Kansa oli astunut palatsiin niinkuin astutaan petoeläimen luolaan.
[Romaani on suoranaista jatkoa Marseljeesille]. Se ilmaisi tunteensa
huudoilla: "Kuolema sudelle! Kuolema naarassudelle! Kuolema
sudenpennuille!"
Jos se olisi tavannut kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin,
olisi se, empimättä ja arvellen käyvänsä oikeutta, katkaissut nämä
kolme päätä samalla iskulla.
Myöntäkäämme, että se olisi ollut heidän onnensa!
Kun eivät tavanneet niitä, joita huudoillaan ajoivat takaa, joita
etsivät kaapeista, verhojen takaa, vuodevaatteinen alta, voittajat
suuntasivat kostonsa kaikkeen, esineihin kuten ihmisiinkin — he
särmäsivät ja pirstoivat kaikki yhtä tunteettoman julmasti — näihin
seiniin, joiden sisällä oli päätetty Pärttylinyön ja Marskentän
verilöylyt ja jotka nyt haastoivat hirveää kostoa.
Kuten lukija huomaa, emme yritä pestä kansaa puhtaaksi. Päinvastoin
olemme kuvanneet sen likaiseksi ja veriseksi kuten se olikin. Mutta
kiiruhtakaamme heti lisäämään, että voittajat lähtivät palatsista
verisin, mutta tyhjin käsin! [Myöhemmin näemme Elokuun 10 päivän
vallankumouksen historiasta, että kansa ampui kaksisataa ihmistä
varkaudesta syytettyinä.]
Peltier, jota ei voine syyttää puolueellisuudesta isänmaanystävien
hyväksi, kertoo, että muuan viinikauppias, Mallet nimeltään, toi
kansalliskokoukselle sataseitsemänkymmentäkolme louisdoria, jotka oli
löydetty palatsissa surmatun papin taskuista, että kaksikymmentäviisi
sanskulottia raahasi kokoukseen arkun, joka oli täynnä kuninkaan
hopeisia pöytäastioita: että muuan sotilas viskasi puheenjohtajan
pöydälle Pyhän Ludvigin ritarijärjestön ristin; toinen heitti samalle
pöydälle sveitsiläiskellon, kolmas tukun assignaatteja, neljäs
pussillisen écu-rahoja, viides koristuksia, kuudes timantteja ja
seitsemäs kuningattarelle kuuluneen lippaan, jossa oli tuhatviisisataa
louisdoria.
"Ja", lisää historioitsija ivallisesti, huomaamatta, että hän tulee
näin ylistäneeksi kaikkia näitä miehiä, "ja kansalliskokous lausui
pahoittelunsa, kun se ei tuntenut näiden vaatimattomien kansalaisten
nimiä, jotka olivat uskollisesti kantaneet sen helmaan kaikki nämä
kuninkaalta varastetut aarteet".
Me emme liehakoi kansaa. Me tiedämme, että se on kaikkein
kiittämättömin, oikullisin, häälyväisin valtias. Me kerromme sekä sen
rikokset että hyveet.
Tuona päivänä se oli julma; se punasi kätensä hekumoiden. Tuona päivänä
aatelismiehiä viskattiin elävinä ikkunoista katuun, sveitsiläisiä,
eläviä tai kuolleita, silvottiin portailla, rinnasta riuhtaistuja
ihmissydämiä puserreltiin kourissa kuin sieniä, ihmispäitä kannettiin
piikkien kärjissä. Tuona päivänä tämä kansa joka piti alhaisena tekona
varastaa kellon tai Pyhän Ludvigin ristin — antautui kaikkiin koston ja
julmuuden kammottaviin iloihin.
Ja silti, keskellä tätä elävien teurastusta ja vainajien häväistystä,
se joskus armahtikin, kuten kylläinen leijona.
Rouvat de Tarente, de la Roche-Aymon, de Ginestons ja neiti Pauline
de Tourzel olivat jääneet Tuilerieihin, kuningattaren hylkääminä. He
olivat paenneet lisäksi Marie-Antoinetten huoneeseen. Kun palatsi
oli vallattu, kuulivat he kuolevien huudot ja voittajien uhkailut,
lähestyvät askelet, kiireiset, hirveät, säälimättömät askeleet.
Rouva de Tarente meni avaamaan oven.
