On tuiki mahdotonta luoda itselleen kuvaa siitä, miltä hävitetty
Tuileries-palatsi tällöin näytti.
Huoneitten lattiat olivat yltyleensä veressä ja sitä virtasi portaita
alas...Jokunen ruumiskin oli vielä jäänyt sisähuoneihin.
Andrée menetteli kuten muutkin etsiskelijät: hän otti tuohuksen ja
tutki vainajat ruumis ruumiilta.
Ja näin hän lähestyi kuningattaren ja kuninkaan huoneistojen ovea.
Pitou seurasi häntä yhä.
Kuninkaallisten huoneissa Andréen etsintä oli yhtä tuloksetonta kuin
muuallakin. Hetken hän näytti olevan ymmällä, tietämättä, minne nyt
menisi.
Pitou huomasi hänen epäröintinsä, lähestyi häntä ja sanoi:
"Ah, rouva kreivitär, tiedän hyvin, mitä te haette." Andrée kääntyi.
"Rouva kreivitär tarvitsee kenties minun apuani?"
"Herra Pitou?" sanoi Andrée.
"Palvelukseksenne, rouva kreivitär."
"Ah, niin, niin", virkkoi Andrée, "tarvitsen kipeästi apuanne!"
Hän tarttui nuoren kapteenin molempiin käsiin ja kysyi:
"Tiedättekö, kuinka kreivi de Charnyn on käynyt?"
"En tiedä, rouva", vastasi Pitou, "mutta minä voin auttaa teitä häntä
etsiessänne".
"On eräs henkilö", jatkoi Andrée, "joka tietää hyvin, onko hän kuollut
vai elossa, ja joka tietää, missä hän on, elävänä tai ruumiina".
"Kuka se henkilö on, rouva kreivitär?" kysyi Pitou.
"Kuningatar", jupisi Andrée.
"Tiedättekö missä kuningatar on?" sanoi Pitou.
"Kansalliskokouksessa luullakseni. Minulla on vielä hitunen toivoa:
herra de Charny on kenties myöskin siellä hänen kerallaan."
"Vallan oikein", myönsi Pitou yhtyen tähän toivoon, ei itseään
vakuuttaakseen, vaan rohkaistakseen leskeä. "Haluatteko mennä
kansalliskokouksen puolelle?"
"Kyllä, mikäli ei ovia minulta suljeta..."
"Minä kyllä avautan ne teille."
"Lähtekäämme siis!"
Andrée heitti tuohuksen kauas luotaan, välittämättä, vaikka lattia
syttyisi palamaan ja sen mukana koko Tuileries-palatsi. Mitä
merkitsivät Tuilerieit tämän syvän epätoivon rinnalla? Niin syvän,
ettei se vaatinut edes kyyneliä!
Andrée tunsi palatsin, sillä hän oli asunut siellä. Hän meni
palveluskunnan pikku portaitten kautta keskikerrokseen ja sieltä
edelleen isoon eteishuoneeseen. Tarvitsematta uudelleen käväistä veren
tahraamissa huoneissa Pitou joutui Horloge-vartioston eteen.
Maniquet teki kunniaa.
"No", sanoi tämä, "entä kreivittäresi?"
"Hän toivoo löytävänsä miehensä kansalliskokouksen puolelta, ja me
olemme nyt menossa sinne."
Sitten hän kuiskasi:
"Koska me voimme löytää kreivin, mutta ruumiina, lähetä
Feuillant-pengermän portille neljä kelpo miestä, joiden voin
odottaa puolustavan ylimyksen ruumista, ikäänkuin se olisi jonkun
isänmaanystävän ruumis."
"Hyvä on. Mene kreivittäresi kanssa! Saat miehesi."
Andrée odotteli puutarhan portilla, jonka eteen oli pantu vartija.
Koska Pitou oli tämän vartijan siihen sijoittanut, oli luonnollista,
että vartija päästi Pitoun menemään.
Tuileriein puutarhaa valaisivat lamput, joita oli sytytetty sinne tänne
ja varsinkin kuvapatsaitten läheisyyteen.
Oli miltei yhtä lämmin kuin päivällä, puiden lehdet tuskin
värähtivätkään yötuulen heikossa virissä, ja lamput paloivat
liikkumattomina kuin tulikärkiset keihäät. Ne valaisivat etäälle, eivät
ainoastaan puutarhan lakeaa nurmikenttää, vaan lisäksi puiden suojassa
viruvia yksinäisiä ruumiita.
Mutta Andrée oli nyt ihan varma siitä, että vain kansalliskokouksesta
hän saisi tietoja miehestään, ja hän astelikin eteenpäin sivuilleen
vilkaisematta.
Näin he sitten tulivat Feuillant-pengermän puolelle.
Kuninkaallinen perhe oli tunti sitten lähtenyt kansalliskokouksen
istuntosalista ja mennyt omalle puolelleen, toisin sanoen siihen
tilapäiseen huoneistoon, joka oli heitä varten pantu kuntoon.
