijaksi, sai vihiä
tästä varkaudesta ja toimitti syytteenalaisen miehen kansalliskokouksen
aitauksen eteen. Mies ei kieltänyt mitään eikä puolustautunut, tyytyi
vain sanomaan, että se kallisarvoinen esine olisi voitu varastaa ja
että hän oli arvellut sen olevan hänen luonansa varmemmassa tallessa
kuin missään muualla.
Moinen kommuunin harjoittama mielivalta tuntui raskaalta, oli monen
mielestä rasittava ies. Louvet, rohkeitten tekojen mies, oli tällöin
Lombards-kadun piirin esimies. Hän sai piirinsä julistamaan, että
kommuunin yleisneuvosto oli vikapää vallananastukseen.
Huomatessaan näin saavansa kannatusta kansalliskokous päätti,
että kommuunin puheenjohtaja, samainen Huguenin, joka ei mielinyt
vapaaehtoisesti saapua sen aitauksen eteen, oli tuotava sinne
väkivallalla ja että neljänkolmatta tunnin kuluessa piirit
nimittäisivät uuden kommuunin.
Tämä päätös tehtiin elokuun 30 päivänä kello viisi iltapuolella.
Laskekaamme tunnit, sillä tästä hetkestä lähtien me kuljemme nopeasti
syyskuun 2 päivän verilöylyä kohden, ja jokainen minuutti vie
askelen lähemmäksi sitä veristä, käsiään vääntelevää, hajahapsista,
kauhusilmäistä jumalatarta, jota sanotaan Hirmuksi!
Mutta kansalliskokous, joka yhä pelkäsi mahtavaa vihollistaan, julisti
samalla kun se erotti kommuunin, että se oli tehnyt isänmaalle suuria
palveluksia; julistus ei ollut oikein johdonmukainen.
_Ornandum, tollendum!_ oli Cicero aikoinaan sanonut Oktavianuksesta.
Kommuuni menetteli kuten Oktavianus. Se antoi seppelöidä itsensä,
muttei sallinut itseään karkotettavan.
Kahta tuntia myöhemmin Tallien, vähäpätöinen kirjuri, joka
kovaäänisesti kerskui olevansa Dantonin miehiä, Tallien, kommuunin
sihteeri, kehoitti Thermesin piiriä marssimaan Lombardsin piiriä
vastaan.
Ah, nyt oli kysymyksessä kansalaissota, ei enää kansa kuningasta,
porvari ylimystä, mökki linnaa, talo palatsia vastaan, vaan piiri
piiriä, piikki piikkiä, kansalainen kansalaista vastaan.
Tällöin Marat ja Robespierre, jälkimäinen kommuunin jäsenenä, edellinen
harrastelijana, korottivat äänensä.
Marat vaati kansalliskokouksen teurastamista. Se ei merkinnyt mitään,
sillä oli jo totuttu hänen ehdotuksiinsa.
Mutta Robespierre, varovainen, ovela Robespierre, Robespierre, tuo
arkaileva ja luikerteleva ilmiantaja, ehdotti, että tartuttaisiin
aseihin ja ettei ainoastaan puolustauduttaisi, vaan myöskin
hyökättäisiin.
Robespierre tunsi epäilemättä kommuunin hyvin voimakkaaksi, koska
uskalsi lausua moiset sanat!
Kommuuni oli todella hyvin voimakas, sillä samana yönä sen sihteeri
Tallien saapui kansalliskokoukseen kolmentuhannen piikkiniekka-miehen
etunenässä.
"Kommuuni", sanoi hän, "ja vain kommuuni on korottanut
kansalliskokouksen jäsenet vapaan kansan edustajien arvoon. Kommuuni
on säädättänyt asetuksen yllyttäjä-pappeja vastaan, se on vanginnut
miehet, joihin kukaan ei uskaltanut kädellään kajota. Kommuuni", sanoi
hän lopuksi, "_tulee muutaman päivän perästä puhdistamaan vapauden
maaperän heidän läsnäolostaan!_"
Elokuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä siis kommuuni lausui verilöylyn
syntysanat kansalliskokouksen edessä, joka juuri oli pannut kommuunin
viralta.
Kuka lausui nämä syntysanat? Kuka niin sanoaksemme sinkosi toistaiseksi
vielä valkoisena tämän punaisen ohjelman?
Tallien, kuten olemme nähneet, sama mies, joka järjesti myöhemmin
thermidor-kuun 9 päivän.
Kansalliskokous kuohahti; se ansio on sille tunnustettava.
Manuel, kommuunin yleinen syyttäjä, huomasi, että nyt mentiin liian
pitkälle. Hän vangitutti Tallienin ja vaati Hugueninin tulemaan
kansalliskokouksen nuhdeltavaksi.
Ja silti Manuel, joka pidätti Tallienin, joka vaati Hugueninilta
hyvityssakot, Manuel tiesi hyvin, mitä pian tapahtuisi, sillä
katsokaa, mitä teki tämä poloinen pedantti, tämä pienisieluinen, mutta
rehtisydäminen mies.
Abbayessa oli hänen henkilökohtainen vihamiehensä: Beaumarchais.
Beaumarchais, suuri nauraja, oli nauranut Manuelia. Manuel tuli
ajatelleeksi, että jos Beaumarchais saisi surmansa toisten mukana,
tämä murha voitaisiin panna hänen itserakkautensa alhaisen kostonhalun
tiliin. Hän riensi Abbaye-vankilaan ja kutsutti Beaumarchaisin
puheilleen. Kun tämä näki Manuelin, alkoi hän pyydellä anteeksi ja
antaa selityksiä kirjalliselle uhrilleen.
