Mutta ennenkuin seuraamme Andréeta vankilaan, jonne hänet oli lähetetty
epäiltynä, seuratkaamme kuningatarta vankilaan, jonne hänet viedään
rikollisena.
Olemme jo maininneet kansalliskokouksen ja Pariisin kommuunin välisestä
kahnauksesta.
Kansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut
samassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n
päivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.
Pariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja
juuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota
kansalliskokous oli saarnannut.
Kansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi
mielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin,
kuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja
kruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.
Kansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin
inhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.
Koska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta,
kruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis
kuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan
asunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis
kuningasmielinen.
Kuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri
vivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli
kuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.
Eikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan
keisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?
Kommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä.
Silloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen,
litteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.
Robespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava
puolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin
herttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä
olivat huutaneet: "Aseihin!" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet
käsivartensa Ranskaa puolustamaan!
Vallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen,
vastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.
Kansalliskokous oli hyväksynyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin.
Kommuuni julisti, ettei se vastaisi kuninkaasta, jos kuningas asuisi
Luxembourgissa. Luxembourgin kellareista pääsi katakombeihin, — niin
kommuuni vakuutti.
Kansalliskokous ei halunnut rikkoa välejä kommuunin kanssa näin
vähäpätöisen asian takia. Se salli kommuunin valita kuninkaallisten
olinpaikan.
Kommuuni valitsi Templen.
Katsokaa, eikö ollutkin hyvin valittu!
Temple ei ole, kuten Luxembourg, palatsi, jonka kellareista pääsee
katakombeihin, jonka seinät yhtäältä ovat laajan aukean puolella
ja toisaalta muodostavat terävän kulman Tuileries-palatsin ja
kaupungintalon kanssa. Ei, vaan se on vankila, joka on kommuunin
silmien ja käsien ulottuvilla. Kommuunin tarvitsisi vain kurkottaa
kätensä: se aukaisisi tai sulkisi sen portit. Se on vanha yksinäinen
torni, jonka kaivanto on korjattu kuntoon; se on vanha, matala, luja,
synkkä, kammottava torni. Filip kaunis, toisin sanoen kuninkuus,
nujersi siinä keskiajan, joka kapinoi häntä vastaan. Siihen astuisi nyt
kuninkuus uudenajan nujertamana.
Kuinka se iäkäs torni olikin jäänyt siihen keskelle vilkasta
kaupunginosaa, synkkänä ja mustana kuin tarhapöllö kirkkaassa
päivänpaisteessa!
Sen tornin kommuuni määrää kuninkaan ja hänen perheensä asunnoksi.
Harkitustiko se valitsee kuninkaan asunnoksi tämän tyyssijan, missä
entiset häverikit pitivät päässänsä vihreätä myssyä ja _koputtivat
pyllyllään kivipermantoa_, kuten keskiaikainen lakiteksti sanoo,
minkä jälkeen heillä ei ollut enää velkoja? Ei, se on puhdas sattuma,
kohtalo, me sanoisimme kaitselmus, ellei se sana tuntuisi liian
julmalta.
Elokuun 13 päivän illalla kuningas, kuningatar, madame Elisabeth,
rouva de Lamballe, rouva de Tourzel, herra Chamilly, kuninkaan
kamaripalvelija, ja herra Hue, kruununprinssin kamaripalvelija,
siirrettiin Templeen.
Kommuunilla oli sellainen hoppu viedä kuningas tähän uuteen asuntoon,
ettei tornia edes ehditty panna kuntoon.
Kuninkaallinen perhe vietiin senvuoksi ensin siihen rakennuksen osaan,
missä aikoinaan oli asunut Artoisin kreivi, kun hän käväisi Pariisissa,
ja jota sanottiin palatsiksi.
Koko Pariisi näytti iloitsevan. Kolmetuhattaviisisataa kansalaista
oli tosin surmattu, mutta kuningas, tämä ulkomaalaisien ystävä,
tämä vallankumouksen paha vihollinen, tämä ylimysten ja pappien
liittolainen, kuningas oli vankina!