Jos mieli päästä kuninkaallisten huoneistoon saakka, oli selviydyttävä
kahdesta esteestä: ulkona seisovista vartijoista ja aatelismiehistä,
jotka vartioivat sisäpuolella.
Pitou, kansalliskaartin kapteeni ja Tuileriein vartioston päällikkö,
tiesi tunnussanan ja voi siis opastaa Andréen aatelismiesten huoneeseen
saakka.
Senjälkeen Andrée saisi yrittää omin voimin kuningattaren puheille.
Me tiedämme jo, minkälainen huoneisto kuninkaallisella perheellä oli
asuttavanaan. Olemme niinikään maininneet kuningattaren epätoivosta,
olemme sanoneet, että astuttuaan tähän viheriällä paperoituun pikku
huoneeseen kuningatar oli heittäytynyt vuoteelle ja nyyhkytysten ynnä
kyynelten vallassa pureutunut vuoteen poikkipielukseen.
Se, joka kadottaa valtaistuimensa, vapautensa, kenties henkensäkin,
kadottaa kyllin paljon, jotta hänen epätoivoaan kummasteltaisiin ja
jotta tämän suunnattoman mielenmasennuksen takaa etsittäisiin, mikä
vieläkin viiltävämpi tuska toi kyynelet hänen silmiinsä, nyyhkytykset
hänen rintaansa!
Tätä ääretöntä tuskaa olivat kaikki kunnioittaneet, ja kuningatar oli
heti jätetty omaan rauhaansa.
Kuningatar kuuli kuninkaan huoneeseen vievän oven aukenevan ja
sulkeutuvan, mutta hän ei kääntynyt, hän kuuli askelten lähenevän hänen
vuodettaan, mutta hän pysyi entisessä asennossaan, pää pielukseen
uponneena.
Mutta äkkiä hän säpsähti, ikäänkuin käärme olisi purrut häntä sydämeen.
Muuan hyvin tuttu ääni oli lausunut yhden ainoan sanan:
"Madame!"
"Andrée!" huudahti Marie-Antoinette ja kohosi kyynärpäittensä varaan.
"Mitä te minusta tahdotte?"
"Minä haluan, madame, samaa mitä Jumala Kainilta kysyessään häneltä:
'Kain, mitä olet tehnyt veljellesi?’"
"Sillä erotuksella kuitenkin", huomautti kuningatar, "että Kain oli
tappanut veljensä, mutta minä... ah, minä olisin antanut elämäni,
kymmenen elämääni, jos minulla ne olisi ollut, pelastaakseni hänen
henkensä!"
Andrée horjahti. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänen hampaansa
alkoivat kalista.
"Hänet on siis surmattu?" sai hän tavattomin ponnistuksin kysytyksi.
Kuningatar silmäili Andréeta.
"Luuletteko minun itkevän kruunuani?" sanoi hän.
Sitten hän osoitti veren tahraamia jalkojaan.
"Luuletteko, etten olisi pessyt jalkojani, jos tuo veri olisi minun
vertani?"
Andréen kasvot valahtivat tuhanharmaiksi,
"Te tiedätte siis, missä hänen ruumiinsa on?" kysyi hän.
"Jos minut lasketaan ulos, opastan teidät hänen luoksensa", vastasi
kuningatar.
"Odotan teitä portailla, madame", sanoi Andrée.
Ja hän lähti.
Pitou odotteli oven edessä.
"Herra Pitou", sanoi Andrée, "muuan ystävättäreni haluaa opastaa
minut kreivi de Charnyn ruumiin ääreen. Hän on muuan kuningattaren
hovinaisista. Voiko hän seurata mukanani?"
"Tiedätte kai", vastasi Pitou, "että hän voi lähteä vain sillä ehdolla,
että minä saatan hänet samaan paikkaan, mistä hän on lähtenyt?"
"Te saatatte hänet", sanoi Andrée.
"Hyvä on."
Pitou sanoi sitten vartijalle:
"Toveri, muuan kuningattaren hovinaisista lähtee meidän kanssamme
hakemaan erään kelpo upseerin ruumista, upseerin, jonka leski tämä
rouva on. Minä vastaan siitä naisesta omalla ruumiillani, omalla
päälläni."
"Se riittää, kapteeni", vastasi vartija.
Tällöin aukeni eteishuoneen ovi ja kuningatar, pää harsohuivin
peitossa, tuli paikalle.
Lähdettiin portaita alas. Kuningatar kulki edellä, sitten Andrée ja
viimeisenä Pitou.
Seitsemänkolmatta tuntia kestäneen istunnon jälkeen kansalliskokouksen
jäsenet olivat vihdoinkin poistuneet salista.
Tämä avara sali, missä seitsemänkolmatta tunnin aikana oli tapahtunut
niin paljon meluavaa, oli nyt mykkä, autio ja pimeä kuin hauta.
