Sivuuttaessaan Carrousel-aukion nämä soihdut valaisivat surullista
näkyä!
Päätaistelu oli käyty, mutta se jatkui vielä ihmisten sydämessä, sillä
viha ja epätoivo elivät taistelun jälkeen.
Aikalaisten kuvaukset ja rojalistinen perintätaru ovat kauan ja
hartaasti säälineet, kuten mekin olemme valmiit tekemään, niitä
korkeita päitä, joiden otsalta tämä kauhea päivä riisti kruunun. Ne
ovat merkinneet muistiin sveitsiläisten ja aatelismiesten osoittaman
uljuuden, kurin ja uhrautuvaisuuden, ne ovat laskeneet veripisarat,
jotka valtaistuimen puolustajat vuodattivat, mutteivät ole laskeneet
kansan ruumiita, äitien, sisarten, leskien kyyneliä.
Mainitkaamme niistä pari sanaa.
Jumalalle, joka korkeassa viisaudessaan ei ainoastaan salli, vaan
myöskin johtaa maanpäällisiä tapahtumia, veri on verta, kyynelet
kyyneliä.
Vainajien lukumäärä oli rahvaan joukossa paljoa huomattavampi kuin
sveitsiläisten ja aatelismiesten riveissä.
Katsokaamme, mitä _Elokuun 10 päivän vallankumouksen historian_
kirjoittaja, samainen Peltier, rojalisti, siitä sanoo.
"Elokuun 10 päivä maksoi ihmiskunnalle arvioita seitsemänsataa
sotilasta ja kaksikymmentäkaksi upseeria, kaksikymmentä
kuningasmielistä kansalliskaartilaista, viisisataa liittoutunutta,
kolme kansallisten joukkojen päällikköä, neljäkymmentä poliisia, yli
sata kuninkaan palvelijaa, _kaksisataa varkaudesta ammuttua_[Olemme
vuosien 1830 ja 1848 keikauksissa nähneet tämän kansanomaisen
oikeudenkäytön uudistuvan.], feuillantti-luostarissa surmatut yhdeksän
kansalaista, herra de Clermont-d'Amboisen, ja lähes _kolmetuhatta
rahvaanmiestä_, jotka saivat surmansa Carrousel-aukiolla, Tuileriein
puutarhassa tai Ludvig XV:n torilla, yhteensä noin neljätuhatta
kuusisataa ihmistä."
Se onkin ymmärrettävissä: olemme nähneet, minkälaisiin varokeinoihin
oli ryhdytty Tuileriein vahvistamiseksi. Sveitsiläiset olivat yleensä
ampuneet lujien muurien suojasta, hyökkääjät sensijaan saivat torjua
iskut pelkällä rinnallaan.
Kolmetuhatta viisisataa hyökkääjää, laskematta mukaan _niitä
kahtasataa varasta, jotka oli ammuttu_, oli siis tuhoutunut! Voi
otaksua haavoittuneita olleen lähes yhtä paljon; elokuun 10 päivän
vallankumouksen historioitsija puhuu vain kuolleista.
Monet näistä kolmestatuhannesta viidestäsadasta sanokaamme puolet
— olivat aviomiehiä, köyhiä, perheenisiä, jotka sietämätön kurjuus
oli ajanut taisteluun ja tarttumaan ensimmäiseen käsille osuneeseen
aseeseen tai lähtemään aseettomina ja jotka kuolemaan mennessään
jättivät hökkeleihinsä nälkiintyneet lapset ja epätoivoiset äidit.
Sen kuoleman he olivat löytäneet joko Carrousel-aukiolla, missä
taistelu oli alkanut, tai palatsin huoneissa, missä se oli jatkunut,
tai Tuileriein puutarhassa, missä se oli sammunut.
Kello kolmesta iltapäivällä kello yhdeksään illalla oli Madelainen
hautausmaahan kuopattu kaikessa kiireessä kaikki asetakkiset sotamiehet.