"Astukaa sisälle", sanoi hän, "täällä on vain naisia".
Voittajat astuivat sisälle, käsissä savuavat kiväärit ja veriset
sapelit.
Naiset lankesivat polvilleen.
Surmaajat kohottivat jo puukkonsa heidän päänsä päälle sanoen heitä
rouva Veton neuvojiksi, Itävallattaren uskotuiksi, mutta silloin muuan
Pitoun lähettämä, pitkäpartainen mies huusi kynnykseltä:
"Säästäkää naiset, älkää tuottako häpeää kansalle!" Ja naiset
säästettiin.
Rouva Campan, jolle kuningatar oli sanonut: "Odottakaa minua, minä
palaan pian tai lähetän noutamaan teidät luokseni... Jumala yksin
tietää, minne!" — rouva Campan odotteli huoneessaan kuningattaren
paluuta tai että häntä tultaisiin hakemaan.
Hän itse kertoo olleensa ihan tolkuton tämän hirveän metelin
raivotessa, ja kun hän ei nähnyt sisartansa, joka varmaankin oli
piiloutunut johonkin verhojen taa tai ryöminyt jonkun huonekalun
suojaan, arveli hän löytävänsä tämän jostakin keskikerroksen
huoneesta, mutta siellä hän tapasi vain kaksi hovinaistansa ja erään
jättiläiskokoisen miehen, kuningattaren palvelijan.
Vaikka olikin päästänsä pyörällä, rouva Campan oivalsi, että vaara
uhkasi tuota palvelijaa eikä häntä.
"Paetkaa toki", huusi hän, "paetkaa, onneton! Kaikki muut palvelijat
ovat jo kaukana!... Paetkaa, vielä on aikaa!"
Mies yritti nousta, mutta lysähti takaisin ja vaikeroi:
"Voi, minä en jaksa, kuolemanpelko on lamauttanut minut!"
Tällä hetkellä ilmestyi kynnykselle joukko humalaisia, raivopäisiä,
veren tahraamia miehiä, jotka syöksyivät palvelijan kimppuun ja
silpoivat hänet kappaleiksi.
Rouva Campan ja molemmat kamarineidot pakenivat pikku portaille.
Nähdessään kolmen naisen yrittävän pakosalle osa murhaajista syöksyi
heidän perässään, ja naiset oli pian tavoitettu.
Kamarineidot lankesivat polvilleen ja tarttuivat, rukoillen murhaajilta
armoja, käsillään sapelinteriin.
Rouva Campan, joka oli ehtinyt portaitten yläpäähän, tunsi äkkiä
raivoisan kouran tarttuvan hänen selkäänsä pidättääkseen hänet
vaatteista. Hän näki sapelinterän välähtävän päänsä päällä surmaavan
salaman lailla, hän mittasi sen lyhyen hetken, joka erottaa elämän
ikuisuudesta ja joka kaikessa lyhyydessäänkö sisältää suunnattomasti
vanhoja muistoja, mutta silloin kuului portaitten alapäästä käskemään
tottunut ääni lausuvan:
"Mitä te teette siellä ylhäällä?"
"Hei", vastasi murhaaja, "mikä hätänä?"
"Naisia ei surmata, kuuletteko?" sanoi ääni alhaalta.
Rouva Campan oli polvillaan. Sapeli oli jo kohonnut hänen päänsä
päälle: hän tunsi jo kivun, jonka saisi seuraavassa sekunnissa kokea.
"Nouse, kurja nainen!" sanoi hänelle pyöveli. "Kansa säästää sinut!"
Mitä teki kuningas tällä välin _Logographen_ aitiossa?
Kuninkaan oli nälkä, ja hän pyysi päivällistä.
Hänelle tuotiin leipää, viiniä, kana, kylmää paistia ja hedelmiä.
Kuten kaikki Bourbon-sukuiset hallitsijat, kuten Henrik IV,
kuten Ludvig XIV, kuningas oli suursyömäri. Hänen henkisten
mielenliikutustensa takana, jotka harvoin paljastuivat hänen
pöhöttyneillä, velttolihaksisilla kasvoillaan, vaanivat alati seuraavat
kaksi voimakasta ruumiillista tarvetta: uni ja nälkä. Olemme nähneet,
että hänen oli täytynyt päästä nukkumaan palatsissa, ja nyt me näemme,
että hänen täytyi saada syödä kansalliskokouksessa.