"Valoa!" sanoi kuningatar.
Pitou otti lattialta sammuneen tuohuksen, sytytti sen lyhdyn liekissä
ja antoi sen kuningattarelle, joka nyt jatkoi matkaansa.
Sisäoven edessä Marie-Antoinette osoitti soihdulla ovea ja sanoi:
"Tuossa oviaukossa hän sai surmansa!"
Andrée ei vastannut. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka seurasi
manaajaansa.
Kun tultiin käytävään, valaisi kuningatar Sainiollaan permantoa.
"Tuossa on hänen vertansa", sanoi hän.
Andrée pysyi yhä mykkänä.
Kuningatar astui suoraan erästä pientä huonetta kohden, joka
oli vastapäätä _Logographe_-aitiota, aukaisi sen oven, valaisi
tuohuksellaan huonetta ja sanoi:
"Tuossa on hänen ruumiinsa!"
Yhä mykkänä Andrée astui huoneeseen, istahti lattialle ja nosti vaivoin
Olivierin pään polvilleen.
"Kiitos, madame", sanoi hän, "siinä onkin kaikki, mitä minulla oli
teiltä pyydettävää".
"Mutta minä", virkkoi kuningatar, "minä pyydän teiltä myöskin jotakin".
"Sanokaa."
"Annatteko minulle anteeksi?"
Syntyi hetken äänettömyys. Andrée näytti epäröivän.
"Annan", vastasi hän lopulta, "sillä huomenna minä olen hänen luonansa!"
Kuningatar otti povestaan kultaiset sakset, jotka hän oli sinne
piilottanut, niinkuin kätketään puukko, jotta äärimmäisen vaaran
uhatessa sitä voisi käyttää itsemurha-aseena.
"Siinä tapauksessa..." sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi
sakset Andréelle.
Andrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten
sekä sakset että suortuvan kuningattarelle.
Kuningatar tarttui Andréen käteen ja suuteli sitä.
Andrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten
huulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.
"Ah", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, "kuka
voi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!"
"Oi, rakas, rakas Olivier", jupisi Andrée vuorostaan, "minä toivon,
että sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!"
Kuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen
puolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua
valoaan pienestä ristikkoikkunasta.
Pitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän
oli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen,
olivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.
Ne neljä miestä odottelivat.
"Tulkaa!" sanoi Pitou heille.
Miehet astuivat sisälle.
Kuningattaren kädestä ottamallaan soihdulla Pitou valaisi tietä ja
opasti miehet pikku huoneeseen saakka, missä Andrée, yhä lattialla
istuen, katseli puolisonsa kalpeita, mutta yhä kauniita kasvoja, kuun
ystävällisesti valaisemia.
Tuohuksen loimo sai kreivittären katsahtamaan ylös.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän Pitoulta ja miehiltä, ikäänkuin olisi
pelännyt, että nuo tuntemattomat olivat tulleet riistämään häneltä
tämän rakkaan ruumiin.
"Madame", vastasi Pitou, "me tulemme noutamaan kreivi de Charnyn
ruumista viedäksemme sen Coq-Héron-kadun varrella olevaan asuntoonne".
"Vannotteko, että olette tulleet vain sitä varten?" kysyi Andrée.
Pitou laski kätensä kreivi-vainajan ruumiille elein niin arvokkain,
ettei häneltä olisi voinut sellaista odottaakaan.
"Minä vannon, madame", sanoi hän.
"Siinä tapauksessa", virkkoi Andrée, "minä kiitän teitä ja rukoilen
Jumalaa viimeisellä hetkelläni, että hän säästäisi teidät ja omaisenne
tuskilta, jotka minut ovat yllättäneet..."
Nuo neljä miestä tekivät kivääreistään paarit, panivat niille ruumiin,
ja Pitou asettui, miekka paljastettuna, johtamaan tätä surusaattuetta.
Andrée asteli paarien vieressä pidellen kädessään kreivin kylmää ja jo
kangistunutta kättä.
Coq-Héron-kadun asunnossa ruumis pantiin Andréen vuoteeseen.
Kreivitär de Charny sanoi näille neljälle miehelle:
"Ottakaa vastaan naisen siunaukset, naisen, joka huomenna on Jumalan
luona tuolla ylhäällä rukoilemassa puolestanne."
Pitoulle hän virkkoi:
"Herra Pitou, olen teille velkaa enemmän kuin milloinkaan jaksan
maksaa. Voinko odottaa teiltä vielä yhtä palvelusta?"
"Käskekää, rouva", sanoi Pitou.
"Järjestäkää niin, että herra tohtori Gilbert on täällä huomenna kello
kahdeksalta aamulla."
Pitou kumarsi ja lähti.
Poistuessaan hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Andréen
polvistuvan vuoteen ääreen kuin alttarin eteen.
Kun hän astui ulkoportista kadulle, löi Saint-Eustachen kirkon
tornikello kolme kertaa.