Rahvaan ruumiitten laita oli toisin: roskarattaat korjasivat ja
kuljettivat ne vastaaviin kaupunginosiin. Melkein kaikki vainajat
olivat Saint-Antoinen tai Saint-Marceaun esikaupunkilaisia.
Sinne — etenkin Bastiljin ja Arsenalin toreille, Maubertin ja
Panthèonin toreille — ne ladottiin vieri viereen.
Joka kerta kun tällaiset kaameat, raskaasti kulkevat ajoneuvot,
jotka jättivät jälkeensä verisen viivan katukivitykselle, saapuivat
jompaankumpaan näistä työläiskortteleista, joukko äitejä, vaimoja,
sisaria ja lapsia piiritti ne kuolettava tuska sydämessä. [Lukekaa
Micheletiä, kansan ainoaa, rehellistä historioitsijaa.] Ja sitä mukaa
kuin saatiin varmuus elämästä tai kuolemasta, puhkesivat ilmoille
huudot, uhkaukset ja nyyhkytykset. Ne olivat ennenkuulumattomia ja
tuntemattomia kirouksia nämä huudot, jotka pahaa ennustavien yölintujen
lailla räpyttelivät siipiään pimeässä ja lensivät vaikeroivina
synkeää Tuileriein palatsia kohden. Ne leijailivat kuin korppiparvi
taistelukentän yläpuolella uhaten kuningasta, kuningatarta, hovia,
sitä itävaltalaista kamarillaa, joka kuningatarta ympäröi, niitä
aatelisia, jotka häntä neuvoivat. Yhdet vannoivat vastaista kostoa —
ja he kostivat syyskuun 2 päivänä ja tammikuun 21 päivänä — toiset
tarttuivat jälleen piikkiin, sapeliin, pyssyyn ja humaltuneina silmin
ahmimastaan verestä marssivat Pariisiin tappamaan... Surmaamaan ketkä?
Surmaamaan, mitä oli jäljellä sveitsiläiskaartista, nuo ylimykset, tuon
hovin, surmaamaan kuninkaan, surmaamaan kuningattaren, jos heidät missä
tapaisivat!
Jos heille olisi sanottu: "Mutta surmaamalla kuninkaan ja kuningattaren
te teette heidän lapsensa orvoiksi, surmaamalla ylimykset te aiheutatte
maailmaan leskiä, surupukuisia sisaria!" olisivat vaimot, sisaret
ja lapset vastanneet: "Mutta mekin olemme orpoja, mekin olemme
surupukuisia sisaria, mekin olemme leskiä!" Ja sydän nyyhkytystä
tulvillaan he menivät kansalliskokouksen ja Abbayen eteen, iskivät
päänsä niiden oviin ja huusivat: "Kostoa, kostoa!"
Verinen, savuava Tuileriein palatsi oli hirveä nähtävyys. Sieltä olivat
kaikki paenneet. Jäljelle olivat jääneet vain ruumiit ja kolme neljä
vartiostoa, jotka pitivät silmällä, etteivät vainajia muka tuntemaan
tulleet yölliset vieraat pääsisi ryöstämään poloista kuninkaallista
asuntoa, jonka ovet oli puhkaistu ja ikkunat pirstottu.
Jokaisessa eteishuoneessa ja kaikkien portaitten juurella oli vahti.
Horloge-paviljongin, toisin sanoin pääportaitten, vartiostoa komensi
muuan nuori kansalliskaartin kapteeni, jossa tämä kauhea hävitys
näytti herättävän syvää sääliä — mikäli saattoi päätellä hänen
kasvojensa ilmeestä, aina kun hän näki ruumisvankkurit, jotka jostakin
syystä sivuuttivat hänen vartiopaikkansa — mutta jonka ruumiillisiin
tarpeisiin tapahtunut hirmunäytelmä ei näyttänyt vaikuttaneen yhtään
sen enempää kuin kuninkaaseenkaan, sillä kellon lähetessä yhtätoista
illalla hän oli tyydyttämässä kauheaa ruokahaluaan neljä naulaa
painavan leivän avulla, jota hän piteli vasemmassa kainalossaan,
puukolla aseistetun oikean käden leikatessa siitä ehtimiseen paksuja
viiluja; ne hän sitten työnsi suuhun, joka oli oikeassa mittasuhteessa
saamaansa ravintomäärään.