Kuningas mursi leivän ja paloitti kanan ikäänkuin olisi ollut
metsästysretken ruoka-aika, välittämättä tuon taivaallista häntä
silmäilevistä katseista.
Näiden katseiden joukossa oli muuan silmäpari, joka paloi, kun ei
voinut itkeä: kuningattaren silmät.
Hän oli evännyt kaikki; epätoivo rasitti häntä.
Hänestä tuntui, että hänen jalkansa olivat juuttuneet Charnyn
kallisarvoiseen vereen ja että hänen täytyisi jäädä siihen asentoon
ikiajoiksi ja elää hautakukan lailla saamatta muuta ravintoa kuin minkä
kuolema hänelle antoi.
Hän oli kärsinyt paljon Varennesin matkalla; hän oli kärsinyt paljon
Tuileries-palatsin vankeudessa; hän oli kärsinyt paljon viime yönä ja
tänä päivänä, mutta hän ei liene kärsinyt sentään milloinkaan niin kuin
nyt nähdessään kuninkaan syövän.
Ja kuitenkin tilanne oli ollut kyllin vakava riistämään ruokahalun
jokaiselta toiselta kuin Ludvig XVI:lta.
Kansalliskokous, mistä kuningas oli tullut hakemaan suojaa, tarvitsi
itsekin suojelusta. Se ei salannutkaan heikkouttaan.
Aamupäivällä se oli yrittänyt estää Suleaun murhaa, muttei ollut voinut.
Kello kahdelta se oli yrittänyt estää sveitsiläisten teloituksen,
muttei ollut voinut.
Nyt sitä itseään uhkasi mielettömäksi kiihtynyt joukko, joka huusi:
"Viralta pois, viralta pois!"
Valiokunta kokoontui kaikessa kiireessä.
Vergniaud oli siinä mukana. Hän antoi puheenjohtajan toimen Guadetille,
jottei valta mitenkään pääsisi girondelaisten käsistä.
Valiokunnan jäsenten neuvottelu oli lyhyt; se neuvotteli jotenkuten
kiväärinpaukkeen ja tykkien jyskeen kajahdellessa ympärillä.
Vergniaud piteli kynää ja sepitti kuninkuuden väliaikaista
lakkauttamista koskevan asetusehdotuksen.
Hän astui istuntosaliin alakuloisena ja masentuneena yrittämättä
peitellä alakuloisuuttansa tai masentunutta mielialaansa, sillä
hän joutuisi antamaan viimeisen takeen kuninkaalle siitä, kuinka
hän kunnioitti kuninkuutta, ja vieraalle, kuinka hän kunnioitti
kestiystävyyttä.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "erikoisvaliokunnan nimessä minä
esitän teille hyvin jyrkät toimenpiteet, mutta minä vetoan teidät
vallanneeseen murheelliseen mielentilaan uskaltaakseni toivoa, että
isänmaan pelastukseksi te hyväksytte ne heti."
* * * * *
"Kansalliskokous toteaa, että isänmaata uhkaavien vaarojen mitta on
täysi, että valtakuntaa jäytävä paha johtuu pääasiallisesti siitä
epäluottamuksesta, jota toimeenpanovallan haltijan esiintyminen
on herättänyt sodassa, joka hänen nimessään on julistettu maan
perustuslakia ja kansallista itsenäisyyttä vastaan, ja että tämä
epäluottamus on kaikkialla valtakunnassa johtanut ajatukseen Ludvig
XVI:lle uskotun vallan lakkauttamisesta.
Toisaalta lakiasäätävä kansalliskokous ei halua laajentaa omaa
valtaansa vallananastuksella eikä se voi sovelluttaa perustuslaeille
vannomaansa valaa eikä lujaa tahtoaan pelastaa maan vapautta muutoin
kuin vetoamalla kansan määräämisvaltaan.
Siksi se säätää seuraavaa:
‒ Ranskan kansa kutsutaan valitsemaan kansalliskonventti.
‒ Toimeenpanovalta lakkautetaan toistaiseksi. Päivän kuluessa
julkaistaan asetus kuninkaalliseen huonekuntaan kuuluvan kuvernöörin
nimittämisestä.
‒ Kuninkaan sivililistan suoritus lakkautetaan.