Kaikki Templeä ympäröivät talot loistivat juhlavalaistuksessa.
Lamppuja oli sijoitettu yksinpä tornin ampuma-aukkoihinkin.
Astuessaan vaunuista Ludvig XVI näki Santerren, joka ratsain odotteli
häntä kymmenen askelen päässä vaununovesta.
Kaksi valtuuston jäsentä astui kuningasta vastaan, hattu kädessä.
"Sisään, hyvä herra", sanoivat he hänelle.
Kuningas astui sisälle ja tietysti erehtyen vastaisen asuntonsa
laadusta pyysi päästä silmäilemään palatsin huoneita.
Valtuuston jäsenet hymyilivät toisilleen ja sanomatta kuninkaalle,
että tarkastusmatka, jonka hän aikoi tehdä, oli ihan turha, koska hän
joutuisi asumaan tornissa, he näyttivät hänelle Templen kaikki huoneet.
Kuningas valitsi näistä itselleen huoneiston, ja valtuustonjäsenet
nauttivat tästä erehdyksestä, joka pian muuttuisi pettymykseksi.
Kello kymmeneltä tarjottiin illallinen. Aterian aikana Manuel seisoi
kuninkaan sivulla. Hän ei ollut palvelija, joka nöyrästi tottelisi,
vaan vanginvartija, kaitsija, isäntä!
Olettakaa, että annettiin kaksi ristiriitaista määräystä; toisen antoi
kuningas, toisen Manuel: Manuelin antama pantiin täytäntöön.
Nyt vasta alkoi todellinen vankeus.
Elokuun 13 päivän illasta lähtien kuningas, joka on voitettu
yksinvallan huipulla, jättää tämän ylevän korkeuden ja suistuu nopein
askelin vuoren toista rinnettä alas, jonka pohjassa häntä odottaa
mestauslava.
Hän on tarvinnut kahdeksantoista vuotta kiivetäkseen tuolle huipulle
ja pysytelläkseen sillä. Viidessä kuukaudessa kahdeksassa päivässä hän
suistuisi sieltä alas.
Katsokaa, kuinka nopeasti häntä työnnetään!
Kello kymmenen ollaan palatsin ruokasalissa. Kello yksitoista palatsin
salongissa.
Kuningas _on_ vielä tai ainakin luulee _olevansa_.
Hän ei tiedä, mitä tapahtuu.
Kello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski
kamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät
liinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.
"Minne me seuraamme teitä?" kysyivät kamaripalvelijat.
"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon", vastasi komissaari. "Palatsi on
ainoastaan päiväasunto."
Kuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain
kamaripalvelijoittensa isäntiä.
Palatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi
kulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.
Tämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan
juhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen
asuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen
graniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.
"Hyvä Jumala", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, "tuohon torniinko
te meidät opastatte?"
"Siihen juuri", vastasi valtuustonjäsen. "Ah, palatsien aika on ollutta
ja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan."
Tätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle
askelmalle.
Kamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta
lyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.
Toisessa kerroksessa hän sentään keskeytti kiipeämisensä, kääntyi
oikealla olevaan käytävään ja aukaisi käytävän oikealla laidalla olevan
huoneen oven.
Yksi ainoa ikkuna valaisi tätä huonetta. Kolme neljä tuolia, pöytä ja
kehno vuode, siinä tämän huoneen koko kalusto.
"Kumpi teistä on kuninkaan palvelija?" kysyi valtuustonjäsen.
"Minä olen kamariherra", vastasi Chemilly.
"Kamariherra tai palvelija, sehän on sama asia."
Sitten hän osoitti vuodetta ja virkkoi:
"Kas, tuossa saa isäntäsi maata."