"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä
arvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette
halua saada surmaanne huomenna!"
_Figaron_ kirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti
raollaan olevasta ovesta ja katosi.
Olettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille,
näyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja
Beaumarchais olisi ollut kuoleman oma!
Elokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi
kansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun
väliset valtasuhteet.
Kommuuni oli päättänyt jäädä paikalleen, maksoi mitä maksoi.
Kansalliskokous oli sen erottanut ja kehoittanut piirejä valitsemaan
uuden.
Kommuuni tietysti voittaisi, sillä rahvaan mielipide suosi sitä.
Kansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä
jonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun
10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä
tarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.
Täytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat
yllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi
valloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko
Ranska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa
— Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen
päättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.
Muuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuinta
Braunschweigin herttualle.
Mitkä olivat silloin kolme mahtavaa vallasta kiistelevää puoluetta?
Kansalliskokous, kommuuni ja jakobiinit. Kommuuni ynnä jakobiinit,
tarkkaan katsoen, olivat yksi ja sama puolue.
Kommuuni tai jakobiinit eivät siis olleet Robespierren tarkoittama
puolue: Robespierre oli sekä kerhon että kommuunin jäsen. Hän ei voinut
itseään syyttää!
Se mahtava puolue oli siis girondelaisten puolue.
Olemme sanoneet, että Robespierre meni pitemmälle kuin kaikkien
päättömimpien huhujen levittäjät. Mikä tosiaan oli päättömämpää kuin
syyttää girondelaisia, jotka olivat julistaneet sodan Preussille ja
Itävallalle, että he muka tarjosivat valtaistuinta viholliskenraalille?
Entä keitä siitä syytettiin? Miehiä sellaisia kuin olivat Vergniaud,
Roland, Clavières, Servan, Gensonné, Guadet, Barbaroux, kaikkein
kiihkeimpiä isänmaanystäviä ja samalla Ranskan vilpittömimpiä miehiä!
Mutta on hetkiä, jolloin Robespierren kaltaiset henkilöt voivat väittää
mitä tahansa ja, mikä sitäkin pahempaa, on hetkiä, jolloin kansa uskoo
mitä tahansa.
Oli siis tultu elokuun 31 päivään.
Lääkäri, joka tällöin olisi koetellut Ranskan valtimoa, olisi tuntenut
valtimon sykinnän kiihtyvän hetki hetkellä.
Kuten mainittu, kansalliskokous oli edellisenä päivänä kello viisi
iltapuolella pannut kommuunin viralta. Asetuksen mukaan tuli piirien
neljänkolmatta tunnin kuluessa valita uusi yleisneuvosto.
Elokuun 31 päivänä kello viisi ikäpuolella asetuksen piti olla
toteutettuna.
Mutta Maratin sotahuudot, Hébertin uhkailut ja Robespierren parjaukset
saivat kommuunin painamaan Pariisia niin raskaasti, etteivät piirit
uskaltaneet äänestää. Kieltäytymisensä verukkeeksi ne esittivät,
etteivät olleet saaneet päätöksestä virallista ilmoitusta.
Elokuun 31 päivänä kello kahdentoista tienoissa kansalliskokous
huomasi, ettei sen eilistä päätöstä ollut toteutettu eikä
toteutettaisikaan. Olisi siis vedottava voimaan, ja kuka tiesi,
asettuisiko se voima kansalliskokouksen puolelle?
Kommuunilla oli Santerre tämän langon, Panisin, muodossa. Kuten
muistettaneen, tämä Panis oli se Robespierren fanaattinen kannattaja,
joka Rebecquille ja Barbarouxille oli ehdottanut, että nimitettäisiin
diktaattori, ja oli heille vihjaissut, että täksi diktaattoriksi oli
valittava _Lahjomaton_. Santerre, hän merkitsi työläiskortteleja.
Työläiskorttelit taas merkitsivät vastustamatonta valtameren voimaa.
Työläiskorttelit olivat murtaneet Tuileriein portit, ne murskaisivat
kyllä kansalliskokouksenkin ovet.
Kansalliskokous pelkäsi lisäksi, että turvautuessaan aseihin kommuunia
vastaan se menettäisi äärimmäisten isänmaanystävien kannatuksen,
niiden, jotka tahtoivat vallankumousta hintaan mihin tahansa, ja
että — mikä olisi sitäkin pahempaa — se saisi vastoin tahtoaan tukea
maltillisten rojalistien taholta.
Silloin se olisi auttamattomasti hukassa!
Kellon lähetessä kuutta illalla levisi istuntosalissa huhu, että
Abbayen ympärillä raivosi kansanmeteli.
Muuan herra de Montmorin oli vapautettu. Rahvas luuli häntä samaksi
ministeriksi, joka oli nimellään varmentanut Ludvig XVI:n passin,
jonka turvin tämä oli yrittänyt paeta. Vankilan ympärille kertyi väkeä
ja äänekkäin huudoin vaadittiin petturin kuolemaa. Oli ollut perin
työlästä saada se huomaamaan erehdyksensä. Koko sen yön Pariisin kadut
olivat kauheassa käymistilassa.
Ilmassa tuntui, että seuraavana päivänä vähäisinkin tapahtuma, joka
kiihdyttäisi tätä käymistilaa, saisi valtavat mittasuhteet.
Tämä tapahtuma — kerromme siitä hieman seikkaperäisemmin, koska sen
mukana tapaamme kertomuksemme sankareista erään, jonka olemme pitkäksi
ajaksi kadottaneet näkyvistä — sikisi Châteletin vankiloissa.