Nojaten eteishuoneen kannatuspylvääseen hän katseli, kun luo haamujen
lailla liikkuva äitien, vaimojen ja tytärten muodostama äänetön kulkue
liukui hänen ohitseen. Sinne tänne pantujen tuohusten valossa nämä
haeskelijat kävivät noutamassa sammuneesta kraatterista isiensä,
puolisoittensa ja poikiensa ruumiit.
Äkkiä nuori kapteeni säpsähti. Hän oli äkännyt haamun kaltaisen
olennon, jonka kasvot olivat puoleksi harson peitossa.
"Rouva kreivitär de Charny!" jupisi hän.
Haamu sivuutti hänet mitään kuulematta ja pysähtymättä.
Nuori kapteeni viittasi luoksensa luutnanttinsa.
Luutnantti tuli.
"Désiré", sanoi kapteeni, "tuossa on muuan tohtori Gilbertin tuntema
nais-parka, joka varmaankin on tullut hakemaan miestänsä vainajien
joukosta. Minun täytyy seurata häntä siltä varalta, että hän tarvitsisi
tietoja tai apua. Jätän sinun huostaasi vartioston päällikkyyden. Valvo
kahden puolesta!"
"Hitossa", vastasi luutnantti jota kapteeni oli puhutellut Désiréksi ja
me täydellisemmin Désiré Maniquetiksi — "sinun naisesi on tavattomasti
ylimyksen näköinen!"
"Hän onkin ylimys!" myönsi kapteeni. "Kreivitär!"
"Mene siis, minä vartioin kahden edestä."
Kreivitär de Charny oli ehtinyt portaitten ensimmäiseen käänteeseen,
kun kapteeni erkani pylvään nojasta ja alkoi seurata häntä pysytellen
kunnioittavasti viidentoista askelen päässä hänestä.
Nuori mies ei ollut erehtynyt. Poloinen Andrée etsi tosiaankin
miestänsä, mutta hän ei hakenut tätä epäilyksestä värähdellen, vaan
epätoivon luoma synkkä varmuus sydämessä.
Kun Pariisin tapahtumien kaiut herättivät heidät ilon ja onnen
lumoista, oli Charny sanonut vaimolleen kalpeana, mutta päättävästi:
"Rakas Andrée, Ranskan kuningas on hengenvaarassa ja tarvitsee kaikki
puolustajansa. Mitä minun on tehtävä?"
Andrée oli vastannut:
"Mentävä sinne minne velvollisuutesi sinua kutsuu ja kuoltava kuninkaan
puolesta, jos se on välttämätöntä."
"Mutta sinä?" oli Charny kysynyt.
"Oh, älä ole minusta huolissasi!" oli Andrée vastannut. "Koska minä
olen elänytkin vain sinussa, Jumala varmaankin sallii minun kuolla
kanssasi."
Nämä ylevät sydämet olivat heti sopineet asiasta. Siitä ei keskusteltu
enempää. Tilattiin postihevoset ja lähdettiin. Viittä tuntia myöhemmin
he astuivat Coq-Héron-kadun varrella olevaan pikku hotelliin.
Samana iltana — kuten olemme nähneet — ja hetkellä, jolloin Gilbert,
hänen vaikutusvaltaansa luottaen, kirjoitti hänelle ja kehoitti häntä
tulemaan Pariisiin. Charny oli mennyt kuningattaren luokse, yllä
tavanomainen meriupseerin virkapuku.
Siitä hetkestä alkaen hän ei ollut poistunut kuningattaren luota; sen
me jo tiedämmekin.