Ja lyhtyniekkamies viskasi eräälle tuolille peitteen ja pari hurstia,
sytytti lyhtynsä liekillä kaksi takan kamanalla olevaa kynttilää ja
jätti kamaripalvelijat kahden kesken toistensa seuraan.
Oli mentävä panemaan kuntoon kuningattaren asunto, joka oli
ensimmäisessä kerroksessa.
Hue ja Chemilly silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Heidän kyynelisissä
silmissään väikkyi yhä kuninkaallisten huoneitten kaikki loisto ja
komeus. Kuningas ei joutuisikaan vankilaan; hänet majoitettaisiin
kurjaan hökkeliin!
Onnettomuudelta puuttui näyttämöasetuksen majesteetillisuus.
He tutkivat huonetta.
Sänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu
säleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja
luteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.
Kamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat
parhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.
Toisen lakaistessa, toisen pyyhkiessä tomua kuningas astui huoneeseen.
"Voi, sire", huudahtivat palvelijat yhteen ääneen, "mikä häväistys!"
Kuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta!
Hän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.
Seinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat
aiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. "En halua", sanoi hän "jättää
tuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi."
Kun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui
yhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä
rauhallisemminkin.
Jos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen
livren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto,
kappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan,
kymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää
kaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja
kuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja
— vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut
valtakuntansa onnellisin ihminen.
Mutta niin ei ollut kuningattaren laita.
Ellei tämä ylpeä naarasleijona karjaissutkaan häkkinsä nähdessään,
johtui se siitä, että syvällä hänen rinnassaan asusti niin julma tuska,
että hän pysyi sokeana ja turtana kaikelle, mitä hänen ympärillään
tapahtui.
Hänen asuntoonsa kuului neljä huonetta: eteishuone, johon jäi
prinsessa de Lamballe, toinen huone, johon kuningatar sijoittui, pieni
suoja, joka luovutettiin rouva de Tourzelille, ja perähuone, joka
järjestettiin madame Elisabethin ja molempien lasten asunnoksi.
Täällä oli jonkun verran siistimpää kuin kuninkaan puolella.
Manuel, joka näytti olevan häpeissään kuninkaalle osoitetun loukkauksen
johdosta, ilmoitti lisäksi, että kommuunin arkkitehti, kansalainen
Palloy — sama mies, joka oli saanut tehtäväkseen hävittää Bastiljin,
tulisi neuvottelemaan kuninkaan kanssa, kuinka kuninkaallisen perheen
vastainen asunto saataisiin niin mukavaksi kuin mahdollista.
Sillaikaa kun Andrée hautaa rakasta mies-vainajaansa, kun Manuel
sijoittaa Templeen kuningasta ja kuninkaallista perhettä, kun
kirvesmiehet pystyttävät giljotiinia Carrousel-aukiolle, voiton
kentälle, joka pian muuttuu toiseksi Grève-toriksi, luokaamme silmäys
kaupungintaloon, jossa olemme jo pari kolme kertaa käväisseet, ja
tarkastelkaamme sitä valtaa, joka seurasi Baillyn ja Lafayetten
kaltaisten miesten valtaa ja joka sivuuttamalla kansalliskokouksen
tähtää diktatuuriin.
Katselkaamme miehiä: he selittävät meille teot.
Elokuun 10 päivän illalla, kun kaikki oli onnellisesti ohi, kun tykkien
jyske oli tauonnut, kun ammunta oli sammunut, kun ei enää muuta tehty
kuin yksinäisiä murhia, humalainen ja ryysyinen miesjoukko kantoi
käsivarsillaan kommuunin kokoussaliin pimeyksien miehen, silmiään
räpyttelevän huuhkajan, joukkojen profeetan, jumalallisen Maratin.
Hän oli sallinut sen tehdä, ei ollut enää mitään pelättävää, voitto oli
varma ja taistelukenttä sutten, kotkien ja korppien avoin haaskapaikka.
Häntä sanottiin elokuun 10 päivän voittajaksi, häntä, joka oli siepattu
juuri kun hän kurkisti ulos kellarinsa henkireiästä!