‒ Kuningas ja kuninkaallinen perhe jäävät lakiasäätävän
kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuu.
‒ Departementti valmistuttaa heidän asunnokseen Luxembourgin, missä
kansalaiset vartioivat heitä."
* * * * *
Kuningas kuunteli asetusta tavanomaisen kylmästi.
Kun Vergniaud sitten palasi puheenjohtajan paikalle, kumartui kuningas
aitiostaan häneen päin ja sanoi:
"Tiedättekö, että se, mitä nyt teette, ei ole vallan perustuslaillista?"
"Se on totta, sire", vastasi Vergniaud, "mutta se on ainoa keino
pelastaa teidän henkenne. Ellemme hyväksy viraltapanoa, vievät ne
teiltä pään!"
Kuningas liikautti huuliaan ja hartioitaan kuin sanoakseen: "Se on
mahdollista." Sitten hän istuutui entiselle paikalleen.
Hänen päänsä yläpuolella alkoi kello lyödä.
Hän laski jokaisen lyönnin.
Kun viimeinen oli lakannut kaikumasta, sanoi hän:
"Yhdeksän."
Kansalliskokouksen laatimassa asetuksessa sanottiin, että kuningas ja
kuninkaallinen perhe jäisivät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun,
kunnes Pariisi rauhoittuisi.
Kello yhdeksän salin tarkastajat tulivat noutamaan kuningasta ja
kuningatarta opastaakseen heidät heille varattuun tilapäiseen asuntoon.
Kuningas viittasi heitä odottamaan hetken.
Tällöin oli tosiaankin esillä kysymys hänelle tärkeästä asiasta:
ministerien nimittäminen.
Sota-, sisäasiain ja talousministerit oli jo nimitetty: niiksi olivat
tulleet kuninkaan erottamat Roland, Clavières ja Servan.
Jäljellä olivat oikeus-, meri- ja ulkoasiain ministerien paikat.
Danton nimitettiin oikeusministeriksi, Monge meriministeriksi ja Lebrun
ulkoasiain ministeriksi.
Kun tämä viimeksi mainittu ministerinpaikka oli täytetty, sanoi
kuningas:
"Lähtekäämme."
Ja hän nousi ja poistui ensimmäisenä.
Kuningatar seurasi häntä. Hän ei ollut nauttinut mitään Tuilerieistä
lähdettyään, ei edes lasillista vettä.
Madame Elisabeth, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, rouva de
Lamballe ja rouva de Tourzel seurasivat heitä.
Kuninkaalle varattu huoneisto oli vanhan feuillantti-luostarin
ylimmässä kerroksessa. Siinä oli asunut arkistonhoitaja Camus, ja
siihen kuului neljä huonetta.
Ensimmäiseen huoneeseen, joka suoraan sanoen oli vain eteinen, jäivät
kuninkaan palvelijat, jotka uskollisina seurasivat hänen kovan onnensa
mukana.
Heitä olivat Poixin ruhtinas, parooni d'Aubier, herrat de Saint-Pardon,
de Goguelat, de Chamillé ja Hue.
Kuningas otti haltuunsa seuraavan huoneen.
Kolmas tarjottiin kuningattarelle. Se oli ainoa paperoitu huone. Marie
Antoinette heittäytyi heti vuoteelle ja pureutui sen poikkipielukseen
tuntien tuskaa, johon ei voi verratakaan teloituspyörällä koettuja
tuskia.
Molemmat lapset jäivät hänen luoksensa.
Neljäs, hyvin ahdas huone tuli madame Elisabethin, rouva de Lamballen
ja rouva de Tourzelin osalle, ja he sijoittuivat siihen parhaansa
mukaan.
Kuningattarelta puuttui kaikkea, sillä häneltä oli riistetty
rahakukkaro ja kello siinä mylläkässä, joka oli syntynyt
kansalliskokouksen oven edessä. Liinavaatteita hän ei tietenkään ollut
ottanut mukaansa Tuilerieistä lähtiessään.
Hän lainasi viisikolmatta louisdoria rouva Campanin sisarelta ja
lähetti noutamaan liinavaatteita Englannin lähetystöstä.
Illalla kansalliskokous kuulutti soihtujen valossa Pariisin kaduilla,
minkä päätöksen se oli päivemmällä tehnyt.