Andrée oli sulkeutunut naistensa pariin rukoilemaan. Hetken hänkin
oli ajatellut jäljitellä miehensä uhrautumista ja lähteä pyytämään
entistä tointansa kuningattaren palveluksessa, kuten hänen miehensä oli
tarjoutunut kuninkaan palvelukseen, mutta hän ei ollut rohjennut.
Elokuun 9 päivä oli kulunut hänelle syvässä ahdistuksessa, mutta mitään
varmaa hän ei ollut saanut kuulla.
Elokuun 10 päivänä kello yhdeksältä aamupuolella hän oli kuullut
ensimmäiset tykinlaukaukset.
On tarpeetonta mainita, että jokaisen laukauksen kajahdus pani hänen
sydämensä värisemään viimeistä ydinhermoa myöten.
Kello kahdelta ammunta taukosi.
Oliko kansa voittaja vai voitettu?
Hän lähetti tiedustelemaan: kansa oli voittaja!
Kuinka oli Charnyn käynyt tässä hirveässä taistelussa? Andrée tunsi
hänet: kreivi oli ollut mukana kaikilla voimillaan.
Hän lähetti tiedustelemaan uusia tietoja: hänelle kerrottiin, että
melkein kaikki sveitsiläiset oli surmattu, mutta melkein kaikki
ylimykset olivat pelastuneet.
Andrée odotteli.
Charny voisi tulla valepukuisena, Charnyn tarvitsisi ehkä paeta
viivyttelemättä: hevoset valjastettiin; ja niille annettiin apetta
ajoneuvojen edessä.
Hevoset ja vaunut odottelivat isäntää, mutta Andrée tiesi hyvin, että
uhkasipa isäntää millainen vaara tahansa, tämä ei lähtisi hänettä.
Hän aukaisutti portit, jottei mikään viivästyttäisi Charnyn pakoa, jos
Charny pakenisi, ja hän jatkoi odotteluaan.
Tunnit vierivät.
‒ Jos hän on piiloutunut jonnekin, päätteli Andrée itsekseen, — hän ei
voi lähteä piilopaikastaan ennen yötä... Odottakaamme siis yön tuloa!
Yö tuli, mutta Charnyta ei kuulunut.
Elokuussa yö tulee myöhään.
Vasta kello kymmeneltä Andrée menetti kaiken toivonsa. Hän kietoi
harsohuivin päänsä ympärille ja lähti.
Matkansa varrella hän tapasi joukoittain vaimoja, jotka vääntelivät
käsiään, ja laumoittain aseellisia miehiä, jotka huusivat: "Kostoa!"
Hän kulki molempien joukkojen keskellä. Edellisten tuska ja
jälkimäisten kiukku suojelivat häntä. Eikä sinä iltana naisille
äkäiltykään, vaan miehille.
Sinä iltana naiset itkivät puolella jos toisellakin.
Andrée saapui Carrousel-aukiolle. Hän kuuli kansalliskokouksen päätöstä
julistettavan.
Kuningas ja kuningatar olivat kansalliskokouksen suojeluksessa, siinä
kaikki, mitä hän käsitti. Hän näki parit kolmet vankkurit ja kysyi,
mitä niissä vankkureissa kuljetettiin. Hänelle vastattiin, että niissä
oli Carrousel-aukiolta ja Royale-pihalta kerättyjä ruumiita.
Sinne asti vasta oli ehditty vainajien korjuupuuhassa.
Andrée päätteli itsekseen, ettei Charny ollut taistellut
Carrousel-aukiolla eikä Royale-pihalla, vaan kuninkaan tai
kuningattaren oven edessä.
Hän kulki Royale-pihan yli, astui isoon eteishuoneeseen ja alkoi nousta
portaita.
Juuri sillä hetkellä Pitou, jolla, kapteeni kun oli, oli isoon eteiseen
sijoitetun vartioston päällikkyys, näki ja tunsi hänet sekä lähti häntä
seuraamaan.