Hänet oli seppelöity laakerinoksin ja Caesarin lailla hän oli
lapsekkaasti säilyttänyt seppelen otsallaan.
Nämä kansalaiset, sanskulotit, siis viskasivat jumala Maratin kommuunin
keskuuteen.
Samoin kuin rampa Vulkanus aikoinaan oli viskattu jumalten neuvostoon.
Vulkanuksen nähdessään jumalat olivat nauraneet, Maratin nähdessään
monet nauroivat, toiset tunsivat kuvotusta, jotkut alkoivat väristä.
Ja viimeksi mainitut olivat oikeassa.
Mutta Marat ei kuulunut kommuuniin, häntä ei olla nimitetty sen
jäseneksi, hänet oli sinne tuotu.
Hän jäi sinne.
Hänelle luovutettiin — ja yksinomaan hänelle — sanomalehtimiesten
aitio. Mutta sen sijaan että sanomalehtimies olisi joutunut kommuunin
käskettäväksi, kuten _Logobraphe_ oli kansalliskokouksen käskettävänä,
kommuuni joutuikin Maratin kynsien, käpälän ruhjottavaksi.
Kuten rakkaan ja suuren ystävämme Victor Hugo kauniissa draamassa
Angelo on Padovan valtias, mutta tuntee Venetsian yläpuolellaan, samoin
oli kommuuni kansalliskokouksen yläpuolella, mutta tunsi Maratin
yläpuolellaan.
Katsokaa, kuinka se totteli Maratia, tämä ylväs kommuuni, jota
kansalliskokous totteli. Sen ensimmäisiä päätöksiä oli:
"Rojalistimyrkyttäjien kirjapainot takavarikoidaan ja luovutetaan
isänmaallisille kirjanpainajille."
Saman päivän aamuna, jolloin päätös piti julkaistaman, Marat jo pani
sen täytäntöön. Hän meni kuninkaalliseen kirjapainoon, laahautti
kotiinsa yhden painokoneen ja kannatti säkeittäin hänelle sopivia
kirjasimia. Eikö hän ollut ensimmäinen isänmaallinen kirjanpainaja?
Kansalliskokous oli kauhistunut elokuun 10 päivä verilöylyä. Se oli
ollut voimaton sitä estämään. Sen omassa pihassa, sen käytävissä, sen
ovella oli murhattu.
Danton oli sanonut:
"Milloin oikeuden toiminta alkaa, silloin on kansanomaisen koston
tauottava. Kansalliskokouksen edessä minä sitoudun suojelemaan sen
huostassa olevia kansalaisia, minä asetun heidän eteensä, minä vastaan
heistä."
Danton oli puhunut näin, ennenkuin Marat tuli kommuuniin. Maratin
tultua kommuuniin Danton ei vastannut enää mistään.
Käärmeen edestä leijona väistyi: hän yritti tekeytyä ketuksi.
Lacroix, tämä entinen upseeri, tämä kookas, ryhdikäs edustaja, joka
oli yksi Dantonin sadasta käsivarresta, nousi puhujalavalle ja
ehdotti, että kansalliskaartin päällikön Santerren johdolla — miehen,
jonka tylyn pinnan alla rojalistitkin myönsivät säälivän sydämen
sykkivän — nimitettäisiin sotaoikeus, joka viivyttelemättä tuomitsisi
sveitsiläiset, upseerit ja sotilaat.
Lacroixin tai oikeammin Dantonin ajatus oli seuraava: Tämän
sotaoikeuden jäsenet valittaisiin miesten joukosta, jotka olivat
taistelleet. Miehet, jotka olivat taistelleet, olivat rohkeita miehiä.
Rohkeat miehet pitävät arvossa ja kunnioittavat uljuutta.
Ja jo voittajinakin he kavahtaisivat tuomita voitettuja kuolemaan.
