-- Oletko lukenut sen? kysyi Armand sitten, kun oli lukenut
käsikirjoituksen.
-- Käsitän kuinka sinun on täytynyt kärsiä, ystäväni, jos kaikki tämä
on totta!
-- Isäni vakuutti sen todeksi kirjeessään.
Puhuttuamme hetkisen Margueriten surullisesta kohtalosta, läksin
kotiin levähtääkseni hetkisen.
Armand toipui pian ja me kävimme yhdessä Prudencen ja Julie Duprat'in
luona.
Prudence oli äskettäin tehnyt vararikon. Hän kertoi, että Marguerite
oli siihen syypää, sillä hän oli lainannut tuolle tytölle suuria
summia, eikä saanut niitä koskaan takaisin. Kiitos tämän jutun,
jonka Prudence kertoi kaikkialla huonon taloudellisen asemansa
puolustukseksi, sai hän narratuksi tuhannen francsin setelin
Armandilta, joka ei uskonut häntä, mutta oli uskovinaan Margueriten
takia.
Sitten me läksimme Julie Duprat'in luokse, joka kertoi meille kaikki
nuo surulliset tapaukset, joiden todistajana hän oli ollut, ja joka
vuodatti vilpittömiä kyyneleitä muistellessaan ystäväänsä.
Armandilla oli vielä yksi tehtävä täytettävänään; käydä isänsä luona.
Hän tahtoi minua mukaansa.
Saavuimme G...hen, missä tapasin herra Duvalin sellaisena kuin
hän poikansa kuvauksessa minulle ilmeni: kookkaana, arvokkaana ja
hyvätahtoisena.
Hän vuodatti onnen kyyneleitä nähdessään Armandin sekä puristi
lämpimästi minun kättäni. Huomasin pian, että sama tunne kuin isässä
vallitsi myöskin muissa tuon veronkantajan luona.
Hänen tyttärellään, Blanchella, oli silmissä ja katseessa tuo
läpinäkyvä kirkkaus ja suun ympärillä tuo puhtaus, joka todistaa,
että sielussa liikkuu vain puhtaita ajatuksia ja että huulet lausuvat
vain hurskaita sanoja. Hän oli iloinen veljensä paluusta, ja
tietämätön, että kaukana hänen luotaan eräs liehinainen oli uhrannut
onnensa hänen pelkän nimensä mainitsemisesta.
Jäin joksikin ajaksi tuon onnellisen perheen luokse, joka kokonaan
tahtoi omistaa itsensä pojan ja veljen sydänsurun lievittämiseksi.
Sitten palasin jälleen Parisiin, missä kirjoitin tämän tarinan
sellaisena kuin se minulle kerrottiin. Sillä on ainoastaan yksi etu,
nimittäin se, että se on tosi.
En tule siihen johtopäätökseen kertomuksesta, että kaikki Margueriten
kaltaiset tytöt voisivat tehdä niinkuin hän teki; kaukana siitä;
mutta minä tiedän nyt, että yksi heistä oli oppinut tuntemaan
todellista rakkautta, että hän oli kärsinyt ja kuollut sen edestä.
Olen kertonut mitä olen kuullut. Se oli velvollisuuteni.
En ole paheen ylistäjä, mutta tahdon olla jalon kärsimyksen tulkkina
kaikkialla missä se minuun vetoaa.
Margueriten tarina on poikkeustapaus, toistan sen vielä; mutta jos
se olisi ollut tavallinen tapaus, ei sitä olisi maksanut vaivaa
kirjoittaa muistiin.
_Loppu._