Emmekö ole nähneet näiden voittajien, verestä humaltuneina,
raatelunhalua suitsevina, säästävän naisia, suojelevan ja opastavan
heitä?
Sotaoikeus, jonka jäsenet valittaisiin bretagnelaisten tai
marseillelaisten liittolaisten parista, siis voittajien joukosta,
olisi niin muodoin vankien pelastus. Paras todistus siitä, että se oli
armelias toimenpide, on se, että kommuuni hylkäsi ehdotuksen.
Marat piti verilöylyä parempana; se lopettaisi kaikki pian.
Hän vaati päitä, yhä vain päitä ja edelleen päitä!
Hänen lukumääränsä kasvoi yhtenään. Ensin oli vain viisikymmentätuhatta
päätä, sitten satatuhatta, senjälkeen kaksisataatuhatta ja lopulta hän
vaati _kaksisataa seitsemänkymmentäkolmetuhatta_ päätä.
Miksi tämä omituinen luku, tämä kummanlainen määrä?
Hän itsekään ei olisi voinut sitä selittää.
Hän vaatii verilöylyä, siinä kaikki. Ja verilöylyä aletaan järjestää.
Niinpä Danton ei enää tulekaan kommuuniin: ministerin työ vaatii kaiken
hänen aikansa, niin hän ainakin väittää.
Mitä tekee kommuuni?
Se toimittaa kansalliskokoukseen lähetystöjä.
Elokuun 16 päivänä kolme lähetystöä tulee perätysten aitauksen eteen.
Elokuun 17 päivänä esiintyy uusi lähetystö.
"Kansa", sanoo se, "on väsynyt koston odotukseen. Kavahtakaa, ettei
se ryhdy tekemään oikeutta! Tänä iltana, sydänyöllä, hätäkello alkaa
läpätä. Tuileries-palatsiin on saatava rikosoikeus, johon kukin piiri
valitsee yhden jäsenen. Ludvig kuudestoista ja Marie-Antoinette
halusivat verta; saakoot he nyt nähdä kätyriensä veren vuotavan!"
Moinen julkeus, moinen painostus pani kaksi miestä kimmahtamaan:
Jakobiini Choudieun ja dantonilaisen Thuriotin.
"Ne, jotka tulevat tänne ehdottamaan verilöylyä", sanoi Choudieu,
"eivät ole kansan ystäviä, ne ovat liehittelijöitä. Halutaan
inkivisitiota. Minä vastustan sitä kuolemaani asti!"
"Te haluatte halventaa vallankumousta!" huudahti Thuriot. "Vallankumous
ei ole ainoastaan Ranskan, vaan se on koko ihmiskunnan!"
Anomuksia seuraavat uhkaukset.
Nyt tulevat paikalle piirien edustajat ja sanovat:
"Ellei parin kolmen tunnin perästä ole tuomioistuimen puheenjohtajaa
nimitetty ja elleivät tuomarit ole ryhtyneet toimimaan, tapahtuu
Pariisissa suuria ikävyyksiä."
Tällaisen uhkauksen kuullessaan kansalliskokous totteli. Se päätti
perustettavaksi ylimääräisen tuomioistuimen.
Se teki tämän päätöksen elokuun 17 päivänä.
Elokuun 19 päivänä tuomioistuimen jäsenet oli valittu.
Elokuun 20 päivänä tuomioistuin aloitti työnsä ja tuomitsi kuolemaan
erään rojalistin.
Elokuun 21 päivän iltapuolella edellisen päivän kuolemaantuomittu
teloitettiin soihtujen valossa Carrousel-aukiolla.
Tämän ensimmäisen teloituksen vaikutus oli hirveä, niin kamala, ettei
pyövelikään voinut sitä sietää.
Näyttäessään kansalle tämän ensimmäisen mestatun päätä, joka raivasi
tien leveäksi ruumisvankkurien kulkea, hän kiljahti, pudotti pään
kadulle ja suistui maahan.
Hänen apurinsa kohottivat hänet ylös: hän oli kuollut!